(Lue myös artikkelin ensimmäinen osa.)

Hallitsemattoman markkinatalouden kannattajat ovat ehtineet juhlia sosialismin ja poliittisen vasemmiston katoamista Euroopasta jo moneen kertaan. 1980-luvulla ilonaiheena oli onnistuminen sosiaalidemokraattisten puolueiden kampeamisessa oikeistolaisen talouskuripolitiikan toteuttajiksi. 1990-luvulla romahti koko valtiososialistinen järjestelmä Itä- ja Keski-Euroopassa. Samalla ja vuodesta toiseen sen jälkeen uusliberalismin kannattajat ovat riemuinneet äärivasemmistoksi leimaamiensa puolueiden kuolinkouristuksista.

Oikeiston poliittisessa maisemakuvassa on kuitenkin suuri valkoinen läikkä heti sosiaalidemokratiasta vasemmalle. Vasemmiston toiminta solidaarisuuden juurruttamiseksi poliittisen päätöksenteon laiksi ei ole kadonnut mihinkään. Kommunistien varjossa pikkuhiljaa 1960-luvulta 1980-luvulle kasvanut uusi vasemmisto kolminkertaisti kannatuksensa 1990-luvulla, ja on kahdeksankertaistanut sen 2010-luvulla verrattuna 1980-luvun loppuun. Nyt Euroopan uutta vasemmistoa edustavilla puolueilla on jo yli kaksikymmentä miljoonaa äänestäjää – eli enemmän kuin kommunistisilla ja vihreillä puolueilla yhteensä.

Uuden vasemmiston tilanne ei kuitenkaan vielä 1990-luvun alussa näyttänyt juuri kommunistipuolueiden näkymiä paremmalta. 1980-luvun loppupuolella näytti siltä, että vihreät, jotka olivat rynnänneet kuin tyhjästä Länsi-Euroopan parlamentteihin, lunastaisivat uuden vasemmiston paikan.

1990-luku: uuden vasemmiston ensimmäinen suuri harppaus

Euroopan poliittinen kartta muuttui perusteellisesti lyhyessä ajassa sen jälkeen kun Berliinin muurin portit avattiin marraskuussa 1989. Vuonna 1994 viimeisetkin venäläiset joukot lähtivät Saksasta, Virosta ja Latviasta. Jugoslaviasta oli jäljellä vain Serbian ja Montenegron liittovaltio. Puolta Eurooppaa johtaneista kommunistisista puolueista useimmat oli joko lopetettu, tai ne jatkoivat sosiaalidemokraattisiksi muuttuneina hallitusvallassa tai maidensa kakkospuolueina.

Länsi-Euroopan maiden viimeisissä vaaleissa ennen Berliinin muurin kaatamista sosiaalidemokraateista vasemmalla olevat puolueet saivat runsaat 24 miljoonaa ääntä. Näistä äänistä kommunistiset puolueet saivat kaksi kolmasosaa, vihreät neljäsosan, ja uutta vasemmistoa edustavat puolueet vain kymmenyksen.

Uuden vasemmiston puolueilla oli vuonna 1989 kaksi ja puoli miljoonaa äänestäjää ja kuusikymmentäyksi paikkaa viiden Länsi-Euroopan maan parlamentissa. Vuonna 1998 uuden vasemmiston äänestäjiä oli 7,6 miljoonaa, ja kansanedustajia tuolloin jo 149 yhdessätoista maassa.

Ne uuden vasemmiston puolueet, joilla oli suuri kannatus 1980-luvulla pärjäsivät hyvin myös vuosituhannen lopun lähestyessä. Kärkipään puolueiden joukossa jatkoivat islantilainen Kansan allianssi, Espanjan Yhtynyt vasemmisto (IU) ja Norjan Sosialistinen vasemmistopuolue (SV).

Uuden vasemmiston listan kärkipaikoilla oli nyt myös kommunismin nimestään ja ohjelmistaan pois jättänyt Ruotsin vasemmistopuolue (V) sekä suomalainen Vasemmistoliitto (Vas.), joka oli perustettu kommunistien ja vasemmistososialistien SKDL:n tilalle. Kaksi vuosikymmentä turhaan parlamenttiin pyrkinyt Alankomaiden Sosialistinen puolue (SP) sai viimein kaksi kansanedustajaa vuonna 1994.

Neljä uuden vasemmiston 1990-luvun kärkipuolueista oli aivan uusia, joskin niidenkin synnyn taustalla oli vanhoja tekijöitä.

Kreikkalaisen vasemmistoliiton, Synaspismoksen (SYN) perustajina oli useita vasemmistolaisia puolueita ja ryhmiä. Mukana oli Kreikan kommunistisesta puolueesta (KKE) irtautuneen eurokommunistisen puolueen (KKE-sisäinen) seuraaja Kreikan Vasemmisto -puolue (EAR) ja sosiaalidemokraattien vasenta laitaa. SYN oli myöhemmin suurin Syrizan perustaneista puolueista.

Toinen uusi kreikkalainen puolue, Demokraattinen sosiaalinen liike (DIKKI), oli sosiaalidemokraattisen valtapuolue PASOKin vasemmisto-opposition perustama. Sekin liittyi myöhemmin osaksi Syrizaa.

Saksan Demokraattisen sosialismin puolueen (PDS) juuret olivat Itä-Saksaa johtaneessa Sosialistisessa yhtenäisyyspuolueessa (SED), mutta siihen liittyi myös erilaisia vasemmistovoimia Länsi-Berliinistä ja Saksan läntisistä osavaltioista.

Tanskan Yhtenäisyyslista ‒ punavihreät (Enhedslisten) syntyi, kun Tanskan kommunistinen puolue (DKP), trotskilainen Sosialistinen työväenpuolue (SAP) ja Sosialistisesta kansanpuolueesta lohjennut Vasemmistososialistinen puolue päättivät yhdessä useiden ruohonjuuritason liikkeiden kanssa perustaa yhteisen listan vaaliliitokseen.

