
Kuva: Mikael Heikkanen.
Demokratia ei ole kriisissä, mutta tämän toistelu tekee hallitsemisestamme vähän helpompaa. Varmaa on, että kriisipuheen turvin demokratia on hiljalleen muuttumassa. Tästä ei kannata huolestua liiaksi, sillä muutos kuuluu demokratian olemukseen. Ennemmin on syytä keskittyä siihen, mihin suuntaan demokratia muuttuu ja miten meidän pitäisi muutokseen vaikuttaa.
Demokratia on yhtä muutosta
Verkkolehti Politiikasta.fi ja Helsingin yliopiston Tiedekulma kokosivat lokakuussa joukon suomalaisia politiikan tutkijoita keskustelemaan otsikolla ”Demokratian kriisi”. Demokratian kriisistä onkin keskusteltu oikeastaan koko nykymuotoisten läntisten liberaalidemokratioiden olemassaolon ajan (Kestilä-Kekkonen ja Korvela 2017; Mair 2013). Hiljalleen ollaan pääsemässä kriisin kauhistelusta sen tarkempaan erittelyyn. ”Demokratian ominaistila on liike”, sanoo professori Niilo Kauppi, ja vertaa demokratiaa pyörällä ajamiseen: jos liike loppuu, niin pyörä kaatuu. Kun ymmärrämme tämän, voimme tarkastella muutosta ja vaikuttaa sen suuntaan.
Meille länsimaisissa liberaalidemokratioissa eläville toitotetaan vapauden autuutta. Siksi on helppo unohtaa, että myös demokratiassa on valtaa, hallitsijoita ja hallittuja (Sartori 1987). Hallinnan muodot – sekä fyysiset että mentaaliset – vain ovat hienovaraisempia kuin vähemmän vapaissa yhteiskunnissa (Chomsky 2002; Foucault 2000). Monet demokratian muutoksen merkit liittyvät kansalaisten vähenevään poliittiseen osallistumiseen.
Kasvattaakseen hallitsemisensa legitimiteettiä hallitukset ovat lisänneet uusien osallistumismuotojen tarjontaa (Kestilä-Kekkonen ja Korvela 2017)[1]. Uudet osallistumismuodot – erotukseksi 1900-luvulla länsimaissa normiksi muodostuneesta vaaliosallistumisesta – ovat esimerkiksi kansalaisaloitteita, kansanäänestyksiä ja muita valtion järjestämiä mahdollisuuksia osallistua poliittisiin prosesseihin vaalien välillä.
Valtioiden ensisijaisina tavoitteina näyttää uusia osallistumismuotoja suunniteltaessa olevan nimenomaan legitimiteetin lisääminen ja hallittavuuden parantaminen
Jos uusia osallistumismuotoja lähestytään kriittisesti, valtioiden ensisijaisina tavoitteina näyttää niitä suunniteltaessa olevan nimenomaan legitimiteetin lisääminen ja hallittavuuden parantaminen – ei siis suinkaan kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen. Väitänkin, että demokratia ei tyhjene minkään tiettyjen osallistumismuotojen olemassaoloon sinänsä, kuten ei myöskään ulkoisiin indikaattoreihin demokratian tilasta.
Valpas, kriittinen kansalaisuus on demokratian ytimessä. Kuten demokratia itse, valpas kansalaisuus on päättymätön prosessi, kamppailua omaehtoisuuden ja vapauden laajentamisen puolesta. Myös demokratiassa pätee lentävä lause: ”Valtaa ei anneta, se otetaan”.
Onko hallinta aina pahasta?
Toissa kesänä britit äänestivät itsensä kansanäänestyksessä ulos EU:sta. Äänestyksen tulosta ja sitä seuranneita prosesseja on kuvailtu ”hallitsemattomiksi”. Hallitsemattomasti kehittyvä yhteiskunta ei ole tavoitteena mielekäs sen paremmin yhteisten asioiden hoitamisen kuin ihmisten itsensä näkökulmasta.
Tämä ei kuitenkaan estä omaksumasta kriittistä näkökulmaa ja kysymästä, millaista hallintaa osallistamiseen liittyy. Kysymys on ajankohtainen, koska uusia osallistumismuotoja on viime vuosina luotu niin paljon, että on puhuttu jopa osallistavasta käänteestä (Kestilä-Kekkonen ja Korvela 2017).
