Islamistisia terrori-iskuja Euroopassa ja Yhdysvalloissa tehneet henkilöt eivät tyypillisesti ole olleet maahanmuuttajia vaan syntyperäisiä eurooppalaisia ja amerikkalaisia. Radikalisoitumisen syitä onkin parasta etsiä yhteiskunnista itsestään. Onko kyse sosioekonomisesta asemasta, uskonnollisesta ideologiasta vai kenties ulos sulkemisen ruokkimasta henkilökohtaisesta epävarmuudesta?
Berliini. Nizza. Bryssel. Bagdad. Kaikki nämä kaupungit olivat uutistoimistojen etusivuilla viime vuonna islamistisen terrorismin takia. Veriset iskut jättivät jälkeensä satoja kuolleita ja haavoittuneita. Suruviestejä, kynttilöitä, kukkia.
Saman kohtalon jakoi valitettavan moni muuallakin maailmassa viime vuonna ja useana vuonna ennen sitä. Surullinen fakta on, että saman kohtalon tulevat jakamaan tänäkin vuonna lukuisat ihmiset ympäri maailman. Terrori-iskujen uhka on yhteiskunnissamme alati läsnä. Välillä niistä ovat vastuussa muslimit, välillä äärioikeistolaiset, välillä muut.
On ymmärrettävää, että iskut synnyttävät ihmisissä voimakkaita vastareaktioita. On kuitenkin valitettavaa, että islamistisiin terrori-iskuihin reagoidaan usein vain yhtä näennäisloogista kaavaa noudattaen: ”koska iskujen tekijät ovat muslimeita, hirmuteot johtuvat islamista, ja niinpä kaikki islaminuskoiset ovat osa ongelmaa.”
Kun reagoimme näin, islamistiset terroristit maailman joka kolkassa hierovat käsiään tyytyväisinä yhteen. Ja kun valtioiden johdossa aletaan tekemään päätöksiä vastaavanlaisen ontuvan logiikan pohjalta, jossakin päin maailmaa juhlat käynnistyvät.
Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on juuttunut saman tunneperäisen reaktion pyörteisiin kuin monet tavalliset kansalaisetkin, eikä näytä pystyvän rimpuilemaan siitä irti. Hän suunnittelee koko Yhdysvaltain terrorisminvastaisen toiminnan valjastamista pelkästään islamistisen terrorismin vastaiseen taisteluun. Lisäksi hän yrittää edelleen määrätä terrori-iskujen pelossa maahantulokiellon tiettyjen muslimienemmistöisten valtioiden kansalaisille. Tällaiset toimet lähettävät kaikille muslimeille viestin, että he ovat ongelma ja heitä tulee epäillä uskontonsa vuoksi.
Länsimaissa muslimeja vaaditaan jatkuvasti tuomitsemaan ääriajattelu ja terrorismi; ikään kuin muslimit olisivat epäiltyjä, kunnes he sanoutuvat irti väkivallasta, jonka kanssa heillä ei todellisuudessa ole mitään tekemistä. Ikään kuin uhrien joukossa ei olisi muslimeita. Lisäksi Yhdysvallat näyttää muille valtioille mallia käyttäytymällä kuin islamistisen terrorismin muodostama uhka olisi uskonnollinen ja tulisi ulkopuolelta. Ilmiötä tarkastelemalla käy kuitenkin selväksi, että näin ei todellisuudessa ole.
Radikalisoitumisprosessi tutkimusten valossa
Islamistista radikalismia on tutkittu 2000-luvulla erityisesti radikalisoitumisprosesseihin keskittyen: tutkijat ovat kysyneet ketkä yhteiskunnissamme radikalisoituvat ja mitkä ovat indikaattoreita radikalisoitumiselle?
Riskiryhmiä tutkailemalla uskonnon rooli asettuu heti kyseenalaiseksi.