Tanskan (SF) kuuluisi vahvoin perustein myös uuden vasemmiston listalle, vaikka se on kirjattu vihreisiin. SF vaihtoi Euroopan parlamentissa useita kertoja vasemmisto- ja vihreän ryhmän välillä, jopa kesken mandaattikauden. Nykyään SF on Euroopan vihreän puolueen (EGP) täysjäsen, mutta kuuluu samalla Pohjoismaiden vihreä vasemmisto -puolueryhmään.

Kommunistisista puolueista 1990-loppupuolen vaaleissa parhaiten menestyivät Kyproksen edistyksellinen työn puolue (AKEL, 33 prosentin ääniosuus vaaleissa), Ranskan (PCF, 9,3), Portugalin (PCP, 8,6) ja Kreikan (KKE, 4,5) kommunistiset puolueet sekä Italian kommunismin uudelleenperustamisen puolue Rifondazione (PRC, 6,1).

Vuosikymmenen lopulla vihreiden puolueiden kärjessä olivat Luxemburgin (9,9 prosenttia äänistä), Itävallan, Tanskan ja Saksan (kaikilla 7,3 %, Tanskan puolue on SF), Suomen (6,5) sekä Sveitsin ja Ruotsin vihreät puolueet, jotka molemmat saivat viisi prosenttia äänistä.

Uuden vasemmiston kasvun syyt 1990-luvun Länsi-Euroopassa

Teollistuneissa Länsi-Euroopan maissa voimistui jo 1970-luvulla kehitys, joka merkitsi vaikeuksia järjestäytyneelle työväenliikkeelle, niin ammattiliitoille kuin työväenpuolueillekin. Automatisointi ja tuotannon siirtäminen alemman palkkatason maihin vähensivät ja pienensivät työväenliikkeen linnakkeita, suuria tehtaita.

Uusliberalistiset hallitukset purkivat työelämän sääntelyä ja heikensivät ammattiliittojen asemaa. Työsuhteet muuttuivat elinikäisistä ja kokopäiväisistä yhä useammin määräaikaisiksi osapäivätöiksi. Henkilöstönvuokrausfirmat syntyivät ja nollatuntisopimukset otettiin käyttöön. Yhä useampi työntekijä ulkoistettiin mukayrittäjäksi, työnantajansa alihankkijaksi. Yrittäjän riski siirrettiin työnantajalta työntekijälle.

1990-luvulla tämä kehitys kiihtyi. Reaaliosialismin taakseen jättäneissä maissa toteutettiin markkinataloutta ilman mitään pidäkkeitä. Tehtaita siirrettiin Keski- ja Itä-Eurooppaan, ja sieltä tuli halpaa työvoimaa länteen.

Vanhat työväenpuolueet joutuivat reagoimaan perinteisen kannatuspohjansa pienenemiseen. Sosiaalidemokraatit siirtyivät poliittisen kentän keskustaan ja mukautuivat toteuttamaan oikeistolaista talouspolitiikkaa.

Useille uutta vasemmistoa edustaville puolueille menestyksen avain oli se, että ne perustettiin pikemminkin liitoiksi kuin puolueiksi perinteisessä mielessä

Kommunistiset puolueet tyytyivät jatkamaan perinteisinä työväenpuolueina ja täyttämään sitä tilaa, jonka laskivat oikealle siirtyneiden sosiaalidemokraattien jättävän. Kumpikin ryhmä säilytti konservatiiviset asenteensa monissa yhteiskunnalliseen keskusteluun nousseissa arvokysymyksissä.

Monet uutta vasemmistoa edustavat puolueet onnistuivat näkemään ja analysoimaan oikein yhteiskunnallisen kehityksen ja toimimaan sen mukaisesti. Ne eivät väheksyneet epätyypillisissä työsuhteissa olevien työläisten kasvavaa joukkoa, vaan antoivat niille vaikutuskanavan.

Uusi vasemmisto ei ollut mikään yhtenäinen poliittinen ryhmä. Se muodostui sosiaalidemokraattisista ja kommunistisista puolueista irtautuneista ryhmistä, maolaisista ja trotskilaisista ryhmistä sekä pienpuolueista, globalisaatiota ja asevarustelua vastustavista toimintaryhmistä, feministisistä järjestöistä, ympäristöliikkeistä ja yhdistyksistä jotka puolustivat köyhiä ja erilaisia vähemmistöjä, joita uusliberalistinen politiikka kovimmin kolhi.

Useille uutta vasemmistoa edustaville puolueille menestyksen avain oli se, että ne perustettiin pikemminkin liitoiksi kuin puolueiksi perinteisessä mielessä. Ne määrittelivät yhteiset tavoitteet joiden puolesta ne ryhtyivät yhteiseen toimintaan eivätkä juuttuneet kinastelemaan siitä, minkälainen se sosialismi olisi, johon pidemmällä tähtäyksellä pyritään.

Uusi vasemmisto toimi jalat maassa nykyajassa ja suvaitsi sen, että sen piirissä toimii ryhmiä, joilla on erilaisia arvioita menneisyydestä ja kaukaisemmasta tulevaisuudesta.

Uusi vasemmisto kasvaa EU:n vastaisissa kansanliikkeissä

Yksi selitys uuden vasemmiston nopealle voimistumiselle 1990-luvulla on toiminta suuryritysten etujen ajajaksi nähdyn Euroopan unionin vastaisissa kansanliikkeissä.