Osallistamisen hallintaan kuuluu halutunlaisen kansalaisuuden tuottaminen. Valtaa käyttävien intressissä ei aina suinkaan ole tuottaa kansalaisia, jotka pystyvät arvioimaan valtaapitävien toimintaa kriittisesti.
Tuotettava kansalaisuus voi toki olla hyväksi sekä yksilöiden että yhteiskunnan hyvinvoinnille. Valppaan kansalaisuuden haaste on pystyä jatkuvasti kriittisesti tarkastelemaan, milloin näin on.
Jos demokratia ei ole kriisissä, miten se sitten voi?
Vaikka kriisipuhetta pidettäisiin ylilyöntinä, sen takana oleva tilastotieto on totta (Mair 2013; Norris 2011). Suomi pärjää monella mittarilla verraten hyvin, mutta toisaalta jää jälkeen muista Pohjoismaista. Monin paikoin indikaattorien laskusuunta on pysähtynyt, mutta toisaalta ne eivät myöskään ole kääntyneet nousuun. (Borg ja Kestilä-Kekkonen 2017.)
Demokratiaindikaattoreita pitkään tutkinut Sami Borg on varoittanut suhtautumasta liian kevytmielisesti suhteellisen hyviin tuloksiin (Borg ja Kestilä-Kekkonen 2017). Osallistumisen kasautuminen aktiivisimmille onkin hiljan noussut monen tutkijan ykköshuolenaiheeksi (Grönlund ja Wass 2016).
Suuri osa uusista osallistumismuodoista on avoimia kaikille halukkaille. Tämä uhkaa vahvistaa eriytymistä entisestään, sillä kaikilla ei ole samalla tavalla aikaa, voimia eikä tarvittavia tietoja niiden käyttämiseen (Borg ja Kestilä-Kekkonen 2017).
Poliittinen luottamus on kriittisen kansalaisuuden kannalta tärkeä, mutta erityisen haasteellinen tarkasteltava. Ihanteellista on, jos ihmiset luottavat järjestelmään arvioituaan sitä kriittisesti. Sokea luottamus sen sijaan ei ole pidemmän päälle hyväksi. ”Kyky arvioida demokraattista järjestelmää ei jakaudu väestössä tasaisesti, ja tästä voi seurata, että luottamus muodostuu hyvin erilaisista lähtökohdista”, jatkavat Borg ja Kestilä-Kekkonen (2017).
Jotta järjestelmän kriittinen arviointi on mahdollista, olisi tunnettava sen toimintaa
Yksi edellytys kriittiselle kansalaisuudelle on usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Neljä viidestä yliopistokoulutetusta uskoo niihin, kun vastaava luku ammatillisen tai peruskoulutuksen saaneiden joukossa on puolet. Jos vaikutusmahdollisuuksia ei koeta olevan, tämä uhkaa vaikuttaa poliittiselle järjestelmälle annettuun tukeen. (Borg ja Kestilä-Kekkonen 2017.)
Jotta järjestelmän kriittinen arviointi on mahdollista, olisi tunnettava sen toimintaa. Suomalaisilla on realistinen kuva omasta poliittisesta tietämyksestään, mutta sen taso ei ole kovin mairitteleva. Kansalaisten poliittisen lukutaidon kehittäminen onkin tunnistettu yhdeksi merkittäväksi haasteeksi (Paloheimo 2014).
Demokraattinen järjestelmä saa vähemmän tukea vähemmän koulutetuilta, heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevilta ja nuorilta. Tämä ei välttämättä olisi ongelma, jos myös samojen ryhmien edellytykset poliittisten järjestelmien kriittiseen arviointiin eivät vaikuttaisi olevan heikommissa kantimissa (Borg ja Kestilä-Kekkonen 2017).
Kriittisen kansalaisuuden ei pitäisi levätä vain koulutettujen harteilla. ”Mikäli osa kansalaisista kokee, että heillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa päätöksentekoon esimerkiksi äänestämällä epämieluisat poliitikot pois vallasta tai vaikuttaa heidän päätöksiinsä, tämä tyytymättömyys saattaa ajan myötä levitä myös demokraattiselle järjestelmälle osoitettuun tukeen”, huomauttavat Sami Borg ja Elina Kestilä-Kekkonen (2017), ja jatkavat: ”Vaikuttaa siltä, että järjestelmää kriittisesti tukevien joukko olisi jokseenkin sosiodemografisesti vinoutunut”.
