Wennerhag, Magnus, Christian Fröhlich & Grzegorz Piotrowski (toim.): Radical Left Movements in Europe.
2018. Routledge: Abingdon & New York.
Vuonna 1989 rautaesirippu nostettiin – ja paikoin jopa revittiin – ylös itäisessä Euroopassa. Valtiososialismin häviötä pidettiin todisteena vasemmiston, erityisesti sen radikaalimman osan, aatteiden ja pyrkimysten virheellisyydestä ja vahingollisuudesta. Itä- ja Keski-Euroopan valtiososialististen (tai reaalisosialististen) maiden poliittiset järjestelmät muuntuivat tuolloin kohti liberaalia parlamentarismia.
Valtiososialismin kaatuminen muunsi radikaalin vasemmiston koostumusta: läntiset kommunistit muuttivat itsensä sosiaalidemokraateiksi tai uudistivat itsensä uudenlaisiksi vasemmistopuolueiksi. Jotkut kommunistit ja vasemmistososialistit rakensivat puolueita, joiden tuli pikemmin olla liikkeiden liittoja kuin perinteisiä puolueita. Esimerkiksi vasemmistoliitolla, Espanjan yhtyneellä vasemmistolla ja Tanskan Enhedslistenillä oli tuolloin tällainen pyrkimys, ja näistä viimeksimainitun toiminnassa ruohonjuuritaso on edelleen hyvin keskeisessä asemassa.
Perinteiset kommunistiset puolueet jäivät marginaaliin ja samalla autonomimarxilaisten ja anarkistien merkitys kasvoi radikaalin vasemmiston sisällä. Jo pian rautaesiripun nousun jälkeen uudet 1990-luvun protestiliikkeet liittivät itsensä radikaalin vasemmiston perinteeseen, tasa-arvoon ja kansainvälisyyteen.
Valtiososialismin häviötä pidettiin todisteena vasemmiston, erityisesti sen radikaalimman osan, aatteiden ja pyrkimysten virheellisyydestä ja vahingollisuudesta
Esiripun nousun jälkeen radikaalin vasemmiston sisällä vahvistui jakolinja ”autoritaarisemman” tai vanhan vasemmiston – joka perustui entiseen ”viralliseen” marxilaisuuteen, työväenliikkeen perinteeseen, materiaalisiin arvoihin ja maskuliinisuuteen – ja ”libertaarisemman” tai uuden vasemmiston – postmarxilaisen, postmaterialistisen, luonnonsuojeluun, feminismiin ja vähemmistön oikeuksiin keskittyvän – välille, kuten Luke March kirjoittaa (27 –28). Vuoden 2008 talouskriisi nosti libertaarisia liikkeitä vahvemmin esiin. Suomessakin anarkistinen liike on jossain määrin kasvanut. Väliaikaisesti muodostettiin myös laaja radikaalin vasemmiston liitto, Joukkovoima, jossa yhdistyi sekä ”vanhaa” että ”uutta” vasemmistoa niin sen institutionaalisemmassa kuin libertaarisemmassa muodossa. Osa Joukkovoiman toimijoista oli myös kokonaan radikaalin vasemmiston ulkopuolelta ja pyrkimyksenä oli muodostaa laajempi liike hallituksen kaatamiseksi.
* * *
Artikkelikokoelman Radical Left Movements in Europe useimmat artikkelit ovat alunperin esitelmiä konferenssissa ”Radical Left-wing Movements in the Baltic Sea Region and Eastern Europe”, joka pidettiin Södertörnin yliopistossa Huddingessa Tukholman lähellä tammikuun lopulla 2014. Tästä syystä käsittely painottuu artikkeleissa Itä- ja Pohjois-Eurooppaan. Kirjassa on hyvin erilaisia aiheita käsitteleviä artikkeleja aiheiden vaihdellessa aina puolueiden ja liikkeiden välisistä suhteista puolalaisiin anarkisteihin tai antifasismiin Skandinaviassa.
Kirjassa käsitellään otsikon mukaisesti radikaaleja eli valtavirrasta eroavia ja tavoitteissaan tavallista pidemmälle meneviä vasemmistolaisia liikkeitä. Kyse on ulkoparlamentaarisista liikkeistä, jotka usein tekevät yhteistyötä parlamentaaristen radikaalivasemmistolaisten puolueiden kanssa, esimerkiksi mielenosoitusten järjestelyissä.