Itä- ja Keski-Euroopan integraatio Neuvostoliiton yhteyteen purettiin, mutta samanaikaisesti Länsi-Euroopan taloudellinen ja poliittinen integraatio vahvistui vasemmiston vastarinnasta huolimatta. EU:n laajentamista ja vahvistamista vastustava liike oli pääasiassa vasemmiston varassa. Tosin jo 1990-luvulla euroskeptinen oikeistopopulismi saavutti merkittävää kannatusta Italiassa, Itävallassa, Norjassa, Ranskassa, Tanskassa ja Sveitsissä.

Euroopan unionin integraatiota syventävästä Maastrichtin sopimuksesta järjestettiin kansanäänestyksiä 1990-luvun vaihteen molemmin puolin neljässä EU:n jäsenmaassa. Italiassa ja Irlannissa kyllä-äänet voittivat ylivoimaisesti, Ranskassa hyvin täpärästi 51 prosentilla äänistä. Tanskassa jouduttiin järjestämään kaksi äänestystä ennenkuin kyllä-äänet voittivat.

Suhtautumisesta Euroopan unioniin muodostui yksi tärkeimmistä uutta vasemmistoa ja vihreitä puolueita erottavista tekijöistä

Vuonna 1995 Euroopan unionin vastaiset kansanliikkeet hävisivät kansanäänestykset Euroopan unioniin liittymisestä Suomessa (kyllä-ääniä 56,7 prosenttia), Ruotsissa (52,3) ja Itävallassa (66,6). Vain Norjassa ei-äänet voittivat, 52,2 prosenttia äänestäjistä vastusti liittymistä.

Suuria kansanliikkeitä Länsi-Euroopan integraatiota vastaan syntyi myös niissä maissa, joissa kansanäänestystä ei järjestetty.

Suhtautumisesta Euroopan unioniin muodostui yksi tärkeimmistä uutta vasemmistoa ja vihreitä puolueita erottavista tekijöistä. 1970- ja 1980-luvuilla suurin osa vihreistä puolueista suhtautui hyvin kriittisesti Euroopan unioniin. Kriittinen asenne pehmeni pikkuhiljaa, ja vuonna 1990 Euroopan vihreiden ryhmä Euroopan parlamentissa oli jo hyvin myötämielinen unionin kannattaja. Sittemmin vihreät ovat liittyneet federalisteihin, Euroopan liittovaltion kannattajiin.

Myös uuteen vasemmistoon kuuluvien puolueiden suhtautuminen Euroopan unioniin on valtaosin muuttunut jyrkän kielteisestä rakentavan kriittiseen. Euroopan parlamentin vasemmistoryhmän (GUE) perustamisjulistuksessa (14.7.1994) todetaankin, että huolimatta niistä erilaisista lähestymistavoista joita eri jäsenet noudattavat, ryhmä on ”lujasti sitoutunut Euroopan integraatioon, vaikkakin nykyisestä mallista poikkeavassa muodossa”.

NELF tuo Euroopan vasemmiston saman pöydän ääreen

Sosialismin romahtaminen Keski- ja Itä-Euroopassa oli vielä kesken, kun Espanjan yhtynyt vasemmisto (IU) jo kutsui eurooppalaisia vasemmistopuolueita Madridiin pohtimaan yhteistä strategiaa marraskuussa 1991. Kokouksessa perustettiin Uusi eurooppalainen vasemmistofoorumi (European New Left Forum, NELF)[1].

NELFistä ei luotu ylikansallista puoluetta, vaan vapaamuotoinen, löyhä verkosto, joka kokoontui kahdesti vuodessa. Yhteistä toimistoa tai sihteeristöä verkostolle ei perustettu. Seuraavaa kokousta valmistelemaan nimettiin aina valmisteluryhmä, johon kuului käynnissä olevan tapaamisen järjestäjä, seuraavan tapaamisen järjestäjä, ja kolmas taho, joka oli eri alueelta kuin kaksi muuta järjestäjää.

Yhteistä NELFiin osallistuville oli kriittisyys kapitalismille ja pyrkimys yhteiskuntaan ilman kapitalismin taloudellisia suhteita. Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja demokratian lisääminen, varallisuuden uudelleenjako ja hyvinvointivaltion puolustaminen uusliberalistista globalisaatiota vastaan olivat NELFin jäsenten yhteisiä tavoitteita. Aseistariisunta, elinympäristön pelastaminen, sukupuolten tasa-arvo ja avoin, monikulttuurinen Eurooppa olivat niin ikään korkealla verkoston prioriteeteissa.

Yhteistä NELFiin osallistuville oli kriittisyys kapitalismille ja pyrkimys yhteiskuntaan ilman kapitalismin taloudellisia suhteita

Merkittävin erimielisyyttä synnyttänyt kysymys oli Euroopan integraatio. Monet manner-Euroopan puolueet suhtautuivat yhdentymiseen periaatteessa myönteisesti. Ne muistuttivat siitä, että tavoite yhteisestä Euroopasta oli syntynyt jo maanosan fasisminvastaisissa liikkeissä.

Pohjoismaiset vasemmistopuolueet ja esimerkiksi Alankomaiden Sosialistinen puolue sen sijaan suhtautuivat kielteisesti tai jyrkän epäilevästi EU:n voimistumiseen.

Verkosto ei ollut avoin kaikille puolueille. Jos mukaan pyrkivällä puolueella oli menneisyys kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä, sen tuli osoittaa, että se sallii moniarvoisuuden riveissään, ja että on tehnyt selvän pesäeron stalinismiin ja teoriaan leniniläisestä ”uudentyyppisestä etujoukkopuolueesta”.

NELFiin vuonna 1995 liittynyt saksalainen Demokraattisen sosialismin puolue (PDS) sai tehdä kovasti työtä saadakseen kaikki vakuuttumaan siitä, että se ajoi demokraattista sosialismia demokraattisesti, vaikka sen juuret olivatkin Itä-Saksan johtavassa puolueessa.

