Benedict Andersonin Kuvitellut yhteisöt -teoksesta on muodostunut nationalismitutkimuksen klassikko. Mutta antaako se nationalismista liian ruusuisen kuvan?

Yhteiskuntatieteet eivät kiinnittäneet nationalismiin kovinkaan suurta huomiota ennen 1980-lukua. Tuolloin alkaneet maailmanlaajuiset muutokset, muun muassa Neuvostoliiton hidas taantuminen, loivat ilmiön käsittelylle tarvetta. Maailma näytti hyvin erilaiselta kuin 1800-luvulla kansallisvaltioiden synnyn aikaan. Sen aikaiset teoriat eivät enää päteneet.

Vuonna 1983 ilmestyi peräti kolme merkittävää akateemista kirjaa, jotka käsittelivät nationalismin teoriaa: Benedict Andersonin Imagined Communities: Reflections on the Origin and Spread of Nationalism, Ernest Gellnerin Nations and Nationalism ja Eric Hobsbawmin ja Terence Rangerin toimittama The Invention of Tradition.

Näistä Lounais-Kiinassa syntyneen ja sieltä perheensä kanssa Yhdysvaltoihin emigroituneen Andersonin teoksesta, Kuvitelluista yhteisöistä, tuli klassikko. Se on ylivoimaisesti viitatuin teos nationalismitutkimuksessa ja myös yksi myydyimpiä akateemisia kirjoja maailmanlaajuisesti.

Miten kuvitellaan yhteisö?

Andersonin teoksesta jäi elämään vetoava ja ilmestymishetkellä tuore näkemys kuvitelluista yhteisöistä nationalismin perustana. Näkemys puhutteli sosiaaliseen konstruktionismiin vihkiytyneitä tieteilijöitä. Se onkin vähiten kritiikkiä kerännein osuus Kuvitelluissa yhteisöissä, jossa esitetyt empiiriset tulokset sen sijaan ovat saaneet vuosien saatossa paljon kritiikkiä osakseen.

Kuvitellun yhteisön ajatuksen suosiota on siivittänyt myös laaja väärinymmärrys ja myös suoranainen väärinkäyttö, jossa Andersonin on tulkittu tarjoavan mallin minkä tahansa yhteisön kuvittelusta, eli ylipäätään yhteisön synnystä. Anderson tarkoittaa kuvitellulla yhteisöllä kuitenkin nimenomaan suvereenia ja rajattua yhteisöä, jonka jäsenet eivät tunne toisiaan, mutta tiedostavat toistensa olemassaolon. Tämä ilmiö on Andersonin teoriassa käytännössä ominaista vain modernin ajan kansallisvaltioille.

Anderson maalailee jopa hyvin romanttista kuvaa kieliyhteisöistä

Andersonin näkemyksen nationalismista ilmiönä voi jakaa kahtia. Yhtäältä nationalismi näyttäytyy Andersonin teoriassa pikemminkin uskontona tai sukulaisuutena kuin poliittisena liikkeenä. Nationalismin voi siis nähdä historiallisten ja kulttuuristen muutosten myötä syntyneenä jokseenkin sattumanvaraisena ilmiönä, jossa kansallisvaltiolliset kuvitellut yhteisöt ovat syrjäyttäneet aiemmat uskonnolliset ja muut ylirajaiset yhteisöt, joiden perustana toimivat käytännössä pyhät tekstit.

Toisaalta nationalismin voi nähdä jonkinlaisena valtapelinä, ideologisena välineenä ja luokkapolitiikkana. Tässä on Andersonin mukaan nähtävissä sellaisia kehityskulkuja, joissa ylemmät luokat ovat joutuneet pelon ja osin pakon edessä luomaan uudenlaisia kieleen perustuvia yhteiskuntajärjestyksiä, valtioita, kun alemmat luokat ovat aktivoituneet poliittisesti ja alkaneet vaatia oikeuksiaan.

Romanttiset kieliyhteisöt

Andersonin haluttomuus hyväksyä nationalismiin sisältyviä ulossulkevia ja syrjiviä rakenteita tuntuu nykylukijasta silmiinpistävältä. Anderson näkee kielen merkittävänä tekijänä, jonka avulla yhteisöllisyyttä ja siten yhteisöjä kuvitellaan. Anderson maalailee jopa hyvin romanttista kuvaa kieliyhteisöistä, jotka erilaisilla nationalistisilla kulttuurituotteilla luovat yhteisöllisyyttä.

