Kun Jeremy Corbyn valittiin Britannian Työväenpuolueen johtajaksi syksyllä 2015, useimmat mediakommentaattorit pitivät Corbynin epäonnistumista varmana. Hänen katsottiin olevan liian vanhanaikainen, liian vasemmistolainen ja talouspoliittisesti vastuuton, totta kai.
Kesän 2017 parlamenttivaalien jälkeen kriitikoiden äänet ovat vaienneet. Työväenpuolue lähti vaaleihin heikoista asetelmista, mutta nosti lopulta kannatustaan kymmenen prosenttiyksikköä edellisiin vaaleihin verrattuna. Tulos oli Työväenpuolueen paras 16 vuoteen ja ylipäätään yksi puolueen parhaista vaalituloksista vuoden 1970 jälkeen.
Saattaa myös hyvin olla, että Corbynin Työväenpuolue on pian vallassa Britanniassa. Theresa Mayn heikko koalitiohallitus on kompastellut jatkuvasti Brexit-neuvotteluissa ja puolueen kapinasiipi on ilmoittanut olevansa tarvittaessa valmis kaatamaan hallituksen, jos lopputulos ei miellytä heitä. Konservatiivit johtavat tällä hetkellä niukasti mielipidetiedusteluissa, mutta asetelmat olisivat Corbynille nyt paljon suotuisammat kuin vuonna 2017.
Saattaa myös hyvin olla, että Corbynin Työväenpuolue on pian vallassa Britanniassa
Britannian seuraavat vaalit – käytiin ne sitten parin kuukauden tai kolmen vuoden päästä – eivät kuitenkaan määrittele vain Jeremy Corbynin poliittista tulevaisuutta. Panokset niissä ovat poikkeuksellisen suuret. Kyse on koko vasemmiston tulevaisuudesta.
Vasemmiston aatteellinen ja kannatuksellinen kriisi alkoi juuri Britanniasta vuonna 1976. Silloin Britannia oli ajautunut valuuttakriisiin ja joutui anomaan IMF:ltä lainaa puolustaakseen punnan arvoa.
Silloinen Työväenpuoluetta edustanut pääministeri James Callaghan lausui puolueen vuoden 1976 puoluekokouksessa kuuluisiksi muodostuneet sanat: ”Meillä oli ennen tapana ajatella, että voimme kuluttaa itsemme ulos taantumasta ja parantaa työllisyyttä keventämällä verotusta ja lisäämällä julkista kulutusta. Minä kerron teille täysin vilpittömästi, että sellaista mahdollisuutta ei enää ole olemassa.”
Keynesiläiseen talouspolitiikkaan, laajaan julkiseen sektoriin ja valtion ohjaamaan investointitoimintaan perustunut sosiaalidemokraattinen poliittinen ohjelma tuli tiensä päähän Callaghanin puheen myötä. Kehitystä voimisti vielä muutama vuosi myöhemmin seurannut Ranskan frangikriisi, jonka myötä kunnianhimoisella keynesiläishenkisellä ohjelmalla vaalit voittanut François Mitterrand siirtyi tiukan talouskurin linjalle.
Tämän jälkeen länsimaissa sosiaalidemokraattiset puolueet siirtyivät talouspolitiikassaan kamreerimaisempaan linjaan, jossa korostuivat kustannuskilpailukyvyn ja työvoiman tarjonnan parantamisen kaltaiset teemat. Radikaalivasemmiston suosio taas ei pitkään aikaan riittänyt lähellekään hallitusvaltaa useimmissa maissa. Kun se pääsi lopulta Kreikassa valtaan vuonna 2015, oli edessä sama kohtalo kuin Callaghanilla ja Mitterandilla yli 30 vuotta aiemmin.
Monet kriitikot ovat huomauttaneet, että Britannian ja Ranskan hallitusten ei olisi aikanaan tarvinnut siirtyä talouskuripolitiikkaan
Monet kriitikot ovat kuitenkin huomauttaneet, että Britannian ja Ranskan hallitusten ei olisi aikanaan tarvinnut siirtyä talouskuripolitiikkaan. Erityisesti niin sanottua modernin rahateorian suuntausta edustavien jälkikeynesiläisten mielestä maiden ei olisi pitänyt pyrkiä ylläpitämään liian vahvaa valuuttakurssia, vaan hyväksyä kurssin selvä heikentyminen ja näin välttyä leikkaustoimilta. Jos taas markkinoilta ei olisi ollut saatavilla halpakorkoista lainaa, olisivat Britannia ja Ranska voineet hankkia tarvittaessa rahoituksen omista keskuspankeistaan.
Tällaisen talouspoliittisen valinnan riskinä olisi ollut ennen kaikkea se, että maiden valuutat olisivat lopulta heikentyneet kohtalokkaasti. Ongelmana olisi voinut olla esimerkiksi se, että maahan tuotavien hyödykkeiden hinnat olisivat nousseet rajusti ja ajaneet maat vaikeaan inflaatiokierteeseen.
On kuitenkin mahdollista, että tällaista paniikkireaktiota ei olisi syntynyt tai että se olisi jäänyt vain lyhytaikaiseksi. Lisäksi tehokkailla pääomakontrolleilla olisi voitu torjua valuuttakriisin eskaloituminen.
On hyvin mahdollista, että Corbyn joutuu samanlaisen valinnan eteen kuin Callaghan ja Mitterrand, mikäli hän onnistuu nousemaan valtaan. Corbynin talouspoliittinen ohjelma on kunnianhimoinen ja radikaali: se sisältää laajoja julkisia investointeja sekä aiemmin yksityistettyjen palveluiden kansallistamista uudelleen. On siis hyvin mahdollista, että valuuttamarkkinat reagoisivat Corbynin valtaannousuun negatiivisesti.
Corbynin onnistumismahdollisuudet ovat paremmat kuin Callaghanilla tai Mitterrandilla, koska emme elä enää kiinteiden valuuttakurssien aikakaudella eikä Britannian hallituksen tarvitse puolustaa jotakin ennalta sovittua valuuttakurssia. Tästäkin huolimatta täydellinen valuuttaromahdus olisi kohtalokas Corbynin hallitukselle.
Jos Corbyn epäonnistuisi, on koko länsimaisen vasemmiston tulevaisuus vaakalaudalla
Jos Corbyn epäonnistuisi, on koko länsimaisen vasemmiston tulevaisuus vaakalaudalla. Jos finanssimarkkinat voisivat rankaista Britannian kaltaista suurta taloutta ja vahvaa finanssikeskusta, olisi selvää, että näin kävisi pienemmissäkin maissa.
Kyse ei ole myöskään vain vanhanaikaisen valtiokeskeisen vasemmiston ongelmista. Myös esimerkiksi autonomivasemmiston tavoittelema avokätinen perustulo ja maksuttomat julkiset palvelut ovat lopulta riippuvaisia niitä tarjoavasta valtiosta tai muusta julkisesta tahosta.
Vasemmiston tulevaisuuden kannalta Corbynin on siis pakko onnistua. Toisaalta kyse ei ole vain vasemmistosta, vaan demokratiasta laajemminkin. Jos politiikan suuntaa ei tosiasiassa voi päättää äänestyskopissa, ovat demokraattiset instituutiot lopulta vain halpa kulissi.