Verkoston konsepti toimi hyvin, sillä kokoukset eivät tehneet mitään osallistuvia puolueita sitovia päätöksiä. Kyse oli lähinnä tiedon vaihtamisesta ja keskusteluista ajankohtaisista kysymyksistä. Osalla osanottajista oli yhteistyötä kokousten välilläkin ja ne esimerkiksi kutsuivat toisiaan vieraiksi puoluekokouksiinsa.

Suurin osa NELF-aktiiveista toivoi, että liiton yhteistyön pohjalle voidaan rakentaa uudenlainen eurooppalainen vasemmistopuolue

Suurin osa NELF-aktiiveista toivoi, että liiton yhteistyön pohjalle voidaan rakentaa uudenlainen eurooppalainen vasemmistopuolue, josta voisi kasvaa merkittävä poliittinen voima Euroopan parlamentissa. Puolue olisi koonnut silloisen olemassaolleen ja potentiaalisen vasemmiston sosiaalidemokraateista vasemmalle. Ulkopuolelle olisivat jääneet vain perinteisellä linjalla jatkavat kommunistiset puolueet ja oikeistolaiset vihreät puolueet.

Unelma kaikkia Euroopan edistyksellisiä puolueita sosiaalidemokraateista vasemmalle yhdistävästä puolueesta ei ainakaan vielä tuolloin toteutunut. Suurin osa vasemmalle kallellaan olevista vihreistä puolueista ei tullut mukaan, vaan vahvistivat omaa eurooppalaista organisaatiotaan.

Eurooppalaisen vasemmistopuolueen perustamista edistettiin NELFin piirissä ja se perustettiin vuonna 2004. Siihen liittyi vain noin puolet verkoston jäsenistä. Vasemmistopuolueen perustamisen jälkeen NELFin toiminta vähitellen hiipui.

Euroopan vasemmisto yhdistyy Euroopan parlamentissa

Euroopan parlamentti valittiin ensimmäistä kertaa yleisillä vaaleilla vuonna 1979. Unionilla oli tuolloin yhdeksän jäsenvaltiota. Vasemmistolla oli tuolloin 11 prosenttia paikoista, sillä Italian kommunistisella puolueella oli 24 ja Ranskan kommunistisilla puolueella 19 meppiä 410-paikkaisessa parlamentissa. Lisäksi vasemmistoryhmän kolmannella puolueella, Tanskan SP:llä, oli yksi paikka.

Vuonna 1989 EU:lla oli kaksitoista jäsenmaata ja Euroopan parlamenttiin valittiin 518 meppiä. Vasemmistopuolueet saivat paikoista kahdeksan prosenttia, 42 paikkaa, ja edustajia oli jo seitsemästä maasta. Vasemmiston mepit eivät mahtuneet samaan ryhmähuoneeseen, vaan jakaantuivat perinteisesti kommunistiseen ryhmään ja reformististen kommunistien ja uusvasemmiston ryhmiin.

Vuoden 1994 vaalien jälkeen syntyi jälleen kommunistiset ja uusvasemmistolaiset mepit yhdistävä ryhmä. Vasemmistoryhmä sai 28 edustajaa viidestä maasta, viisi prosenttia paikoista. Paikkamäärän romahdusta selittää Italian kommunistien 22 mepin ryhmän siirtyminen sosiaalidemokraatteihin kesken edellisen kauden.

Euroopan yhtyneen vasemmiston ryhmä (GUE) saatiin kuitenkin aikaiseksi. Vuotta myöhemmin EU sai kolme uutta jäsentä. Ruotsista valittiin kolme vasemmistolaista meppiä, Suomesta kaksi. Nämä perustivat yhdessä ensin vihreiden ryhmään liittyneen Tanskan vasemmistomepin kanssa Pohjoismaisen vihreän vasemmiston ryhmän, NGL:n. Näin syntyi yhä toimiva GUE/NGL. Ryhmä osallistui myös NELFin konferensseihin.

2000-luku: uuden vasemmiston kasvu pysähtyy

2000-luvun alussa vaikutti siltä, että kiinnostus vasemmistopuolueita kohtaan olisi hiipumassa. Maailman sosiaalifoorumin ja Attacin tapaiset liikkeet näyttivät aktivoivan edistyksellisiä ihmisiä paremmin kuin suurelta osin parlamentaariseen toimintaan keskittyvät vasemmistopuolueet.

Sosiaalidemokraateista vasemmalla olevien puolueiden kannatuksessa ei tapahtunut suuria mullistuksia kun vertaillaan vuosina 1994‒1998 ja 2004‒2008 järjestettyjä Euroopan parlamenttivaaleja. Uutta vasemmistoa edustavat puolueet nostivat äänimääräänsä puolellatoista miljoonalla ja saivat ensimmäistä kertaa enemmän ääniä kuin vihreät.

Kommunistien äänimäärä sitä vastoin laski kolmanneksella 1990-luvun äänistä, mutta parlamenttipaikat lisääntyivät. Moldovan kommunistisesta puolueesta tuli ainoa entinen neuvostotasavallan kommunistinen puolue, joka on itsenäistymisen jälkeen noussut pääministeripuolueeksi.

Vihreät puolestaan menettivät puoli miljoonaa ääntä, mutta saivat lähes 30 lisäpaikkaa.

Alankomaiden sosialistit ylpeilevät sillä, että he kaatoivat EU:n perustuslakihankkeen kesäkuussa 2005. Sosialistinen puolue (SP) oli perustuslain säätämistä vastustavan kansanliikkeen kärjessä. Vastustajat saivat 61,5 prosenttia äänistä, ja hanke kaatui.

Aikaisemmin kannatusosuudeltaan suurin uuden vasemmiston puolue, Islannin Kansan liitto purki itsensä vuonna 1998 ja sulautui yhteen sosiaalidemokraattien kanssa. Tähän päätökseen tyytymättömät jäsenet perustivat vuotta myöhemmin Vasemmistopuolue ‒ vihreät (VG), josta pian tuli yksi Islannin suurimmista puolueista.