Totuus on, että radikalisoituvia henkilöitä on islamistisessa kontekstissa todella hankalaa tunnistaa etukäteen. Kun tarkastellaan terrori-iskuja tehneitä radikaaleja islamisteja, puhutaan hyvin heterogeenisesta ryhmästä. Esimerkiksi sosioekonomiset mittarit eivät ole kelpo indikaattori radikalisoitumiselle. Radikalisoituneet eivät ole köyhimpiä tai huonoiten koulutettuja yhteiskunnissamme. Joitakin riskiryhmiä on kuitenkin pystytty muodostamaan tarkastelemalla terrori-iskuja tehneiden ja ulkomaille sotimaan lähteneiden muslimien taustatietoja. Euroopassa on todettu olevan kolme niin sanottua riskiryhmää (Benard & Rabasa 2015):
1) Britanniassa asuvat muslimit, joilla on etelä-aasialainen tausta. Heidän vanhempansa tai isovanhempansa ovat aikanaan muuttaneet Isoon-Britanniaan.
2) Manner-Euroopassa asuvat muslimit, joilla on pohjoisafrikkalainen tausta. He ovat itse muuttaneet tai heidän vanhempansa ovat muuttaneet Eurooppaan.
3) eurooppalaiset käännynnäiset.
Riskiryhmiä tutkailemalla uskonnon rooli asettuu heti kyseenalaiseksi. Ensimmäiseen ja toiseen kohtaan on huomattavasti helpompi löytää poliittinen kuin uskonnollinen selitys: Britannialla on siirtomaahistoria Pakistanissa ja esimerkiksi Ranskalla vastaavasti Algeriassa, Marokossa ja Tunisiassa. Oleellista on lisäksi, että merkittävä osa riskiryhmistä muodostuu Euroopassa syntyneistä henkilöistä; 20–30-vuotiaista, joiden vanhemmat tai isovanhemmat ovat asuneet länsimaissa pitkään radikalisoitumatta ja syyllistymättä hirmutekoihin. Tilanne on sama Yhdysvalloissa, jossa iskuja tekevät pääasiassa Yhdysvalloissa syntyneet. Miksi siis rakennamme muureja rajoillemme, kun iskujen tekijät ovat syntyneet rajojemme sisällä?
Ilmiön uskonnollista ulottuvuutta voi myös pohtia Associated Press-lehden vuonna 2016 julkaiseman, ISIS:ltä vuotaneisiin tuhansiin asiakirjoihin perustuvan analyysin pohjalta: sen mukaan ISIS luokitteli noin 5 prosenttia vierastaistelijoistaan ”edistyneiksi” Shari’an tuntemuksessa. Alimpaan mahdolliseen Shari’an tuntemuksen kategoriaan luokiteltiin vastaavasti noin 70 prosenttia vierastaistelijoista. On mahdollista, että heikko uskonnollinen identiteetti itse asiassa altistaa radikalisoitumiselle islamistisessa kontekstissa, kuten Britannian tiedustelupalvelu MI5 totesi jo vuonna 2008.
Ystävä- ja tuttavapiireillä tiedetään olevan islamistisessa radikalisoitumisprosessissa erittäin merkittävä rooli (Burke 2015, Bizina & Gray 2014, Bakker 2006, Sageman 2004). Radikaaliryhmiin liittyminen tapahtuu usein pienen kaveriporukan kesken. Ensimmäisenä ystävä- ja tuttavapiirien merkityksen osana islamistista radikalisoitumisprosessia toi esille Marc Sageman uraauurtavassa teoksessaan Understanding Terror Networks, ja faktana sitä on pidetty jo ainakin vuosikymmenen ajan. Ystävä- ja tuttavapiirien merkityskään ei varsinaisesti anna kuvaa ilmiöstä, jossa radikalisoidutaan ensisijaisesti uskonnollisten näkemysten vuoksi.
Vaikka radikalisoituvia henkilöitä on hankalaa tunnistaa etukäteen, tutkimusten mukaan heitä yhdistää kuitenkin muun muassa se, että he ovat länsimaissa kokeneet ulkopuolisuutta ja rasismia sekä tietynlaista juurettomuutta, eivätkä ole sinut oman identiteettinsä kanssa. Identiteettikysymyksiä ja rasismia on tutkittu paljon, ja dataa on saatavilla massiivisesti. Maahanmuuttokriitikot tyypillisesti kyseenalaistavat tämän näkökulman, koska se asettaa osan vastuusta kantaeurooppalaisten hartioille, mutta tutkimustulokset eivät anna kyseenalaistamiselle juurikaan perusteita.