Demokratiapolitiikalla legitimiteettiä lisäämään
Hallitsemisen legitimiteetti on mietityttänyt, kun tietoa kansalaisten osallistumisesta ja luottamuksesta on kertynyt (Mair 2013, Norris 2011). Valtiot ovat pyrkineet lisäämään legitimiteettiään ottamalla käyttöön uusia osallistumismuotoja. ”Valtion alulle panemien osallistumisen kasvattamiseen tähtäävien hankkeiden taustalla on enemmän tai vähemmän näkemys siitä, että vanha demokratia on kriisissä ja kärsii legitimiteetin puutteesta”, toteavat Elina Kestilä-Kekkonen ja Paul-Erik Korvela (2017, 15).
Näitä osallistamisen hallinnan toimenpiteitä kutsutaan demokratiapolitiikaksi. Siinä kiteytyy valtion rooli osallistumisen hallinnassa (Kestilä-Kekkonen ja Korvela 2017). Osallistumisen edistäminen muuttuu hallinnan teknologiaksi siinä vaiheessa, kun aletaan määritellä osallistumisen reunaehtoja ja kuvaa ihanteellisesta osallistuvasta kansalaisesta (Lappalainen 2017, 113).
Demokratiapolitiikkaa linjattiin ensi kerran 2010 ”Demokratiapolitiikan suuntaviivat” -asiakirjassa. Silloin tavoitteeksi otettiin vahvistaa edustuksellista järjestelmää ja parantaa sen ohella myös ”kansalaisten osallisuutta ja vaikutusmahdollisuuksia”. Edustuksellisen järjestelmän tila on ensisijainen, mutta samalla ”halutaan kuitenkin myös vahvistaa kansalaisten suoria osallistumisen mahdollisuuksia täydentämään edustuksellista demokratiaa myös vaalien välillä”. Myöhemmin demokratiapolitiikkaa on täsmennetty vielä kahdesti, viimeksi tänä vuonna päätetyssä ”Demokratiapoliittisessa toimintaohjelmassa”.
Kansalaisaloitteella tuotetaan aktiivista kansalaisuutta
Demokratiapolitiikan tärkein yksittäinen toimenpide on ollut kansalaisaloitteen käyttöönotto. Demokratiapolitiikan tavoitteiden saavuttamisessa tärkeä keino ”kansalaisjärjestöjen toimintaedellytysten vahvistaminen” on täsmentynyt ”omaehtoisen kansalaistoiminnan” vahvistamiseksi. Hallinnan kannalta olisi tietenkin onnetonta, jos kansalaistoiminta tulisi vahvistuneeksi hallintaa vaikeuttavaan suuntaan. Osallistamisen tavoitteena on vahva, mutta myös sopuisa kansalaisyhteiskunta (vrt. Lappalainen 2017, 121).
Sosiologit ovat arvelleet, että suomalaisten heikko ja perinteisiin muotoihin painottuva osallistuminen olisi yhteydessä historiastamme juontuvaan alamaiseen poliittiseen kulttuuriin. Rolf Büchi on huomauttanut, että Suomessa on nimenomaan tuotettu ”passiivisia” kansalaisia sillä, millaisia osallistumismahdollisuuksia tarjotaan ja miten kansalaisten osallistumiseen suhtaudutaan. (Büchi 2007.)
Kansalaisuutta hallitsemalla voidaan kanavoida osallistuminen ”harmittomaan muotoon”
Kansalaisaloitteen avulla tuotetaan aktiivista kansalaisuutta, mutta ei millaista tahansa. Kansalaisaloitteista eduskunnassa käydyissä keskusteluissa kiitellään vuolaasti niitä aktiivisia kansalaisia, jotka ovat keränneet allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen. Jos taas kansalaiset lobbaavat aloitteensa puolesta sähköpostitempauksella, tätä paheksutaan. Kansalaisuutta hallitsemalla voidaan kanavoida osallistuminen ”harmittomaan muotoon” (Kestilä-Kekkonen ja Korvela 2017).
Kansalaisten aktiivisuuden pitäisi siis mieluusti ohjautua ylhäältä tarjottuihin osallistumiskanaviin, tapahtua ennalta määriteltyinä aikoina ja johtaa lopputuloksiin, jotka pysyisivät hyväksytyissä rajoissa. Tällainen aktiivinen kansalaisuus on varsin erilaista kuin omaehtoinen valpas kansalaisuus.
Miksi hallitut alistuvat?