Uuden vasemmiston kannatus nousi Saksassa, jossa die Linke oli korvannut PDS:n ja sosiaalidemokraattisen puolueen vasemmisto-opposition perustaman WASGin. Muita nousijoita olivat Irlannin Sinn Féin ja Portugalin Vasemmistoblokki (BE).

Hallitusyhteistyötä seurasivat vaalitappiot

Yli kymmenen prosentin kannatuksen edellisellä vuosikymmenellä saaneet Suomen, Ruotsin ja Espanjan vasemmistopuolueet (ks. taulukko 2) menettivät kannatustaan, ja Espanjan IU:n vaalitulos suorastaan romahti. Tappioita kärsivät myös Tanskan vasemmistopuolueet.

Yhteisenä tekijänä näillä puolueilla oli osallistuminen hallituksiin joko hallituspuolueena tai hallituksen tukipuolueena. Kommunistisille puolueille hallitusyhteistyöstä seurasivat rökäletappiot Ranskassa ja Italiassa.

Uudet liikkeet

Ensimmäinen maailman sosiaalifoorumi järjestettiin Brasiliassa vuonna 2001. Siitä kehittyi mittava kansalaisjärjestöjen ja ei-hallitustenvälisten kansainvälisten järjestöjen jokavuotinen tapahtuma, jossa etsitään yhteisiä keinoja globalisaation tuomien epäkohtien poistamiseksi ja uusliberalistisen talouspolitiikan lopettamiseksi. Se muodostui vastapainoksi hallitsemattoman kapitalismin puolustajien jo vuodesta 1971 järjestämälle maailman talousfoorumille.

Vuosina 2002‒2010 järjestettiin myös Euroopan sosiaalifoorumi, jonka yhdisti ammattiliittoja, rauhan- ja ympäristöjärjestöjä, globalisaation ja rasisminvastaisia liikkeitä. Foorumit etsivät vaihtoehtoja Euroopan unionin ja sosiaalidemokraattien tai konservatiivien johtamien hallitusten TINA-poliitikalle (there is no alternative), Suomessakin tutuksi tulleelle ainoan vaihtoehdon politiikalle.

1990-luvulla syntyneet niin sanotut uudet liikkeet saivat 2000-luvun alussa yhä suurempaa huomiota ja kannatusta. Liikkeiden kirjo oli laaja. Tavoitteina oli esimerkiksi vapaa liikkuvuus ja linnake-Euroopan purkaminen, asuntopulan korjaaminen ja vaihtoehtoisen kultturitoiminnan edellytysten parantaminen. Toimintamuotoina olivat muun muassa mielenosoitukset, talon- ja kadunvaltaukset ja itsehallittujen sosiaalisten toiminta- ja kulttuurikeskusten perustaminen.

Vasemmistopuolueiden suhtautuminen uusiin liikkeisiin vaihteli suuresti. Osa suhtautui niihin vihamielisesti. Esimerkiksi Kreikan kommunistinen puolue piti sosiaalifoorumeita imperialistien salajuonena. Osalle, kuten Tanskan Enhedslistenille, ne olivat tärkeä osa luontaista toimintaympäristöä. Osa suhtautui niihin välinpitämättömästi, kuten Vasemmistoliitto, jota arvosteltiin kuulumisesta tähän joukkoon.

Trotskilainen EACL kokosi uutta vasemmistoa

Trotskilaisten dominoima verkosto European Anti-Capitalist Left (EACL) kokosi yhteisiin konferensseihin sellaisia vasemmistolaisia puolueita ja ryhmiä, jotka eivät etupäässä tyytyneet parlamentaariseen toimintaan, vaan toimivat aktiivisesti myös niin sanottujen uusien liikkeiden ja ruohonjuuritason aktivistien kanssa.

EACL loi tietynlaisen kilpailuasetelman suhteessa NELFiin ja vuonna 2004 perustettuun Euroopan vasemmistopuolueeseen. Useimmat verkoston jäsenistä eivät saaneet parlamenttipaikkoja, eivätkä kaikki niistä olleet edes kiinnostuneita.

Parlamenteissa edustettuina olevia EACL:n jäseniä olivat Italian Rifondazione, Kreikan Synaspismos, Portugalin BE, Tanskan Enhedslisten, Luxemburgin Vasemmistopuolue (Déi Lénk), Espanjan Anticapitalistas, Britannian Respect Party ja Irlannin Sosialistinen puolue.

Aktiivisimmillaan verkosto oli vuosina 2002‒2005, jolloin se järjesti kaksi vuosittaista konferenssia. Verkoston nettisivujen päivittäminen loppui vuonna 2007 ja viimeinen konferenssi järjestettiin vuonna 2010. Viimeisen elonmerkin itsestään EACL antoi vuonna 2012.

Euroopan vasemmistopuolue ei onnistunut kokoamaan koko vasemmistoa

NELFin ja vasemmistopuolueiden muissa tapaamisissa paineet eurooppalaisen vasemmistopuolueen perustamiseksi kasvoivat. Maastrichtin sopimus (2002) ja vuonna 2003 esitelty luonnos EU:n perustuslaiksi vaativat vasemmistolta tehokkaampaa toiminnan koordinointia. Perustuslaki olisi toteutuessaan sementoinut sitovasti EU:n uusliberalistiseksi Naton liittolaiseksi.