Tutkijat ovat harvinaisen yksimielisiä siitä, että identiteetittömyys tai sosiaalinen turhautuminen edistävät muslimien radikalisoitumista. Tämä on todettu Benardin ja Rabasan tutkimuksen lisäksi lukuisissa muissakin tutkimuksissa (Wali 2011, Precht 2007, Sageman 2004).
Ulkopuolisuus, rasismi ja juurettomuus ovat kuitenkin tuttuja suurelle osalle muslimeista länsimaissa; myös heille, jotka eivät koskaan radikalisoidu. Mutta millä tavalla identiteetittömyys tai turhautuminen siis itse asiassa saavat yksilön turvautumaan radikaaliryhmien toimintaan?
Henkilökohtaisen epävarmuuden psykologia
Michael Hoggin (Blaylock & Hogg 2012) mukaan yksi merkittävä syy yksilön turvautumiselle ääriajatteluun saattaa olla tämän kokema henkilökohtainen epävarmuus. Epävarmuus-identiteettiteoria on Hoggin kehittämä sosiaalipsykologian teoria, joka pyrkii selittämään, kuinka ihmisen halu lievittää ja välttää henkilökohtaisen epävarmuuden tunnetta vaikuttaa hänen sosiaaliseen identiteettiinsä. Teoriassa on kolme lähtökohtaista oletusta:
1) ihmisiä motivoi halu vähentää henkilökohtaista epävarmuutta,
2) ryhmäidentiteetin omaksuminen vähentää henkilökohtaista epävarmuutta, ja
3) kokonaisvaltaiset, selkeästi määritellyt ja omaperäiset ryhmät ovat kaikkein tehokkaimpia vähentämään henkilökohtaista epävarmuutta.
Henkilökohtainen epävarmuus on itseen kohdistuvaa voimakasta epävarmuutta, esimerkiksi pelkoa siitä, että pitkän tähtäyksen suunnitelmat eivät realisoidu toivotulla tavalla. Teoria olettaa, että kun yksilö tuntee suurta henkilökohtaista epävarmuutta, hänet valtaa tunne, josta hän pyrkii pääsemään eroon nopeasti. Ihminen suhtautuu tällöin henkilökohtaiseen epävarmuuteen useasti pikemminkin intuitiivisesti kuin harkitusti, koska hän haluaa päästä kyseisestä tunteesta eroon heti. Näin ollen yksilö luottaa tässä kysymyksessä enemmän vaistoihinsa kuin harkintaansa.
Hogg sanoo tutkimusten osoittavan, että mitä enemmän yksilö kokee henkilökohtaista epävarmuutta, sitä todennäköisemmin hän omaksuu ryhmäidentiteetin tai sitoutuu siihen entistä voimakkaammin. Hänen mukaansa ryhmäidentiteetti vähentää epävarmuuden tunnetta, sillä se tuo samalla tavalla ajattelevat yhteen. Teoria ennustaa, että selkeärakenteinen, homogeeninen ryhmä, jolla on yhtenäiset tavoitteet, houkuttelee epävarmuutta tuntevia yksilöitä kaikista voimakkaimmin. Hoggin mukaan ääriryhmät vetävät puoleensa epävarmuutta kokevia henkilöitä, sillä ääriryhmät ovat tyypillisesti kokonaisvaltaisia ja erittäin selkeärajaisia.
Henkilökohtainen epävarmuus osana radikalisoitumisprosessia
On selvää, ettei henkilökohtaisen epävarmuuden kokemus yksin selitä radikalisoitumista. Se voi kuitenkin edistää yksilön suistumista omissa ajatuksissaan kohti ääriajattelun pimeää ydintä. Se saa ihmisen turvautumaan vaistoihinsa, ja palauttaa tämän evolutiiviseen ensikotiinsa villipetojen keskelle – aikaan, jolloin ympärillämme vaanineet uhkat tekivät monimutkaisten syy-seuraussuhteiden ymmärtämisestä toissijaista.