Vaikka hallintaa on tutkittu pitkään, siihen on kiinnitetty hämmästyttävän vähän huomiota demokratian kontekstissa (Lappalainen 2017, 112–113). Filosofi David Hume ihmetteli jo 1600-luvulla sitä, kuinka helposti hallitut asettavat hallitsijoidensa tarpeet omiensa edelle. Tämä ”hallitusvallan paradoksi” on jäänyt pitkälti huomaamatta, osin varmasti siksi, että miellämme laajasti demokratian nimenomaan vapauden eikä hallinnan järjestelmäksi. (Chomsky 2002, 122–123.)
Tunnettu demokratiateoreetikko Giovanni Sartori (1987) huomautti kuitenkin jo 1980-luvulla, että myös demokratiassa ihmiset jakautuvat hallittuihin ja hallitsijoihin (ks. myös Mouffe 2000, 3). Vaikka kansalaisuutta hallitaan uusien osallistumismuotojen kautta myös autoritaarisemmissa yhteiskuntamuodoissa, on arvioitu, että suostuttelevan hallinnan merkitys on vain kasvanut läntisissä liberaalidemokratioissa (Chomsky 2002; Foucault 2000; Nyyssönen 2017). Mitchell Dean (1999) puhuu ”kehittyneestä liberaalista hallinnasta”, johon kuuluvat moninaiset ohjelmat painottavat hallinnon kumppanuutta aktiivisten kansalaisten ja sitoutuneiden yhteisöjen kanssa kansalaisyhteiskunnassa (Lappalainen 2017).
Hallinta ei olisi mahdollista ilman hallittujen laajamittaista yhteistyötä ja suostumista valtaan. ”Miksi hallitut alistuvat?” kysyy vasemmistolibertaariälykkö Noam Chomsky (2002) esseessään. Michel Foucault kuvasi valtaa suhteiden verkostona ja eritteli vallan vaikutusmekanismeja tässä verkostossa. Foucault kutsui ”pastoraaliseksi vallaksi” kaitsevaa, hienovaraisesti ohjailevaa valtaa. Myös hän havaitsi, että suurin osa vallasta ei toimi pakkokeinojen varassa. (Foucault 2010.)
Demokratiapolitiikalla tuotetaan kansalaisia, jotka tuottavat aktiivisuudellaan hallitsemiselle legitimiteettiä
Foucault’n (2010) mukaan ihmiset ”suostuvat” valtaan, koska heidät on kasvatettu siihen ja vallasta on tehty osa heitä. Demokratiapolitiikalla tuotetaan kansalaisia, jotka tuottavat aktiivisuudellaan hallitsemiselle legitimiteettiä, mutta eivät puutu liiaksi hallinnon prosesseihin ja häiritse sen virtaviivaisuutta.
Yksi hyväntahtoisen pastoraalisen vallan muoto on marginalisoituneiden ja passivoituneiden ihmisten pelastaminen (Lappalainen 2010). Tämä tapahtuu ohjaamalla heitä kehittymään haluttuun suuntaan ja muokkaamalla heistä toisenlaisia. Omaehtoiseen aktiivisuuteen ohjaaminen on myös yksi uusliberaalin hallinnan piirteistä.
Uusliberaali hallinta on nähty vaiheena siirryttäessä hyvinvointivaltiosta kohti osallistavaa hallintaa (Keränen 2017). Yhteistä näille on kansalaisen nräkeminen kuluttajana ja yksilöllisenä riskien hallitsijana.
Haluttu aktiivinen kansalainen on yksilöllinen, omia riskejään hallitseva tarjottujen osallistumismahdollisuuksien oma-aloitteinen kuluttaja (Saarinen ym. 2014). Hän ei voi tuottaa omia poliittisen osallistumisen mahdollisuuksiaan, ainoastaan kuluttaa niitä. Erityisen paheksuttavaa tuottaminen on silloin, jos hän ylittää yksilöllistämisen ja ryhtyy yhteistoimintaan muiden kanssa.
Aktiivisen kansalaisen vastakohta, passiivinen kansalainen, esitetään helposti henkilökohtaisessa riskienhallinnassaan epäonnistuneena, esimerkiksi juuri koulutuksen hankkimatta jättäneenä. Kaitsemalla häntä muokataan lähemmäksi aktiivista, pois passiivisen kategoriasta huolta aiheuttamasta. Juuri yksilöllistäminen hankaloittaa rakentavampien vastaidentiteettien muodostamista.
Mitä tarjottavaa vasemmistolla on marginalisoiduille?