Osa puolueista on avoimempia yhteistyöhön ulkoparlamentaaristen liikkeiden kanssa, osa taas keskittyy lähinnä vain parlamentaariseen toimintaan tai järjestää ulkoparlamentaaristen toimijoiden rinnalle omassa ohjauksessaan olevia ”liikkeitä”. Tanskalainen Enhedslisten on hyvä esimerkki siitä, että puolueen toiminta voi jopa painottua ulkoparlamentaariseen toimintaan yhteistyössä muiden kanssa, Kreikan kommunistinen puolue puolestaan parhain esimerkki puolueen keskittymisestä vain omaan toimintaansa ilman yhteistyökumppaneita. Suomessa vasemmistoliitto keskittyy pitkälti parlamentaariseen toimintaan, mutta vasemmistonuoret puolestaan ovat aktiivisia myös ulkoparlamentaarisesti.
* * *
Suomalaista vasemmistoa käsitteleviä artikkeleja on kaksi, joista molemmat liikkuvat politiikan marginaaleissa.
Näistä ensimmäisessä Ainur Elmgren haastattelee suomalaisia ja ranskalaisia kommunisteiksi identifioituvia entisiä tai nykyisiä aktiiveja; suomalaiset ovat SKP:n ja Kommunistisen nuorisoliiton entisiä tai nykyisiä jäseniä. Tarkastelussaan hän erottelee kolme eri aktiivisukupolvea: Ensimmäinen sukupolvi on 1950-luvulla aktiiveiksi kommunistiseen liikkeeseen tulleet, toinen sukupolvi tuli mukaan 1960- ja 70-lukujen opiskelija-aktivismin kautta ja kolmas sukupolvi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen henkilökohtaisen opiskelun, internetin tai epämuodollisten verkostojen kautta.
Elmgren keskittyy tutkimaan kommunismia elävänä poliittisena identiteettinä: Minkälaiset argumentit ovat tarpeen ja kuinka pitkälle voi oikeuttaa ja ylläpitää myönteistä suhtautumista käsitteeseen, joka ei ole vain asetettu historiassa kiistanalaiseksi, vaan jota usein pidetään esimerkkinä historian suurimmasta epäonnistumisesta? Mitkä tekijät pitävät radikaaleja aatteita elossa niiden marginalisoitumisesta huolimatta? (119–120)
Nuorimmat haastatelluista kertoivat kommunistiksi kehittymisen tarinansa itsensäkehittämisen ja yksilöllisen mielenkiinnon näkökulmasta. Heille identiteetti oli henkilökohtaisen kasvun tulosta: hidasta yksinäistä tutkiskelua, joka saavuttaa kollektiivisen kehyksen nuorisojärjestössä tai puolueessa.
Useat nuoremmista olivat aluksi olleet mukana anarkistisessa liikkeessä. Haastatellut kertoivat valinnastaan tarinan, joka alleviivasi heidän tehneen oikean valinnan. Perinteet vaikuttivat valintaan, ja ne toimivat paitsi vanhempien toverien nostalgiana, vetosivat myös nuorempiin. Kommunistisen liikkeen historia ymmärrettiin sankarillisen taistelun historiana, mutta kolmannen sukupolven aktiivit ilmaisivat myös kritiikkiä vanhempien ja kangistuneempien toverien politiikkaa kohtaan.
Insurrektionistinen toiminta ei saanut kannatusta eikä inspiroinut muita ryhmiä samankaltaisiin toimiin, ja jäi hyvin lyhytaikaiseksi
Mari Kuukkasen artikkeli sukeltaa vielä syvemmälle marginaaliin ja käsittelee artikkelissaan insurrektionistista anarkismia Suomessa. Insurrektionistinen eli ”kapinallinen anarkismi”, usein lyhyemmin insurrektionismi, perustuu itseorganisoitumiseen (ja epämuodollisiin järjestäytymisen tapoihin), hyökkäykseen ja jatkuvaan konfliktihakuisuuteen. Ajatuksena on omalla toiminnalla vaikuttaa vallankumouksellisen tilanteen herättelyyn. Valittujen toimien pitäisi olla sellaisia, jotka voivat innostaa myös aktiivien ulkopuolisia ja näin nostattaa laajempaa kapinointia.
Kyseinen aateperintö on ollut osana anarkismia aina 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ”teon propagandasta” lähtien, mutta insurrektionismissa se nostetaan keskeiseen asemaan. Vastaava strateginen valinta on ollut myös joillain ei-anarkistisilla kommunistisilla ryhmillä erityisesti 1970-luvun Euroopassa. Merkittävin vaikutus sillä on ollut kuitenkin italialaisissa ja kreikkalaisissa anarkistisissa ryhmissä.