Väitän, että myös koko ”totuudenjälkeisessä” nykyhetkessä on kyse tästä samasta prosessista. Jatkuva uhkakuvien maalailu saa kansalaiset tukeutumaan yksinkertaisiin selitysmalleihin monimutkaisten sijaan, sillä ensin mainitut lievittävät epävarmuuden tunnetta tehokkaimmin.
Populistit uskottelevat kuulijoilleen islamin olevan ongelma, joka on saatava ratkaistua, vaikka tutkimusten mukaan ongelmat ovatkin muualla.
Teoria saattaa selittää, miksi identiteettiongelmien kanssa painiskeleva muslimi kokee islamistisen radikaaliryhmittymän puoleensavetäväksi; se tarjoaa eksyksissä olevalle identiteetin, jonka voi sitoa osaksi laajempaa sorrettujen massaa. Se antaa hänelle selityksen sille, miksi hän on kokenut rasismia, eikä ole koskaan kokenut olevansa osa länsimaista yhteiskuntaa. Se pystyy osoittamaan syyllisen ja erottamaan hyvät pahoista. Se tekee maailmasta yksinkertaisemman, varmemman, helpommin ymmärrettävän. Hän ei välttämättä omaksu ääri-islamistista ideologiaa uskonsotineen ja salaliittoteorioineen, vaan pikemminkin kapinallisen identiteetin, joka valjastetaan länsimaiden vastaiseen taistoon.
Teoria saattaa toisaalta myös selittää, miksi niin monet ovat ryhmittyneet oikeistolaisten populistipoliitikkojen ja valemedioiden taakse juuri nyt: ne vähentävät pelokkaan yksilön kokemaa epävarmuutta tulevaisuudestaan luomalla illuusion selkeärajaisesta maailmasta voimakkaine sisä- ja ulkoryhmineen. Ne ovat nopeita väittämään islamin synnyttävän terrorismia, mutta jättävät huomioimatta omista riveistään säännöllisin väliajoin esille nousevat terroristit. Ensin mainitut nähdään aina ryhmänsä edustajina, jälkimmäiset yksilöinä. Populistit uskottelevat kuulijoilleen islamin olevan ongelma, joka on saatava ratkaistua, vaikka tutkimusten mukaan ongelmat ovatkin muualla.
Miten islamistiseen radikalismiin tulisi vastata?
Kuten alussa totesin, on ymmärrettävää, että ihmiset reagoivat uhkakuviin ja silmittömään väkivaltaan voimakkaasti. Valitettavan usein kyseiset reaktiot rakentuvat kuitenkin niin voimakkaasti pelolle, että niihin sisältyvä logiikka ei toimi.
Aivan kuten terroristit toivovat, reaktiot muodostuvat ajan myötä osaksi ongelmaa. Jokaisella on tietysti oikeus pelätä, eikä siinä ole mitään väärää. On tärkeää kuitenkin ajan myötä tutustua pelkoa aiheuttavaan ilmiöön, jotta vastatoimet osataan kohdistaa oikein, emmekä hae liian yksinkertaisia selityksiä ilmiöille.
Henkilökohtaisessa epävarmuudessa elävä ja identiteettinsä kanssa kamppaileva yksilö on monesti helppo saalis radikaaliryhmittymille, sillä hän hyötyy suuresti ryhmäidentiteetistä, joka pystyy piirtämään yksilön elämään rajaviivat, jotka hän on jo pitkään toivonut löytävänsä. Tästä syystä islamistiset radikaaliryhmät toivovat vastakkainasettelun voimistumista länsimaissa. Ja tämän takia he tekevät iskuja.
Iskut eivät ole osa varsinaista sotimista, vaan pelon ilmapiirin luomista ja ylläpitämistä. Pelon ilmapiiri synnyttää uusia jäseniä, uusia sotilaita radikaaliryhmille.