Itsemääräämisoikeuden laajentaminen oli pitkään nimenomaan vasemmistolainen tavoite. Monet ”uusista osallistumismuodoista” eivät itse asiassa ole kovin uusia, vaan liittyvät 1960- ja 1970-lukujen ihanteisiin (Kestilä-Kekkonen ja Korvela 2017).
2010-luvulla esiin versoneet oikeistopopulistiset liikkeet eri puolilla Eurooppaa ajavat usein uusien osallistumismuotojen käyttöönottoa. Oikeistopopulistien tavoitteena tuskin on tuottaa kriittistä kansalaisuutta omalla osallistamisen hallinnan politiikallaan. Pikemminkin niiden kansalaisuuskäsitys lienee sukua historiasta tutulle autoritaarisen hallinnon ja kansan suoralle yhteydelle, jossa kansalle ei jätetä muuta mahdollisuutta kuin osoittaa tukensa vallanpitäjille. Osallistamisbuumin tiimellyksessä on jäänyt vähemmälle huomiolle, ettei siihen osallistuminen ole pelkästään vapauden puolesta puhuvien hallintojen asia (Nyyssönen 2017).
Valitettavasti autoritaarisuuden ja uusien osallistumismuotojen yhdistäminen ei ole täysin vierasta vasemmistohallinnoillekaan. Miten vasemmisto löytää autonomiaa aidosti lisääviä vastauksia vieraantumiseen? Millaisilla poliittisilla ehdotuksilla voidaan tukea ja sietää omaehtoista kriittistä kansalaisuutta sekä suhteessa omaan toimintaan, että jossain edessäpäin siintävään rooliin yhteiskunnallisena vallankäyttäjänä? Vastausten löytäminen näihin kysymyksiin ei ole helppoa, mutta se on vasemmistolle poliittisen kannatuksen kasvattamisen ja etenkin sen säilyttämisen välttämätön edellytys.
Valppaan kansalaisuuden mahdollisuus ja mielekkyys
Hallinnan hyväntahtoiset vaikutukset voivat olla myös kansalaisen kannalta mielekkäitä. Onko silloin merkitystä sillä, että osallistamisen hallinta on samalla myös vallankäyttöä? Tutkija Hanna Wass kehottaa tarkastelemaan demokratiapolitiikkaa konkreettisten toimenpiteiden ja niiden vaikutusten perusteella hallinnan rakenteen sijaan (vrt. myös Foucault 2010).
Kansalaisaloite voidaan nähdä onnistumisena sekä kansalaisten että hallinnan kannalta. Kansalaisaloite on vetänyt käyttäjikseen satoja tuhansia ihmisiä, mutta on vaikuttanut lainsäädäntöön vain hyvin vähän (Christensen ym. 2016). Tällaisella hallinnalla on kuitenkin aina riskinsä, ja tavoite legitimiteetin kasvattamisesta voi kääntyä vaikutuksiltaan päinvastaiseksi, kun poliittista järjestelmää valmiiksi epäilevät poistuvat kansalaisaloitteen kokeilemisen jälkeen takavasemmalle entistä vieraantuneempina (Christensen ym. 2015).
Keskeistä osallistamisen hallinnan arvioinnissa on, että kansalaiset pääsevät osallistumaan omilla ehdoillaan ja itse määritteleminään ajankohtina
Keskeistä osallistamisen hallinnan arvioinnissa on, että kansalaiset pääsevät osallistumaan omilla ehdoillaan ja itse määritteleminään ajankohtina. Pertti Lappalainen (2017, 124) kehottaa kansalaisia suhtautumaan osallistamisen hallintaan kuten mihin tahansa politiikan areenoihin. Niillä toimimiseen kuuluu aina kamppailu sekä niiden sisällöstä että reunaehdoista.
Rosanvallon (2008) korostaa valtiosta riippumattoman kansalaistoiminnan merkitystä. Tätä vasten valppaiden kansalaisten on otettava vakavasti vaara siitä, että valtio kolonisoi kansalaisyhteiskunnan toimintaa ja säilytettävä kriittisen arvioinnin mahdollistava etäisyys osallistamishuuman keskelläkin.
Valpas kansalaisuus edellyttää kiinnostusta ja tietämystä yhteistä asioista. Kuten historia opettaa, ihanteellisetkin yhteiskuntajärjestelmät luisuvat helposti kohti vapauden kaventamista. Vapaamman tulevaisuuden rakentamisessa tarvitaan valppaita kansalaisia kaikista kansanryhmistä.
