Osallistuin viime syksynä Santahaminan varuskunta-alueella Turvallisuuskahvila-tilaisuuteen. Yhden iltapäivän kestänyt koulutustilaisuus keräsi siviilejä, akateemisia asiantuntijoita ja sotilaita pohtimaan turvallisuuskysymyksiä.

Erityisen kiinnostava illassa oli viimeinen osio, jossa sotajohtamisen professori Mika Hyytiäinen puhui siviilivastarinnasta. Hän käytti esimerkkinä Baltian läpi kulkenutta ihmisketjua, jolla aikanaan vastustettiin neuvostomiehitystä. Hyytiäisen mielestä siviilivastarintaa olisi syytä pohtia myös tänä päivänä.

Jäin pohtimaan ajatusta. Soitin Hyytiäiselle. Hän täsmensi puhuvansa siviilivastarinnasta nimenomaan sotilaan näkökulmasta. Professori myös kertoi, että 1970-luvulla Sadankomitea lanseerasi Suomeen ajatuksen siviilivastarinnasta yksinomaisena puolustusdoktriinina. Vuonna 1973 parlamentaarinen puolustuskomitea jopa linjasi, että siviilivastarintaa ja sotilaallista voimaa tulisi käyttää rinta rinnan. 1970-luvun jälkeen ajatus kuitenkin vaipui Suomessa unholaan.

Tänä päivänä siviilivastarintaa pohditaan aktiivisesti muun muassa Baltiassa. Hyytiäinen lähetti minulle luettavaksi liettualaisen kansalaisohjekirjan otsikolla Prepare to survive emergencies and war: a cheerful take on serious recommendations. Reippain, iloisin piirustuksin kuvitettu kirja kertoo esimerkiksi miten oman kellarin saa muutettua väestönsuojaksi, miten suojautua kemialliselta hyökkäykseltä, ja miten käyttäytyä, jos vieraita sotilaita alkaa pyöriä kotialueella. Näissä kirjasissa siviilitottelemattomuudella tarkoitetaan toimia, joilla vastustetaan vierasta maahantunkeutujaa. ”Paradoksi tässä liittynee siihen, mitä vastustetaan”, Hyytiäinen kirjoitti vielä minulle.

Hyytiäinen osui asian ytimeen.

Toukokuun alussa vastavalittu oikeusministeri Antti Häkkänen tuomitsi televisiossa kansalaistottelemattomuuden. Häkkäsen mielestä se on ongelma, että Suomessa julkisesti kyseenalaistetaan lakien noudattamista. Eniten Häkkästä huolestuttivat turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksiin liittyvät kysymykset.

Milloin ihmisoikeuksien puolustamisesta tuli radikaalia, milloin siitä tuli vastarintaa?

Häkkäselle ei tullut mieleen, että tänä päivänä Suomessa laki ja ihmisoikeudet ovat monella tavalla ristiriidassa. Suomessa kokonainen ihmisryhmä – paperittomat – on linjattu laittomaksi. Ihmisoikeusliitto ja Suomen sosiaalioikeudellinen seura linjasivat varjoraportissaan Euroopan neuvostolle, että tämänhetkinen paperittomien tilanne loukkaa YK:n taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien ja Euroopan sosiaalisen peruskirjan paperittomille turvaamia terveydellisiä oikeuksia.

Mitä ihminen siis voi tehdä, kun valtio rikkoo ihmisoikeuksia? Mitä vaikkapa kirkon työntekijä tai terveydenhuollon henkilökunta voi tehdä, kun vaitiolovelvollisuus, ammattietiikka ja palkanmaksajan – viime kädessä valtion – ohjeet ovat ristiriidassa keskenään? Sosiaalityöntekijöiden seuran puheenjohtaja Eeva Elfving ja varapuheenjohtaja Sonja Perttula muistuttivat Helsingin Sanomissa toukokuun 22. päivänä ihmisoikeuksista: sosiaali- ja terveysministeriön antama suositus paperittoman kiireellisestä sosiaalihuollosta ohjaa palauttamaan paperittomia lähtömaahansa. ”Epäsuorasti STM siis ohjeistaa sosiaalityöntekijöitä rikkomaan paitsi ammattieettisiä ohjeitaan myös vaitiolovelvollisuuttaan,” Elfving ja Perttula muistuttivat.

Milloin ihmisoikeuksien puolustamisesta tuli radikaalia, milloin siitä tuli vastarintaa?

Jos oikeudenmukaisuuden toteuttaminen edellyttää vastarintaa, tehtäköön sitä. Olkoon se mielenosoituksissa käymistä, paperittoman henkilön majoittamista, hänen sairauksiensa hoitamista tai vallanpitäjien kovaäänistä arvostelua.

Lainatakseni keskitysleiriltä selviytyneen Stéphane Hesselin maailmankuulua YK:n ihmisoikeusjulistusta puolustavaa Vastarintaan-pamflettia: ”Niille, jotka vielä tekevät 2000-luvun, sanomme rakkaudella: Luominen on vastarintaa, vastarinta on luomista.”

Skip links

Paperittomat

Footer

Mikä Peruste?

Toimitus