Tammikuussa 2014 Berliiniin kokoontuneet puolueet sopivat Euroopan vasemmistopuolueen (EL) perustamisesta. PDS:n puheenjohtaja Lothar Bisky muotoili puolueen kynnyskysymykset:

‒ Olemme selkeästi sotaa, väkivaltaa ja varustelua vastaan ‒ riippumatta siitä, miten niitä perustellaan, Euroopan vasemmisto ei tue sotaan osallistumista.
‒ Tuemme selkeästi tasa-arvoisia oikeuksia ja solidaarisuudelle perustuvan yhteiskunnan toteuttamista. Euroopan vasemmisto vastustaa voimakkaasti hyvinvointipalvelujen hävittämistä.
‒ Puolustamme johdonmukaisesti demokratiaa, tasa-arvoisuutta ja ekologista vastuullisuutta sekä yleismaailmallisuutta.

Roomassa huhtikuussa 2004 pidetyn perustavan kokouksen valmistelujen koordinaatiosta vastasivat Kreikan Synaspismos, Saksan PDS ja Italian Rifondazione sekä Ranskan, Itävallan ja Espanjan kommunistiset puolueet.

Kreikan ja Portugalin kommunistiset puolueet eivät halunneet olla mukana perustamassa järjestöä, joka niiden mielestä merkitsi puolueinstituution luomista Euroopan unionille. KKE on yhä sitä mieltä, että Euroopan vasemmistopuolue on imperialistinen ase Euroopan kansoja vastaan.

Pohjoismaiset puolueet jäivät myös pois. Ne perustivat jo helmikuussa 2004 Pohjoismaisen vihreän vasemmiston liiton (Nordic Green Left Alliance, NGLA). Syiksi poisjäämiseen on mainittu kommunististen puolueiden ylivalta EL:ssä ja pohjoismaisten puolueiden muita vasemmistopuolueita kielteisempi suhtautuminen Euroopan integraatioon.

Suomen vasemmistoliitto liittyi EL:n jäseneksi vuonna 2010. Tanskan punavihreä yhtenäisyyslista liittyi NGLA:n jäseneksi vasta tänä vuonna. Se oli EL:n tarkkailijajäsen vuodesta 2005 ja täysjäsen vuodesta 2010.

Alkuvuosina kommunistiset puolueet olivat selvänä enemmistönä EL:ssä. Jäsenistössä on useita Suomen kommunistisen puolueen kaltaisia pieniä puolueita, joiden yhteiskunnallinen merkitys on vaatimaton. Suuremmista kommunistisista jäsenistä Tšekin KSČM ja Kyproksen AKEL ovat Euroopan vasemmistopuolueessa tarkkailijoina, eivät täysjäseninä.

Euroopan vasemmistopuolueella on nyt 26 täysjäsentä, yhdeksän tarkkailijaa ja kuusi partneria 25 Euroopan maasta. Näistä yhdeksän on entisiä valtiososialistisia maita.

Euroopan vasemmistopuolueen jäsenlistoilta on poistunut kaksitoista puoluetta. Viisi puoluetta on eronnut, kaksi on lopettanut toimintansa ja kuusi on poistunut yhdistymisen seurauksena. Eronneista neljä on kommunistisia puolueita. Heinäkuussa eronnut Ranskan vasemmistopuolue on ainoa Euroopan vasemmistopuolueen jättänyt yhä toimiva uutta vasemmistoa edustava puolue.

2010-luku: uudet liikkeet järjestäytyvät vaaliliittoihin

Vuonna 2014 järjestetyissä Euroopan parlamentin vaaleissa GUE/NGL nosti paikkalukunsa 36:sta 52:een, vaikka kommunistit menettivät paikkojaan. Vihreät-EFA ryhmä sai 50 edustajaa menetettyään viisi paikkaa.

Uuden vasemmiston toinen voimakkaan kannatuksen kausi oli alkanut. Yksi selitys tälle kehitykselle on se, että aiemmin kuvatut uudet liikkeet ja vuoden 2007 finanssikriisin jälkeen syntyneet kansanliikkeet EU:n ja IMF:n talouskuripolitiikkaa vastaan eivät enää tyytyneet osoittamaan voimaansa vain kaduilla vaan pyrkivät myös parlamentteihin.

Vuonna 2014 ja sen jälkeen järjestetyissä Euroopan maiden parlamenttivaaleissa ovat kommunistiset puolueet menettäneet lähes puolet äänestäjistään ja kolmanneksen parlamenttipaikoistaan verrattuna vuosien 2004‒2008 vaaleihin. Bulgariassa, Serbiassa ja Latviassa kommunistit saivat parlamentaarikkonsa sosiaalidemokraattien listoilta, Espanjassa Podemoksen. Kommunistien äänimäärä ei näissä vaaleissa ole tiedossa, ja ne puuttuvat taulukosta.

Vaikka vihreät ovatkin kärsineet tappioita muutamassa maassa ‒ ja rökäletappion Itävallassa ‒ ovat ne kuitenkin lisänneet ääniään runsaan miljoonan ja paikkojaankin kymmenen. Taulukon 7 esittämä äänimäärä ei ole täydellinen. Espanjassa ja Kreikassa vihreät saivat paikkansa vasemmiston, Serbiassa ja Georgiassa sosiaalidemokraattien listoilta. Niiden osalta ei vihreiden äänimääriä ole tiedossa.

Uusi vasemmisto on kolminkertaistanut parlamenttipaikkansa vuonna 2014 ja sen jälkeen järjestetyissä vaaleissa verrattuna vuosina 2004‒2008 järjestettyihin vaaleihin. Vasemmiston eteneminen ei siten suinkaan ole tapahtunut vain Kreikassa ja Espanjassa.

Jos vertaamme kannatukseltaan suurempien vasemmistopuolueiden menestystä 2004‒2008 ja 2014‒2018 nousi niiden keskimääräinen kannatusosuus 7,9 prosenttiyksiköstä 13,8 prosenttiyksikköön. Jos nollaamme Espanjan UP:n ja Kreikan Syrizan osuudet kannatuksen kasvussa, on uudempi kannatusosuus silti noussut 10,6 prosenttiyksikköön.

