Kuva: Mika Heikkanen.

Demokratialla menee nykyään hyvin – ainakin jos kriteerinä pidetään sitä, miten monet hallinnot pitävät itseään ”demokraattisina”. Muuten asiasta voi olla montaa mieltä. Viime aikoina on käyty keskustelua liberaalin demokratian kriisistä. On kiinnitetty huomiota siihen että kansalaisten eriarvoisuus on kasvanut ja yhteiskunnallinen osallistuminen on keskittynyttä.

Suomessa keskustelu demokratian kehittämisestä on käynnistynyt ”ylhäältä alas”: sen yhtenä vauhdittajana on nimittäin valtioneuvoston demokratiapoliittinen selonteko ”Avoin ja yhdenvertainen osallistuminen” vuodelta 2014. Taustalla on pikemmin huoli äänestysinnosta ja kansalaisten integroitumisesta nykyiseen päätöksentekojärjestelmään sekä sen legitimiteetin ylläpito kuin varsinaisesti kansalaisten itsehallinnon kehittäminen.

Arkipuheessa demokratia on usein yleisnimi, jota käytetään mistä tahansa päätöksentekojärjestelystä, johon päätösten kohteena olevan yhteisön jäsenet voivat tavalla tai toisella vaikuttaa. Päätökset on tehty ”demokraattisesti” kun ne on tehty sääntöjen mukaan.

Suomessa on vallalla varsin kapea käsitys demokratiasta: useimmille se merkinnee vaaleja sekä yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta

Suomessa on vallalla varsin kapea käsitys demokratiasta: useimmille se merkinnee vaaleja sekä yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Käytännössä demokratiaa käytetään parlamentarismin synonyymina. Tähän liittyy demokratian ymmärtäminen ahtaasti valtiomuotona, jolloin maailmassa on olemassa demokratioita ja sitten muita, vähemmän vapaita valtioita. Sekaannukseen liittyy myös demokratian käsittäminen ”enemmistön valtana”. Tällöin esimerkiksi Turkin päätökset kurdien kohtelusta näyttäytyvät demokratian haittapuolena – päätöksethän on tehty sääntöjen ja näin myös enemmistön tahdon mukaan – vaikka ongelmassa on kyse kansallisvaltiosta, joka alistaa vähemmistöjään, eikä jostain ”demokratian haitasta”.

Poliittinen järjestelmä voi toimia täysin lain kirjaimen mukaan, mutta se ei kuitenkaan tee sen toimista välttämättä demokraattisia kaikille niille, jotka elävät sen vallan alaisuudessa. Valtio voi yhtäaikaisesti olla toisille demokraattinen ja toisille diktatorinen.

Vaikka nykyisin demokratia ja parlamentarismi ymmärretään keskenään rinnasteisina käsitteinä, niiden historiat ovat erilliset.

Nykymuotoinen parlamentarismi on lähtöisin Englannista 1600–1700-luvuilta. Esimerkiksi länsimaisessa historiankirjoituksessa ”demokratian kehtona” esitetty antiikin Ateenan ekklesia oli hyvin toisenlainen kuin nyt vallitseva parlamentaarinen järjestelmä. Siellä demokratia ei ollut edustuksellista, vaan suoraa. Antiikin näkökulmasta ”edustuksellinen demokratia” ei ole demokratiaa laisinkaan, vaan eräs aristokratian tai harvainvallan muoto, jota vain on alettu kutsua ”demokratiaksi”. Aristoteles pitäisi Suomen nykyistä valtiomuotoa demokratian ja harvainvallan sekoituksena, tai vain harvainvaltaisena. Virkamiesten valintatapaa hän pitäisi erittäinkin harvainvaltaisena, ja demokraattinen tapa olisi edustajien arpominen kansalaisten joukosta, kuten hän Politiikan erittelyssään kirjoittaa. Parlamentarismissa keskeisenä ovat vaalit, joilla valitaan parlamentin jäsenet ja vaikutetaan hallituksen koostumukseen. Vaalimarkkinat mukailevat politiikassa niitä valtasuhteita, jotka talousjärjestelmä tuottaa.

Työväenliikkeessäkin varsinaisen demokratian ajaminen unohtui sen keskittyessä 1800-luvun lopulla parlamentaaristen keinojen käyttöön ja kansalaisuuden laajentamiseen

Aristoteles piti demokratiaa köyhiä suosivana ja itse olisi suosinut mieluummin aristokratiaa. Vielä 1800-luvulla demokratia oli hyljeksitty köyhien ja työväenliikkeen piirien ulkopuolella. Antiikin filosofien tekstejä seuraten demokratiaa pidettiin köyhiä suosivana, sillä kaikkien osallistuessa päätöksentekoon köyhät pääsisivät asettamaan oman ”diktatuurinsa”, koska suurin osa väestöstä oli köyhiä. Työväenliikkeessäkin (sen valtavirran osalta) varsinaisen demokratian ajaminen unohtui sen keskittyessä 1800-luvun lopulla parlamentaaristen keinojen käyttöön ja kansalaisuuden laajentamiseen.

