Maailman nopea eriarvoistuminen tuskin enää nousee uutiseksi. Muistamme Oxfamin raportin siitä, että 62 rikkainta ihmistä omistaa jo yhtä paljon kuin köyhempi puolikas koko maailman väestöstä. Tai sen, että tuloerojen kasvu on 1990-luvun Suomessa ollut OECD-maiden nopeinta. Tai vaikkapa sen pöyristyttävän tilastotiedon, että joka minuutti neljätoista ihmistä kuolee nälkään samalla, kun kolmasosa maailman ruoantuotannosta lentää roskikseen.

Olen tutustunut niin superrikkaan elämään kuin rutiköyhään enemmistöönkin. Jälkimmäisiin tutustuminen on helpompaa, onnistuu jopa Helsingissä.

Mielestäni upporikkaalla ja rutiköyhällä on enemmän yhteistä kuin kuvitellaan.

Älytöntä rikkautta sekä glorifioidaan että paheksutaan. Tuttavani omistaa useita autoja; niistä jokainen maksaa kuusinumeroisen luvun. Kun tutustuimme, en edes tiennyt mikä on Bentley. Tuttavalleni näiden faktojen lateleminen oli viihdyttävää, sillä olin kaikesta vilpittömän pihalla. Kuten siitä, millaisia ovat luksusveneet ja laivat tai siitä, että Suomessakin elää ihmisiä, jotka taittavat kaikki matkansa yksityiskoneella, koska se on niin kätevää. ”Maksat vain vuosittain tietyn summan, ja lentokone hakee sinut milloin vain ja mistä vain”, tuttavani selitti. Kätevää tosiaan, ajattelin.

Nomadipariskunta Päivi ja Santeri Kannisto kirjoittavat tuoreessa reportaasikirjassaan Superrikkaat ja rutiköyhät siitä, miten superrikkaat ovat kiinnostuneita lähinnä omasta itsestään. Kurkistaessaan Yhdysvaltojen vanhojen eliittien elämään Kannistoille selvisi, että siitä huolimatta, että superrikkaus periytyi, rikkaat kuvittelivat ansaitsevansa etuoikeutensa ja suhtautuivat muihin ihmisiin halveksuen.

Rutiköyhiin olen tutustunut paitsi kehitysmaissa myös muun muassa paperittomien klinikalla. Siellä näkee ihmisiä, jotka ovat suuren osan elämästään yöpyneet ulkosalla. Sellaiselle ihmiselle pienikin infektio on ongelma, kun peseytymään tai puhtaita vaatteita vaihtamaan ei pääsekään tuosta vain. Vaatetäit ovat palanneet Suomeen, samoin tuberkuloosin kaltaiset tartuntataudit.

Se toinen tuttavani sen sijaan hoidattaa liikunnasta tullutta vammaansa yksityissairaalassa, huippukirurgin vastaanotolla. Välillä hän palkkasi henkilökohtaisen sairaanhoitajan avukseen.

Mitä yhteistä näillä ihmisillä sitten on? Vastaus on pelko ja epäluulo.

Upporikas ajattelee, että häntä hyväksikäytetään. Että rakkauskin on pelkkä taloudellinen sopimus.

Äärimmäisen köyhä joutuu kirjaimellisesti taistelemaan leivästä. Hän on usein kokenut hyväksikäyttöä ja selkään puukotusta. Köyhä on valtaosan silmissä näkymätön. Kerjäläinen ärsyttää ohikulkijaa muistuttamalla eriarvoisuudesta, jollaista ei Suomessa pitänyt olla. Tyhjää vesipulloasi käsi ojossa odottava vähäosainen kiidättää sinut epämukavuusalueelle – ei kai ihminen tuolla itseään elätä?

Upporikas ajattelee, että häntä hyväksikäytetään. Että rakkauskin on pelkkä taloudellinen sopimus. Minä tutustuin miljonääriystävääni kapakan hämyssä – jälkeenpäin hän vilpittömästi ihmetteli, miksi viihdyin hänen seurassaan, vaikken ”tiennyt kuka hän on”. Rikas ihminen on usein kyyninen. Suomen taloudellista rimpuilua hän seuraa yläviistosta, todeten ettei sijoita suomalaisiin yrityksiin juuri nyt, vaan ”vasta sitten, kun Suomi oksentaa kunnolla”. Hänen etuoikeutettu asemansa on kovan työnteon tulos. Sukutausta, jokaisen tunnistama sukunimi, ei hänen mielestään taannut vaurastumista.

Köyhä tappelee teepussista, dyykkauspaikasta, kerjuureviiristä, paikasta hätämajoituksessa pakkasyönä. Köyhä kääntää selkänsä toiselle köyhälle aivan kuten upporikas menettää ystävänsä menetettyään rahansa.

Tässä on tuloerojen suurin ongelma. Ne nakertavat ihmisyyttä tulohaitarin molemmissa päissä.

Skip links

Superrikkaat

Footer

Mikä Peruste?

Toimitus