Anderson myös väittää, että nämä kulttuurituotteet ilmentävät pääosin rakkautta kansakuntia kohtaan, eivätkä niinkään vihaa eksplisiittisesti jotakin ulkopuolista, sortajaa kohtaan. Anderson myös esittää esimerkkien avulla, että näissä kulttuurituotteissa käytetty kieli kuvaa kohdettaan sukulaisuustermein tai kotina, jolloin tulee Andersonin mukaan ymmärrettäväksi kansakunnallisuus jonkinlaisena luonnollisena suhteena.

”Näin kansakunnallisuus sulautuu ihonväriin, sukupuoleen, syntyperään ja syntymähetkeen kaikkeen sellaiseen, mihin itse ei voi vaikuttaa. Juuri näissä ”luonnollisissa siteissä” voidaan aistia se, mitä voitaneen kutsua ”Gemeinschaftin kauneudeksi”. Toisin sanoen, juuri sen vuoksi, että näitä siteitä ei voi valita, niitä ympäröi epäitsekkyyden sädekehä.” (Anderson 2007, 204.)

Anderson väittää kansakunnan olevan vailla omia erillisiä etujaan. Se on jonkinlainen solidaarisuutta ilmentävä yhteisö, jonka eteen voidaan pyytää ja tehdä uhrauksia.

Anderson väittää, että kieli yhdistää yhteisön sisällä erilaisten kulttuurituotteiden, kuten kansallislaulun, avulla, sillä niiden laulamiseen ja kuuntelemiseen sisältyy ajatus samanaikaisuudesta: voi kuvitella muut tuntemattomat ihmiset laulamassa samaa laulua samaan aikaan, jolloin syntyy kuviteltu side. Anderson esittääkin, että kansakunnat on alunperinkin mielletty ei syntyperän vaan kielen kautta, jolloin kuviteltuun on ollut mahdollista myös liittyä, kunhan vain opettelee käytetyn kielen.

Rakkaudesta

Andersonin näkemys kielellisestä rakkauden täyttämästä yhteisöstä antaa ensinnäkin turhan ruusuisen kuvan siitä, miten rikkumattomia kansakunnat oikeasti ovat. Anderson sivuuttaa näkemyksissään täysin esimerkiksi erilaiset kielivähemmistöt, jotka kaikista kansakunnissa tapahtuneesta kielten standardisoimis- ja typistämisprosesseista huolimatta ovat olemassa. Kielen opettelu ei myöskään tapahdu tuosta vain tai takaa helppoa liittymistä yhteisöön.

Entä onko yhteisön rakkaus muutenkaan niin auvoisaa? Andersonin ajatukseen rakkaudesta syrjinnästä ja vihasta vapaana yhteisöllisyyden luojana on syytä suhtautua varauksella.

Kulttuurintutkija Sara Ahmed (2004) väittää, että vihaa ja rakkautta on mahdotonta erottaa nationalistisissa puhetavoissa. Käskyt ja toiveet rakastaa ”kansaa” tai ”maata” sisältävät helposti vaatimuksen vihata niitä, jotka vaikuttavat uhkaavan rakastettua maata. Ominaisuudet, joihin Andersonin sanoin ”ei voi vaikuttaa”, kuten sukupuoli, ihonväri tai syntyperä, laittavat myös yhteisön jäseniä eri tavoin alttiiksi sille, miten syrjintä ja vallankäyttö heihin vaikuttaa.

Ahmed muistuttaa myös, ettei nationalistinen rakkaus ole ehdotonta: rakkauden nimissä toimiminen voi pakottaa muita seuraamaan tiettyä ihannetta vaatimalla heidän täyttävän ihanteen tullakseen osaksi yhteisöä. Eri ihmisillä on erilaiset mahdollisuudet päästä määrittelemään rakkauden ehtoja ja siksi rakkaus vaikuttaa olevan jo perustavasti hierakkista.

Tässä näkökannassa nationalismi kuitenkin nähdään jollain tapaa täysin erillisenä esimerkiksi luokkayhteiskunnasta.