Kannatustaan nostivat merkittävästi useimmat niistä puolueista jotka ovat aktiivisia myös parlamenttien ulkopuolella: Slovenian Levica (+9,3), Irlannin SF (+6,9), Tanskan Enhedslisten (+5,6), Portugalin BE (+3,8) ja Islannin VG (+2,6).

Kaikki ryhmään kuuluvat puoleet eivät voittaneet. Alankomaiden SP:n saama, EU:n perustuslain onnistuneen kaatamiskampanjan synnyttämä kannatuspiikki tasottui (‒6,9) ja ainoa uuteen vasemmistoon kuuluva puolue, jonka kannatus on jatkuvasti laskenut, suomalainen Vasemmistoliitto, hävisi jälleen kaksissa perättäisissä vaaleissa (‒1,7). Vasemmistoliitto tosin näyttää sittemmin kääntäneen kannatuskehityksen suuntaa, ja vuoden 2017 kuntavaaleissa tuli jo lupaava vaalivoitto.

Uusi vasemmisto nousee

Uudet vasemmistopuolueet ovat valtalehdistölle näkymättömiä, elleivät onnistu saamaan yli 20 prosentin kannatusosuuksia kuten Syriza ja Podemos. Uutisissa vasemmisto tarkoittaa yleisimmin sosiaalidemokraatteja, ja demarien ohella vasemmistossa on vain marginaalinen äärivasemmisto.

Demokraattiseen sosialismiin sitoutuneet puolueet ovat kuitenkin kiivenneet marginaalista varteenotettaviksi vaikuttajiksi valtiososialismin jälkeisten kolmen vuosikymmenen aikana. Sitkeä työ parlamenteissa ja etenkin parlamenttien ulkopuolella ei ole tuottanut niinkään sensaatiomaisia vaalivoittoja, vaan kannatuksen kahdeksankertaistumisen kolmessakymmenessä vuodessa.

Esimerkkejä sitkeän työn hedelmistä antavat (ensimmäinen luku keskimääräinen kannatus 1990-luvun vaaleissa, jälkimmäinen uusin vaalitulos) Alankomaiden SP (2,4/9,1), Sinn Féin Pohjois-Irlannissa (13,1/29,4), Sinn Féin Irlannissa (1,8/13,8), Islannin VG (9,1/15,9), Portugalin BE (2,4/10,2), Saksan Linke (4,0/9,2) ja Tanskan Enhedslisten (2,5/7,5).

Kolmessa vuosikymmenessä kommunistiset puolueet eivät ole nousseet varteenotettaviksi toimijoiksi yhdessäkään uudessa Euroopan maassa. Kommunisteilla on kuitenkin vielä asemia osassa niistä maista, joissa he ovat olleet vahvoja ennenkin.

Uusi vasemmisto ja vihreät tekevät tahtomattaan eräänlaista työnjakoa. Maissa, joissa toinen on vahva ja toinen hyvin heikko, monet äänestäjät tukevat vahvemman puolueen tai vaaliliiton ehdokkaita.

Euroopan parlamentin vaaleissa uusi vasemmisto on kasvattanut kannatuksensa kolminkertaiseksi 1990-luvulta lähtien. Mielenkiintoisen ja kuvaavan poikkeuksen yleisestä kehityksestä tarjoaa vuoden 2004 europarlamenttivaalit. Silloin kommunistit kasvattivat osuuttaan mepeistä, kun taas uusvasemmisto ja vihreät puolestaan hävisivät.

Tämän poikkeavan vaalituloksen selittää se, että tuolloin Euroopan unioniin oli liittynyt joukko uusia, etupäässä valtiososialistisia maita. Niissä vihreät ja uusi vasemmisto eivät menestyneet, mutta Tšekistä kommunistit saivat kuusi ja Kyprokselta kaksi meppiä.

Seuraavat Euroopan parlamentin vaalit pidetään ensi kesänä. Europe Elects -palvelu on juuri julkaissut syyskuun (2018) tilannetta kuvaavan, eri maiden kannatusmittauksiin ja vaalituloksiin pohjautuvan ennusteen. Sen mukaan vasemmistoryhmä olisi saamassa 65 meppiä eli kolmetoista paikkaa nykyistä enemmän, ja kokonaisuutena komean vaalivoiton.

Vaaleista on tulossa sangen mielenkiintoiset. Vasemmisto valmistautuu vaaleihin ainakin kolmessa seurassa. Euroopan vasemmistopuolueen lisäksi vasemmistolaista vaalityötä tehdään DiEM25-verkoston Euroopan keväässä ja Brysselin julistuksen allekirjoittaneiden puolueiden kesken.

Brysselin julistuksen Nyt on ihmisten vuoro allekirjoittivat kesäkuun lopussa Euroopan vasemmistopuolueeseen kuulumattomat Espanjan Podemos, Taipumaton Ranska FI ja Ruotsin vasemmistopuolue sekä Euroopan vasemmistopuolueen jäsenet Portugalin Vasemmistoblokki, Tanskan Enhedslisten ja Vasemmistoliitto Suomesta.

Kirjoittaja on entinen viestinnän lehtori, joka eläkepäivinään osallistuu Vasen Kaista -verkkolehden tekemiseen.

Viite

[1] Uutta vasemmistoa edustavat puolueet muodostivat NELFin jäsenten enemmistön. Mukana olivat Suomen Vasemmistoliitto, Ruotsin Vasemmistopuolue, Tanskan SF ja Enhedslisten, Norjan SV, Saksan PDS, Kreikan Synaspismos Alankomaiden SP, Portugalin BE ja Espanjan IU. Muita uutta vasemmistoa edustavia puolueita olivat Viron vasemmistopuolue EVP, irlantilainen Demokraattinen vasemmisto DL ja ranskalainen Kansalaisten liike MDC.

