Presidentinvaalien alla julkisuudessa muutamat Natosta innostuneet ulkopolitiikan kommentaattorit ovat syyttäneet presidentti Tarja Halosta ja entistä ulkoministeri Erkki Tuomiojaa vastuuttomasta ulkopolitiikasta. Kriitikkojen perusviestinä on ollut, että Halonen ja Tuomioja ajoivat kansainvälisen politiikan ikävät faktat sivuuttavaa idealistista hihhulointia, joka tiivistyi päätökseen liittyä maamiinat kieltäneeseen Ottawan sopimukseen vuonna 2012.

Entisten suurlähettiläiden ja heidän seurapiirinsä kritiikissä ei ole mitään uutta. Itseään kansainvälisen politiikan pragmaatikkoina ja kyynikkoina pitävät kommentaattorit ovat kritisoineet Halosen–Tuomiojan-linjaa jo useiden vuosien ajan.

Kritiikin perusvire on aina sama: Suomen aiempi ulkopoliittinen johto ei perustanut päätöksiään realistiseen kuvaan kansainvälisen politiikan valtasuhteista. Kylmä tosiasia on, että Suomen koskemattomuuden voi varmuudella turvata vain sotilaallinen liittoutuminen.

Halosen–Tuomiojan-linjan kritiikki on hyvä esimerkki Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun löysyydestä. Tosiasiassa Nato-jäsenyyden kannattamisella ei ole juuri tekemistä kansainvälisen politiikan tutkimuksen realistisen koulukunnan tai siitä johdetun pragmaattisen realpolitik-ajattelun kanssa.

Realismilla tarkoitetaan kansainvälisen politiikan tutkimuksessa suuntausta, jonka mukaan valtioiden toimintaa määrittää ensisijaisesti pyrkimys suojata omaa koskemattomuuttaan kaikin mahdollisin keinoin. Realistit suhtautuvat skeptisesti kansainvälisten sopimusten merkitykseen ja pitävät kansainvälisten konfliktien eskaloitumista sotilaallisiksi yhteenotoiksi aina mahdollisena. Realistien mielestä valtiot joutuvat tekemään monesti moraalisesti kyseenalaisia ratkaisuja turvatakseen selviytymisensä.

Suomalaisena käytännön sovelluksena realistisesta ajattelusta on pidetty niin sanottua Paasikiven–Kekkosen-linjaa, joka tarkoitti ensisijaisesti pyrkimystä pysyttäytyä kylmän sodan ideologisten vastakkainasetteluiden sekä sotilaallisten konfliktien ulkopuolella mahdollisimman neutraalissa asemassa. Paasikiven–Kekkosen-linja oli äärimmäistä realpolitikia: Suomi ei kritisoinut Neuvostoliiton räikeimpiäkään ihmisoikeusloukkauksia ja hyväksyi jopa Neuvostoliiton sotkeentumisen kotimaisiin poliittisiin päätöksiin turvatakseen valtiollisen jatkuvuutensa.

On absurdia, että nykyiset Nato-jäsenyyden ja voimapolitiikan kannattajat esiintyvät realisteina tai pragmaatikkoina

Oman sotilasvoiman kasvattamiseen Paasikiven–Kekkosen-linjan kannattajat suhtautuivat yleensä vähintäänkin varauksellisesti, koska se olisi voitu tulkita Neuvostoliitossa provokaationa. Presidentti Urho Kekkonen pohti jopa armeijan lakkauttamista 1970-luvun lopulla.

Näin ollen on absurdia, että nykyiset Nato-jäsenyyden ja voimapolitiikan kannattajat esiintyvät realisteina tai pragmaatikkoina. Tosiasiassa heidän ulkopoliittinen linjansa on nimenomaan oiva esimerkki ulkopoliittisesta idealismista.

Ensinnäkin keskeisenä motiivina sotilaalliselle liittoutumiselle pidetään yleensä Venäjän ja Suomen (tai laajemmin ”lännen”) välistä arvokuilua. Kovan linjan realisti ei kuitenkaan koskaan rakentaisi pienen valtion ulkopolitiikkaa arvolähtökohtien varaan, vaan ajattelisi vain valtiollista selviytymistä. Toiseksi ajatus siitä, että Nato todella pyrkisi tehokkaasti torjumaan jokaista jäsenmaataan vastaan suuntautuvan sotilaallisen intervention on jo itsessään idealistinen.

Vielä kylmän sodan aikana Yhdysvallat pelkäsi Neuvostoliiton vaikutuspiirin laajentumista ja oli siten lopulta huolissaan myös omasta valtiollisesta koskemattomuudestaan. Nykyisellä Venäjällä ei ole enää samanlaisia maailmanpoliittisia ambitioita, joten Natoa koossapitävä liima perustuu yhä enemmän jaettuihin arvoihin. Realistisesta näkökulmasta tarkasteltuna tämä herättää epäilyksiä koko puolustusliiton uskottavuudesta ja jatkuvuudesta. Donald Trumpin hallinnon Nato-väheksyntä on esimerkki siitä, että Yhdysvalloissa monet ovat alkaneet kysyä, tarvitseeko maa enää Natoa itsekkäiden turvallisuusintressiensä toteuttamiseen.

Mikään edellä mainittu ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Suomen pitäisi liittoutua sotilaallisesti. Sotilaalliselle liittoutumisellekin on löydettävissä päteviä eettis-poliittisia perusteita. Enemmänkin kyse on siitä, että myös Nato-jäsenyyttä ja tiiviimpiä suhteita Yhdysvaltojen kanssa ajavan linjan idealistisuus ja ideologisuus olisi syytä ymmärtää. Se ei ole ainakaan yhtään enempää pragmaattista realpolitikia kuin Halosen ja Tuomiojan linja. Sen idealistiset taustaoletukset ja ideologiset päämäärät vain ovat kovin toisenlaiset.

Skip links

Realpolitik

Footer

Mikä Peruste?

Toimitus