Demokratia on sanana saavuttanut yleisen hyväksynnän vasta 1900-luvun aikana, vaikka edelleen (ja Brexitin, Trumpin valinnan, sekä viimeksi Saksan vaalien jälkeen) monesta suusta on kuultu epäilyjä demokratian toimivuudesta – koska siinä ihan tyhmät ihmiset saavat itse sananvaltaa asioihinsa.

* * *

Demokratian ja parlamentarismin samastaminen estää meitä ajattelemasta sitä, millaista ihmisten suora valta todella voisi olla. Sen sijaan että puhuttaisiin demokratiasta jonain valmiina järjestelmänä, voi olla hyödyllisempää nykyisessä yhteiskunnassa puhua demokraattisista piirteistä tai demokraattisuudesta. Tällöin näihin piirteisiin on helpompi kiinnittää huomiotaan ja pyrkiä vahvistamaan niitä.

Oikeusministeriön demokratiapoliittisessa toimintaohjelmassa suoran demokratian ”keskeisiksi muodoiksi” kerrotaan kansanäänestykset sekä kansalais- ja kuntalaisaloitteet. Vaikka toimintaohjelma ymmärtää suoran demokratian lähinnä parlamentarismin täydentäjänä ja laajentajana, tämä kehityssuunta on hyvä ja sitä on vahvistettava. Puutteistaan huolimatta se voi vahvistaa ihmisten osallistumismahdollisuuksia.

Ehkä poliittiselle vasemmistolle tärkein demokratian merkitys on kuitenkin ajatus demokratiasta ”utopiana”, tavoitteena, jota kohti on pyrittävä

Ehkä poliittiselle vasemmistolle tärkein demokratian merkitys on kuitenkin ajatus demokratiasta ”utopiana”, tavoitteena, jota kohti on pyrittävä. Klassisen vallankumouksellisen työväenliikkeen traditioissa tavoitellaan ihmisten suoraa päätäntävaltaa ilman hierarkioita.

Valtarakenteista vapaata yhteiskuntaa kehittääksemme tarvitsemme visioita, erilaisia käsityksiä tavoitteena olevasta yhteiskunnasta, kuten myös nykyisen yhteiskunnan tutkimusta.

* * *

Teeman ensimmäisissä artikkeleissa Antti Rautiainen esittelee suoran demokratian historiaa ja Elias Laitinen uusia osallistumismuotoja. Jos uusia osallistumismuotoja lähestytään kriittisesti, valtioiden ensisijaisina tavoitteina näyttää niitä suunniteltaessa olevan nimenomaan legitimiteetin lisääminen ja hallittavuuden parantaminen – ei siis suinkaan kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen, Laitinen kirjoittaa artikkelissaan. Monet ”uusista osallistumismuodoista” eivät itse asiassa ole kovin uusia, vaan liittyvät 1960- ja 1970-lukujen ihanteisiin. Rautiainen kirjoittaa, että suora demokratia voi myös ylläpitää yhteisöä, jossa asukkaat ovat tyytyväisiä ja voimaantuneita, mutta joka on samanaikaisesti konservatiivinen ja suhtautuu nurkkakuntaisesti ympäröivään maailmaan, kuten Sveitsin pienten kantonien esimerkki osoittaa. 1800-luvun sosialistit pyrkivät yhteiskuntaan, jossa ei olisi luokkia tai nurkkakuntaisuutta. He myös ymmärsivät, ettei sosialismi ole mahdollista ilman suoraa demokratiaa.

Teeman myöhempien artikkelien aiheina ovat muun muassa puolueiden demokratia sekä demokratia synty ja uusiutuminen konfliktien kautta. Vaihtoehtoisia yhteiskuntia esittelevät artikkelit irokeesien demokratiasta sekä Pohjois-Syyrian federaatiosta. Tämänkertaisessa debatissa vastakkain ovat suora ja edustuksellinen demokratia. Debatoijina ovat tamperelainen kaupunginvaltuutettu Milka Hanhela sekä valtiotieteen tohtori ja entinen kansanedustaja Jukka Tarkka.

Artikkeleiden punaisena lankana kulkee ajatus siitä, että demokratiaa on kehitettävä ja siihen on pyrittävä. Tähän tarvitaan yhteistä – ja demokraattista – toimintaa ja keskustelua uusista vaihtoehdoista.

Oivaltavia lukuhetkiä!

Miika Salo
Päätoimittaja

P.s. Peruste ottaa jatkuvasti juttutarjouksia vastaan. Mikäli sinulla on idea jonkin ajankohtaisen aiheen perusteita analyyttisesti ruotivasta tekstistä, lähetä siitä lyhyt suunnitelma osoitteeseen miika.salo@vasemmistofoorumi.fi