Vihreitä, aktiivisesti alkuvuosina mukana olleita puolueita olivat Alankomaiden GL ja espanjalainen Aloite Katalonian puolesta IC/V. Kerrotaan myös, että Saksan vihreiden epävirallinen edustaja nähtiin alkuvuosina tunnustelemassa ilmapiiriä.

Kommunistisista puolueista mukana olivat Italian PCR ja PdCI, Ranskan PCF ja Sveitsin PdA. Tarkkailijan statuksella mukana olivat kommunistiset Kyproksen AKEL, Itävallan KPÖ ja Portugalin PCP. Myös Euroopan parlamentin vasemmistoryhmä GUE/NGL osallistui tarkkailijana NELFin kokouksiin.

Kirjallisuus

Callinicos, Alex (2015) “The internationalist case against the European Union”. International Socialism ‒ A quarterly review of socialist theory. [http://isj.org.uk/the-internationalist-case-against-the-european-union/ ‒ tarkistettu 16.10.2018]

Daiber, Birgit; Hildebrandt, Cornelia (2009) “The Left in Europe. Political Parties and Party Alliances between Norway to Turkey”. Rosa-Luxemburg Foundation, Brussels. Myös pdf-verkkojulkaisuna [http://www.rosalux-nyc.org/wp-content/files_mf/the_left_in_europe.pdf  ‒ tarkistettu 16.10.2018]

Daiber, Birgit; Hildebrandt, Cornelia, Striethorst Anna (toim.2011): “From Revolution to Coalition: Radical Left Parties in Europe. Twenty-Five Country Reports”  Rosa-Luxemburg-Foundation. Myös pdf-verkkojulkaisuna [http://www.rosalux-nyc.org/from-revolution-to-coalition/ ‒ tarkistettu 16.10.2018]

Dominic, Heilig (2016) “Mapping the European Left”. Rosa Luxemburg Stiftung 2016 [http://www.rosalux-nyc.org/mapping-the-european-left/  16.10.2018]

Ettinger, Helmut (2004) “On the Foundation of the Party of the European Left (EL)” Rosa Luxemburg Stiftung, Berlin. [https://www.rosalux.de/publikation/id/1913/on-the-foundation-of-the-party-of-the-european-left-el/ ‒ tarkistettu 16.10.2018]

European Anti-Capitalist Left (2002‒2006): “Kooste EACL -verkoston toimittamista artikkeleista”. International Viewpoint -verkkolehti [http://internationalviewpoint.org/spip.php?auteur80  ‒ tarkistettu 16.10.2018]

European Left (perustamisjulistus 2004) “New hope is springing up in Europe” https://www.bloco.org/media/ManifestoEuropeanLeft_ENG.pdf  ‒ tarkistettu 16.10.2018]

Hildebrandt, Cornelia; Wagner, Luci (2017) “Radical Left in Europe 2017” Rosa Luxemburg Stiftung, Berlin. [https://www.rosalux.de/fileadmin/rls_uploads/pdfs/transform/Radical_Left_in_Europe_2017.pdf ‒ tarkistettu 16.10.2018]

Holubec, Stanislav (2016) “The Radical Left of the New EU: Between Communist Nostalgia and Postmodern Radicalism”. Socialism and Democracy Online, 6.12.2016 [http://sdonline.org/69/the-radical-left-of-the-new-eu-between-communist-nostalgia-and-postmodern-radicalism/  ‒ tarkistettu 16.10.2018]

Hudson, Kate (2012) “The New European Left. A Socialism for the Twenty-First Century?”

March, Luke (2013) “Euroopan radikaali vasemmisto”.  Kansan Sivistystyön Liitto KSL 2013. Myös pdf-verkkojulkaisuna, käännös Maippi Tapaninen [http://www.ksl.fi/wp-content/uploads/2013/12/Euroopan-radikaali-vasemmisto_web.pdf ‒ tarkistettu 16.10.2018]

Melakoski, Cai (2018) “Euroopan kommunistien muutos vallan huipulta perinneyhdistyksiksi”. Peruste-lehti [http://perustelehti.fi/kommunistinen-liike-vallan-huipulta-perinneyhdistyksiksi/ ‒ tarkistettu 16.10.2018]

Peters, John (2017) “Labour market deregulation and the decline of labour power in North America and Western Europe”. Taylor&Francis Online [https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1016/j.polsoc.2008.07.007 ‒ tarkistettu 16.10.2018]

PR (2003) “Näkymättömiä kansalaisia ja itsehallittuja sosiaalikeskuksia” Megafoni. [http://megafoni.kulma.net/index.php?art=146&am=1  ‒ tarkistettu 16.10.2018]

Scholz, Helmut (2005) “Die Partei der Europäischen Linken. Einige Aspekte ihrer Entwicklung.” rls standpunkte 13/2015 [https://www.rosalux.de/fileadmin/rls_uploads/pdfs/Standpunkte_05_13.pdf ‒ tarkistettu 16.10.2018]

Stephen, Sarah; Chow Wei Cheng (1995) “Europe’s new forum for greens, left”. Green Left Weekly:105 [https://www.greenleft.org.au/content/europes-new-forum-greens-left ‒ tarkistettu 16.10.2018]

Vaalitulokset

IPUn Parlamenttien välisen liiton tietokanta [http://archive.ipu.org/parline-e/parlinesearch.asp  ‒ tarkistettu 16.10.2018]

Wikipedian vaalitulosartikkelit [https://en.wikipedia.org/w/index.php?title=Category:Lists_of_elections_by_year&pagefrom=List+of+elections+in+1907#mw-pages  ‒ tarkistettu 16.10.2018]

Nordsieck, Wolfram (2018) Parties and Elections in Europe.   http://www.parties-and-elections.eu/ ‒ tarkistettu 16.10.2018]