Elias Laitinen on demokratiatutkimukseen paneutunut tohtorikoulutettava Turun yliopistolla. Viime aikoina häntä ovat askarruttaneet vapaus, hallinta ja kansalaisuus.
Viite
[1] Kestilä-Kekkosen ja Korvelan tuoreeseen kirjaan olen tukeutunnut tässä artikkelissa paljon. Kirja on vapaasti ladattavissa.
Lähteet
Borg, Sami ja Kestilä-Kekkonen, Elina. 2017. Viisi väitettä osallistumisesta. Teoksessa Poliittinen osallistuminen. Vanhan ja uuden osallistumisen jännitteitä. SoPhi 135. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Büchi, Rolf. 2007. Reflections on the social production of incompetent citizens. Teoksessa Pállinger, Z.T., Kaufmann, B., Marxer, W., Schiller, T. (toim.). Direct democracy in Europe: Developments and prospects. Heidelberg: Springer VS.
Christensen, Henrik Serup, Karjalainen, Maija ja Nurminen, Laura. 2015. Does Crowdsourcing Legislation Increase Political Legitimacy? The Case of Avoin Ministeriö in Finland. Policy and Internet, 7:1, 25–45.
Christensen, Henrik Serup, Jäske, Maija, Setälä, Maija ja Laitinen, Elias. 2016. Demokraattiset innovaatiot Suomessa. Käyttö ja vaikutukset paikallisella ja valtakunnallisella tasolla. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 56/2016. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia.
Chomsky, Noam. 2002. Ideologia ja valta 1. Ideologiakritiikkiä ja vapauden näkökulmia. Helsinki: Like.
Dean, Mitchell. 1999. Governmentality: Power and rule in modern society. Los Angeles: Sage Publications.
Foucault, Michel. 2010. Turvallisuus, alue, väestö: Hallinnallisuuden historia. College de Francen Luennot 1977–1978. Helsinki: Tutkijaliitto.
Grönlund, Kimmo ja Wass, Hanna (toim.). 2016. Poliittisen osallistumisen eriytyminen. Eduskuntavaalitutkimus 2015. Oikeusministeriön julkaisu, selvityksiä ja ohjeita 28/2016. Helsinki: Oikeusministeriö.
Keränen, Marja. 2017. Hallinnallistuuko kansalaistoiminta? Valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteet hallinnan paradigmojen muutoksessa. Teoksessa Poliittinen osallistuminen. Vanhan ja uuden osallistumisen jännitteitä. SoPhi 135. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Kestilä-Kekkonen, Elina ja Korvela, Paul-Erik. 2017. Vaali- ja puolueosallistumisesta demokratiainnovaatioihin. Syventyykö vai heikentyykö demokratia? Teoksessa Poliittinen osallistuminen. Vanhan ja uuden osallistumisen jännitteitä. SoPhi 135. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Lappalainen, Pertti. 2017. Hallinto- ja kansalaisaloitteinen osallistaminen, demokratia ja politiikka. Teoksessa Poliittinen osallistuminen. Vanhan ja uuden osallistumisen jännitteitä. SoPhi 135. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Mair, Peter. Ruling the void: Hollowing of western democracy. Lontoo: Verso.
Mouffe, Chantal. 2000. Democratic paradox. Lontoo: Verso.
Norris, Pippa. 2011. Democratic deficit: Critical citizens revisited. Cambridge: Cambridge university press.
Nyyssönen, Heino. 2017. Tasavallan loppu? Unkarin demokratian romahdus. Jyväskylä: Atena.
Paloheimo, Heikki. Demokratiapolitiikan ulkoinen arviointi. Oikeusministeriön julkaisu 4/2014. Helsinki: Oikeusministeriö.
Rapeli, Lauri (2010) Tietääkö kansa? Kansalaisten politiikkatietämys teoreettisessa ja empiirisessä tarkastelussa. Annales Universitatis Turkuensis C 296. Turku: Turun yliopisto.
Rosanvallon, Pierre. 2008 Vastademokratia. Tampere: Vastapaino.
Saarinen, Arttu, Salmenniemi, Suvi ja Keränen, Harri. 2014. Hyvinvointivaltiosta hyvinvoivaan valtioon. Hyvinvointi ja kansalaisuus suomalaisessa poliittisessa diskurssissa. Yhteiskuntapolitiikka 76:4, 605–618.
Sartori, Giovanni. 1987. Theory of democracy revisited. Part one: The contemporary debate. New Jersey: Chatnam House Publishers.