Pääministeri Juha Sipilä puhui vastikään Talvivaaran kaivoksen äärellä ”ihmeestä”. Hän tuskin tarkoitti ihmettä julkisesti tunnustamansa uskonnon teologisessa merkityksessä. Pikemminkin pääministeri halusi kertoa tarinaa valtavien vastoinkäymisten voittamisesta, sisulla hankitusta leivästä ja ehkä leivänpäällisestäkin.
Ihmeen takana on kuitenkin musertavan arkinen ja tavallinen tarina. Kaivoksen talouden taakkana olleet vesikuormat on saatu hallintaan juoksuttamalla vesiä kirjaimellisesti enemmän kuin laki – ja Vaasan hallinto-oikeus – sallii. Taloudellisen hyödyn hakeminen ympäristöstä ja lainsäädännöstä piittaamatta kohdistuu tyypillisesti nykyisiin ja entisiin siirtomaihin. Nyt sen tekee kuitenkin paikallinen pääministeri itse.
Voisi toki kysyä, syyllistyykö pääministeri lakia rikkomalla saavutettua taloudellista tilannetta kehuessaan rikoksen ylistämiseen tai jopa siihen yllyttämiseen. Mutta kysytään nyt, miten on mahdollista, että rehti suomalainen mies ei anna lähiluonnolleen arvoa? Miksi nimenomaan sen jyrsiminen mustana savuavaksi mordoriksi on ihme? Tuskin esimerkiksi Lars Levi Laestadius olisi pitänyt Talvivaaraa myönteisenä yllätyksenä.
Periaattessahan voisi olla niinkin, että kainuulainen kansa arvostaisi metsiään ja järviään niin paljon, että minkäänlaiset taloudelliset arvot eivät perustelisi niiden tuhoamista yli-sukupolvisiksi ajoiksi. Kuten hyvin tiedetään, puhe luontoarvoista tai luonnon pyhyydestä mieltyy julkisuudessa pehmoiluksi, kenties naiselliseksi tai muuten voimaperäisen järkeilyn vastaiseksi tunteellisuudeksi. Ja oikeastaan tämä kertoo kaiken tarpeellisen: miehinen mies tai muu oletettu järkiolento häpeää luontotunteitaan, pitää niitä alempiarvoisina, ja itsekolonisoi itsensä: hyppää miehittäjän puolelle, ryhtyy siirtomaaisännäksi.
Niin kauan kuin luontoa voi puolustaa vain humalassa tai hippinä, itsekolonisaatio voi hyvin ja vahvistuu.
Eräänlainen itsekolonoalismin ”smoking gun” löytyy arkeologisesta ja historiallisesta tutkimuksesta. Suomenniemeltä tunnetaan yli 40 karhunkallosaarta ja muuta karhunpalvontasijaa. Yhtään niistä ei ole kunnolla tutkittu. Sen sijaan jokainen vieraan maan keisarin tai kuninkaan istumakivi tai alullepanema rakennus on olevinaan kansallinen muistomerkki. Mikäs siinä: venäläisyys ja ruotsalaisuus kuuluvat historiaan. Mutta huutava hiljaisuus kotoperäisten uskomusten äärellä on itsekolonisoinnin tunnus, jota itsetiedottomina kannamme, huomaamatta edes, mistä olemme ylpeitä.
Jos yhdessä vaakakupissa on äärimmäinen köyhyys, sairaudet ja nälkä, luontoarvojen keveys toisessa vaakakupissa tuntuu ymmärrettävältä. Suomenkielisessä kirjallisuudessa kulkee virta, joka kallepäätalojen äänellä sanailee kohoamisesta kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi vihreän kullan, vesivoiman ja teollisuuden avulla. Muutama heikkiturunen on epäillyt vaihtokaupan kannattavuutta, mutta niin oikealla kuin vasemmallakin on pääsääntöisesti iloittu takapajuisen luonnontunteen juurimisesta edistyksen tieltä.
Talvivaaran insinöörititeellinen ihme syntyy, kun tämä itsekolonisoinnin perinne hirttää kiinni. Järki pimenee ja sakka-altaat rakennetaan vedenjakajalle.
Lisäksi nyt vaa’assa on toisenlaisia tekijöitä kuin kallepäätalojen aikaan. Nimenomaan edistykselliset luonnontieteet kertovat, että yhdessä vaakakupissa on luonnonvaroja holtittomasti louhiva talouskasvu, toisessa kupissa isojen villieläinten ja monimutkaisten ihmissivilisaatioiden elinmahdollisuudet. Itsensä kolonisoineelta riisutaan nimellinenkin edistyksen viitta. Jäljelle jää rujo tapakulttuuri.
Talvivaaran aito ihme olikin humalainen traktorikuski, joka hetkeksi sulki tien toikkaroinnillaan. Niin kauan kuin luontoa voi puolustaa vain humalassa tai hippinä, itsekolonisaatio voi hyvin ja vahvistuu.