Vastakkainasettelun sijaan yhteiskuntien pitäisi entistä voimakkaammin panostaa rasisminvastaiseen työhön ja monikulttuuriseen toimintaan ruohonjuuritasolla. Maahantulokiellot tai islamin kritisointi eivät paranna asiaa, päinvastoin. Nuorten on tärkeää oppia kouluissa rasismin eri ilmenemismuodoista sekä vihapuheen ja valheellisen uutisoinnin tunnistamisesta.
Meidän on panostettava siihen, että Suomessa jokainen voi ihonväristään tai uskonnostaan riippumatta tuntea olevansa osa suomalaista yhteiskuntaa. Meidän on lisäksi pidettävä huoli siitä, että pelkoa aiheuttavista ilmiöistä voidaan mediassa käydä asiallista keskustelua lipsumatta syrjinnän tai kokonaisen ihmisryhmän syyllistämisen puolelle.
Kirjoittaja on maahanmuuttajataustaisten nuorten parissa työskentelevä uskontotieteen pääaineopiskelija Helsingin yliopistossa.
Lähteet:
Aboul-Enein, Youssef H. (2010) Militant Islamist Ideology. Understanding the Global Threat. Annapolis: Naval Institute Press.
Bakker, Edwin (2006) Jihadi terrorists in Europe. Their characteristics and the circumstances in which they
joined the jihad: an exploratory study. Den Haag: Clingendael – Netherlands Institute of International Relations.
Bakker, Edwin (2011) Characteristics of Jihadi Terrorists in Europe. 2001–2009. Toim. Rik Coolsaet. – Jihadi Terrorism and the Radicalisation Challenge. European and American Experiences, 131–144. Surrey & Burlington: Ashgate.
Benard, Cheryl & Rabasa, Angel (2015) Eurojihad. Patterns of Islamist Radicalization and Terrorism in Europe. New York: Cambridge University Press.
Batrawy, Aya & Dodds, Paisley & Hinnant, Lori. ‘Islam for Dummies’: IS recruits have poor grasp of faith. The Associated Press. http://bigstory.ap.org/article/9f94ff7f1e294118956b049a51548b33/islamic-state-gets-know-nothing-recruits-and-rejoices
Bizina, Margarita & Gray, David H. (2014) Radicalization of Youth as a Growing Concern for Counter-Terrorism Policy. Global Security Studies, winter 2014, volume 5, issue 1.
Blaylock, Danielle L. & Hogg, Michael A. toim. (2012) Extremism and the Psychology of Uncertainty. West Sussex: Blackwell Publishing Ltd.
Burke, Jason. ‘Jihad by family’: Why are terrorist cells often made up of brothers? The Guardian. https://www.theguardian.com/world/2015/nov/17/jihad-by-family-terrorism-relatives-isis-al-qaeda
Coolsaet, Rik (2016) Facing the Fourth Foreign Fighters Wave. What Drives Europeans to Syria, and to Islamic State? Insights from the Belgian Case. London: ICSR.
Fine, Michelle & Sirin, Selcuk R. (2008) Muslim American Youth. Understanding Hyphenated Identities through Multiple Methods. New York: New York University Press.
Gale, Richard & Hopkins, Peter toim. (2009) Muslims in Britain. Race, Place, and Identities. Edinburgh: Edinburgh University Press.
Nash, Geoffrey (2012) Writing Muslim Identity. The Construction of Identity. London & New York: Continuum International Publishing Group.
Precht, Thomas (2007) Home grown terrorism and Islamist radicalisation in Europe. Danish Ministry of Justice.
Sageman, Marc (2004) Understanding Terror Networks. Philadelphia: University of Pennsylvania Press.
Travis, Alan. MI5 report challenges views on terrorism in Britain. The Guardian. https://www.theguardian.com/uk/2008/aug/20/uksecurity.terrorism1.
Wali, Farhaan (2011) Radicalism Unveiled. A study of Hizb ut-Tahrir in Britain. London: University of London.