Pidän kovasti naistenlehtien lukemisesta. Minusta tuntuu, että lajityyppi on vain jalostunut kehittyessään. Suomalaiset naistenlehdet ovat älykkäästi ja huolella toimitettuja. Niissä ei median kriisi näy.
Yksi asia kuitenkin häiritsee. Jokaisessa lehdessä on vähintään yksi kertomus siitä, miten burn outin, masennuksen ja/tai syövän sairastanut nainen lähtee Afrikkaan, ymmärtää mikä elämässä on tärkeää ja perustaa menestyvän joogakoulun. Tai sitten taiteilija tilittää mielensä vaikeuksista, ja masennuskausien jälkeen syntyy briljanttia, syvällistä ja samaistuttavaa taidetta. Avioerot, sairaudet ja taloudelliset huolet ovat vain ihmiseen syvyyttä tuova välivaihe, joka pilvessä on kultareunus, uusi rakkaus ja työpaikka odottavat heti nurkan takana. Saat sen mistä luovut. Kärsimys on tarinallistettu kirkastavaksi kokemukseksi.
Muuten hyvä, mutta elämä ei mene niin.
Suomessa tehdään yhä kaksi itsemurhaa päivässä. Ulosotossa oli vuoden 2016 lopussa 244 000 henkilöä, ja yhteensä ulosotto kohdistuu vuoden mittaan 550 000 henkilöön, joista 496 000 on yksityishenkilöitä ja muut yrityksiä tai oikeushenkilöitä – nämä ovat uudet ennätysluvut. Meillä on myös tuhansia ihmisiä, jotka käyvät töissä, mutta eivät tule palkallaan toimeen. Näiden ihmisten elämä ei ole kulkua vaikeuksista voittoon vaan vaikeuksista vaikeuksiin.
Eräs lempielokuvistani on venäläisen Andrei Zvjagintsevin ohjaama Leviathan. Se on tavallisen venäläismiehen tarina siitä, miten hän yrittää estää talonsa pakkolunastuksen. Karunkauniissa tarinassa ryypätään ja rakastetaan. Ihmiset eivät ole erityisen kauniita ja heidän kohtalonsa on sitä vielä vähemmän. Kun järjestelmä päättää astua yksilön lyttyyn, niin myös käy. Mitään järkeä, mieltä tai onnellista loppua elokuvassa ei ole – kuten ei monesti elämässäkään. Läheiset katoavat epäonnistujan ympäriltä.
Elämä tuntuu täydemmältä, kun sen päättyminen on käynyt mielessä
Toimittaja Asta Leppä kirjoittaa Voittajien varjot -kirjassaan tästä ilmiöstä. Lepän mukaan ihminen, jolla ei mene hyvin, karkottaa toiset ihmiset ympäriltään. Aivan kuin epäonni ja murhe tarttuisivat. Vasta, kun vastoinkäymiset ovat ohi ja horisontissa kimaltelee uuden elämän auringonnousu, epäonninen ihminen palaa osaksi yhteisöämme. Näin onnistumme kuin tahtomattamme siirtämään elämän potkimat ihmiset syrjään omalta polultamme.
Naistenlehtiin kirjatut kokemukset ovat toki totta. Kun kirjailija Anna-Leena Härkönen kertoo, miten koskenlaskussa tapahtuneen läheltä piti -tilanteen seurauksena ja sen jälkeen hänen elämänsä alkoi tuntua mukavammalta, kokemus on varmasti todellinen. Elämä tuntuu täydemmältä, kun sen päättyminen on käynyt mielessä. Ja miksi emme haluaisi lukea onnellisia loppuja? Masennuksestaan toipunut julkkis kertomassa tarinaansa kauniisti meikattuna on tietenkin lohdullisempi kuin sen ihmisen tarina, joka sairastui psykoosiin ja putosi työelämästä ja julkisuudesta.
Sellaisiakin ihmisiä on. 1960-luvun supertähti Laila Kinnunen eli viimeiset vuotensa alkoholisoituneena erakkona Heinäveden asemarakennuksessa. Talo on edelleen pystyssä, laudat ikkunoissaan, kuin muistuttaen elämän hauraudesta ja ihmiskohtaloiden mielivaltaisuudesta.
Ongelma on siinä, että nämä tarinat vahvistavat vallalla olevaa yksilöllisyyden narratiivia
Miksi sitten naistenlehtien selviytymistarinat vaivaavat minua? Onhan todellisuuden pakeneminen, virkistäytyminen ja nautinto suuri syy lukea naistenlehtiä. Ongelma on siinä, että nämä tarinat vahvistavat vallalla olevaa yksilöllisyyden narratiivia. Taustalla on ajatus, että tsemppaamalla, yrittämällä ja positiivisuudella elämän sietämättömätkin vastoinkäymiset voi kääntää voitokseen.
Asta Leppä muistuttaa Voittajien varjoissa, että onnellisimpia ovat yhteiskunnat, joissa kaikista pidetään huolta. Olemme riippuvaisia toinen toisistamme. Onnemme ja epäonnemme tapahtuu aina suhteessa muihin. Mitä tahansa voi lopulta tapahtua kenelle tahansa – Leviathan ilmestyy kutsumatta ja valikoimatta.
Haluaisinkin joskus lukea naistenlehdestä köyhästä naisesta, kroonisesta skitsofreenikosta, tai ylivelkaisesta ihmisestä leipäjonossa. Hänelläkin olisi meille kerrottavaa. Elämän merkitys ei ole yksilön menestyksessä vaan siinä, miten suhtaudumme toinen toisiimme.