Anderson on tietoinen yleisestä oletuksesta liittää nationalismi ja erilaiset muukalaisvihan muodot toisiinsa. Hän kritisoikin aikalaisensa Tom Nairnin esittämää väitettä nationalismista rasismin ja fasismin perustana ja käyttää esimerkkinään erilaisia rasistisia haukkumasanoja, joiden hän osoittaa olevan ennemminkin biologiseen ulkonäköön kuin johonkin kansallisuuteen viittaavia. Anderson väittää, että näiden rasististen haukkumanimien ja niistä seuranneiden ”harhojen” alkuperä ei ole itse asiassa kansakunnissa, vaan luokissa. Toisin sanoen rasistinen syrjintä ja politiikka on Andersonin mukaan valtaapitävien keino hallita ja sortaa, eikä niinkään tapa oikeuttaa sotia ”ulkovaltoja” vastaan.

Tässä näkökannassa nationalismi kuitenkin nähdään jollain tapaa täysin erillisenä esimerkiksi luokkayhteiskunnasta. Ei ole lainkaan selvää, että kansakunnan ja luokkayhteiskunnan voi erottaa toisistaan ja todeta sen perusteella mistä tarkalleen ottaen rasismi kumpuaa. Nationalistisella politiikalla pidetään väistämättä yllä jonkinlaista ihannetta kansakunnasta ja kansalaisuudesta, ja vaikka voi argumentoida että tällaisen ihanteen perustana ja ylläpitäjänä onkin nationalismin sijaan nimenomaan luokkayhteiskunta, voiko kuviteltua yhteisöä siitä kuitenkaan koskaan erottaa? Sorto, syrjintä ja erottelu ovat olleet osa ihmiskunnan historiaa jo pitkään ja on vaikea nähdä nationalismia jonkinlaisena ihanteellisena epäitsekkään yhteisöllisyyden rakentavana voimana, joka olisi kaikesta sorrosta irrallista.

Lopuksi

Anderson näkee nationalismin ”puhtaimmillaan” riisuttuna kaikesta ideologiasta ja politiikasta. Ennemminkin nationalismi on Andersonin teoriassa jossain mielessä uskonnon kaltainen ja sen jopa syrjäyttänyt ilmiö. Jukka Pakkasvirta (2005) on kuvannut tätä tapaa ymmärtää nationalismi ”mentaalisena rakenteena, joka on syvällisempi kuin tunteet, mielipiteet tai ideologiat.”

Ajatus on vaarallinen, koska sen myötä on helppo nähdä kaikki nationalismiin liittämämme sortavat rakenteet vain jonkun muun ilmiön syyksi. Anderson mielellään niputtaa esimerkiksi rasismin osaksi mitä tahansa muuta kuin nationalismia, kuten eliitin harjoittamaa luokkapolitiikkaa, imperialismia tai kolonialismia. Luokkapolitiikka, kolonialismi ja rasismi ovat kuitenkin jo parin vuosisadan ajan kietoutuneet yhteen nationalismin kanssa. Jos nationalismi otetaan annettuna mentaalisena tilana tai rakenteena, on uhkana itsensätoteuttava profetia, jossa nationalismista eroon pääseminen tai antinationalistinen ajattelutapa nähdään täysin utopistisena, ellei mahdottomana.

Etuoikeutettuna kansakunnan täysimääräisenä jäsenenä on helppo sortua siihen virheeseen, että kansakunnan symbolit, kulttuurituotteet ja kieli yleisemmin nähdään pelkästään yhdistävinä, positiivisina tekijöinä. Tämä jättää kuitenkin varjoonsa lukuisat kielivähemmistöt ja ne, jotka muuten vain suljetaan ulos tästä yhteisöstä ja sen rituaaleista.

Andersonin tapa uskoa nationalismin perustuvan kuvitteelliseen, mutta kuitenkin positiiviseen yhteisöllisyyteen ja olevan immuuni rasismille ja muukalaisvihalle, on yhteiskuntatieteissäkin ilmeisen laajalle levinnyt käsitys. Lopulta joutuukin miettimään, missä määrin tällainen käsitys kertoo laajemmin länsimaisten yhteiskuntien kansalaisten uskomuksista?

Kirjoittaja on aktivisti, joka opiskelee sosiologiaa Tampereen yliopistossa.