Vuonna 2011 tehtiin sarja sabotaasi-iskuja Helsingin seudulla ja tekijät julkaisivat Takussa tiedotteen toimistaan. Vaikutteet tällaiseen toimintaan tulivat lähinnä Kreikasta, tai näin ainakin ne tulkittiin. Teot tuomittiin paitsi ”yleisessä mielipiteessä”, myös anarkistien ja muun radikaalin vasemmiston keskuudessa. Toiminta ei saanut kannatusta eikä inspiroinut muita ryhmiä samankaltaisiin toimiin, ja jäi hyvin lyhytaikaiseksi.
Iskut toivat kuitenkin mielenkiintoisesti esiin jakolinjoja anarkistisen liikkeen keskuudessa ja laajemmin radikaalissa vasemmistossa. Kuten Sotirios Karampampas radikaalin vasemmiston ja Syrizan suhdetta käsittelevässä artikkelissaan toteaa, anarkokommunistiset ryhmät ovat Kreikassa selkeästi erillinen suuntaus nihilistianarkistisiksi kuvatuista ryhmistä. Heidän käsityksensä eroavat niin kapitalismin kriisin syistä, vallankumouksellisen kehityksen kulusta, väkivallan merkityksestä, strategiasta ja taktiikasta. Myös Takku.netin keskusteluissa näkyi ”nihilistien” vastaisuus ja usein myös nihilismi (poliittinen suuntaus) ja insurrektionismi (strategia) sekaantuivat, jolloin vastustettiin ylipäätään myös insurrektionistista strategiaa. Takku täyttyi myös häirikköviesteistä. Vallankumouksen hedelmät -blogissa radikaalivasemmiston toimijat pääsivät häiriöttömämmin keskustelemaan, ja siellä jakolinjaa ylläpidettiin puolestaan anarkistien ja muiden välillä. Iskut vahvistivat tiettyjä ennakkokäsityksiä, joita ei-anarkistisilla toimijoilla oli jo entuudestaan, ja näin ne syvensivät jakolinjaa ”meihin” ja ”niihin”.
Anarkistit eivät Suomessa usein edes määrittele itseään vasemmistoon kuuluviksi, sillä suomalainen radikaalivasemmisto on hyvin institutionaalista
Myöhemmin jakolinjoja muovasi uudelleen vuoden 2013 Kiakkovierasjuhlista Tampereelta alkanut radikaalimpien mielenosoitusten sarja. Toisaalta ne lisäsivät epäluuloja ja vahvistivat vastakkainasettelua joidenkin ryhmien välillä johtuen niihin liittyneestä ilkivallasta, mutta toisaalta toivat yhteen eri ryhmiä yhteisellä toiminnalla, ja näin edesauttoivat muun muassa antifasistista yhteistyötä. Joukkovoimassa toimiminen puolestaan vähensi eri ryhmien vastakkainasettelua. Yhteinen ja tasavertainen toiminta on loistava tapa vähentää erilaisia ennakkoluuloja.
Kuukkasen mukaan Suomessa anarkistit ovat ainoa suurempi ryhmä, joka toimii kokonaan puoluepolitiikan ulkopuolella, vaikka hekin tekevät yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa. He eivät Suomessa usein edes määrittele itseään vasemmistoon kuuluviksi, sillä suomalainen radikaalivasemmisto on hyvin institutionaalista ja keskittynyt parlamentaariseen toimintaan. Muutoin Suomessa toimivan radikaalin vasemmiston liikkeiden erittely on vaikeaa, koska rajalinjat radikaalin vasemmiston puolueisiin ovat hyvin häilyvät. Suuri osa toimijoista on lähellä vasemmistoliittoa, Vasemmistonuoria tai kommunisteja, ja samat ihmiset toimivat erilaisissa verkostoissa keskenään.
* * *
Radical Left Movements in Europea voikin hyvin suositella politiikan tutkijoille, miksei poliittisille aktiiveillekin, mutta jälkimmäisille kirjan anti jää vähäiseksi. Kirjaa vaivaavat tavanomaiset artikkelikokoelman ja vieläpä konferenssiesitelmistä tehdyn artikkelikokoelman ongelmat, kuten sirpaleisuus, mutta on kirjalla myös ansionsa. Suomea käsittelevät artikkelit ovat mielenkiintoista luettavaa, mutta ne käsittelevät pieniä yksityiskohtia, eikä niiden kautta pääse sellaisiin strategisiin pohdintoihin, joista olisi laajemmin radikaalin vasemmiston toiminnassa hyötyä. Kirja on kuitenkin hyvä esittely nykyaikaisesta radikaalin vasemmiston tutkimuksesta.
Kirjoittaja on Perusteen päätoimittaja ja jonkin sortin sosialisti.
