Venäjän vallattua Krimin niemimaan alkuvuodesta 2014 Euroopan unioni ja Yhdysvallat asettivat Venäjälle pakotteita. Ovatko pakotteet saavuttaneet tavoitteensa? Mitä vaikutuksia niillä on ollut ja tulisiko niitä jotenkin muuttaa tai jopa purkaa?

Peruste kutsui Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtajan Markku Kangaspuron ja Ulkopoliittisen instituutin vanhemman tutkijan Kristi Raikin debatoimaan aiheesta.

Markku Kangaspuro: Pakotepolitiikka on epäjohdonmukaista

Venäjän vastaisesta pakotepolitiikasta ei ole odotettavissa enää lisähyötyä ja se on vaarassa muuttua Venäjän ja lännen kriisiä eskaloivaksi tekijäksi. Kun EU ja Yhdysvallat käynnistivät Venäjän vastaiset pakotteet vastalauseena Venäjän maaliskuussa 2014 suorittamalle laittomalle Krimin liittämiselle alueeseensa, kysymys oli suhteellisen tarkasti kohdennetusta poliittisesta vastatoimesta.

Seuraava vaihe oli pakotteiden laajentaminen, kun Itä-Ukrainan aseistetut separatistit valtasivat huhtikuussa hallintorakennuksia ja vallanvaihdoksessa valtaan noussut hallitus käynnisti sotilaalliset vastatoimet, ja separatistit ilmeisesti ampuivat alas malesialaisen siviilikoneen.

Tähän saakka pakotteiden asettaminen tapahtui suhteellisen loogisesti. Niillä lähetettiin vahva poliittinen viesti Venäjälle siitä, että sen toimia Ukrainassa ei hyväksytä. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että pakotteet olivat myös viesti Yhdysvaltojen ja EU:n sisällä sotaisampaa Venäjä-retoriikkaa viljelleille. Siinä esitettiin vaatimuksia uudesta sotilaallisesta varustautumisesta Venäjää vastaan ja pakotteiden lopettamisen sitomisesta Putinin syrjäyttämiseen vallasta.

Ilmeisesti tämä Eurooppaa jakava erimielisyys pragmaatikkojen ja kovaa Venäjä-linjaa ajavien välillä johti seuraavaan epäjohdonmukaisuuteen: vaikka Itä-Ukrainan kriisiin saatiin Minskin rauhanneuvotteluissa Saksan johdolla aikaan myönteinen käänne, Yhdysvallat ja EU asettivat lisäpakotteita Venäjää vastaan. Tämä tapahtui luultavasti kompromissina Yhdysvaltojen uhkaamiin sotilaallisiin toimiin ryhtymisen sijaan. Kansalaisille lisäpakotteita perusteltiin Venäjän painostamisella toteuttamaan sopimuksia, vaikka muste oli hädin tuskin ehtinyt kuivua paperilla.

Ennen kuin tähän päädyttiin, Itä-Ukraina oli muuttunut lähes täysimittaiseksi sotatantereeksi ja vain Venäjän sotilaallinen tuki separatisteille pelasti ne varmalta tappiolta. Minskin onnistuminen oli siinä, että saatiin aikaan tulitauko ja hillittiin vaatimuksia Yhdysvaltojen ja eurooppalaisten valtioiden sotilaallisesta sekaantumisesta kriisiin. Taistelut asettuivat aiempaa matalammalle tasolle ja ajoittain myös tulitauko piti.

Poliittisen ratkaisun ytimen sisältäviä askelia ei ole kuitenkaan otettu. Hallitus ja separatistit eivät ole käyneet minkäänlaisia keskusteluja Itä-Ukrainan itsehallinnollista asemaa koskevasta ratkaisusta. Myöskään presidentti Porošenkon tekemistä parista aloitteesta huolimatta asiassa ei ole päästy eteenpäin, koska parlamentin enemmistö ei kannata alueiden laajempaa itsehallintoa. Ukrainan johdossa on myös laaja konsensus siitä, että hallitus ei neuvottele separatistien kanssa.

Tästä asetelmasta on vaikea löytää tilanteeseen ulospääsyä, ellei sitten tavoitteena ole epärealistinen ajatus sotilaallisesta ratkaisusta.

Pakotteista on tullut Venäjän ja lännen välisen, alun perin Ukrainan asemaa koskeneen etupiirikonfliktin väline ja kärjistäjä

Pakotteet eivät tuota Itä-Ukrainaan toivottua tulosta, koska tilanneanalyysi on epätarkka. Pakotteilla tavoitellaan myös erilaisia päämääriä maasta ja niiden johtavista piireistä riippuen. Viimeistään Yhdysvaltojen uusimman pakotepäätöksen jälkeen ne ovat myös irronneet suorasta yhteydestään Ukrainaan ja muuttuneet osaksi Yhdysvaltojen sisäpoliittista kamppailua sekä sen maailmanlaajuista johtoasemaa turvaamaan pyrkivää ulkopolitiikkaa. Pakotteista on tullut Venäjän ja lännen välisen, alun perin Ukrainan asemaa koskeneen etupiirikonfliktin väline ja kärjistäjä.

Pakotteilla on kyllä vahingoitettu Venäjän taloutta ja haitattu listalle asetettujen henkilöiden matkustamista ja liiketoimia, mutta odotettua Venäjän rahastojen hupenemista ja talouden romahdusta ei ole tapahtunut. Myös vallanvaihdos näyttää nyt melko kaukaiselta toiveelta.

Lisäksi on selvää, ettei Venäjällä ole Minskin sopimuksen toimeenpanon kaikkia avaimia hallussaan. Sillä on välineet painostaa Itä-Ukrainan johtajia, mutta toisaalta sillä ei ole mitään tarvetta tyytyä vähempään kuin mistä Minskissä on sovittu. Siksi separatistit voivat luottaa Venäjän tukeen eikä heillä ole syytä luopua linjastaan.

Toisaalla taas Ukrainan hallitus voi jatkaa nykyistä politiikkaansa ilman tarpeellisia uudistuksia niin kauan kuin Yhdysvallat ja EU tukevat sitä. Pakotepolitiikasta on siten muodostunut sekä Ukrainan hallinnon, että separatistijohtajien vallassa pysymisen edellytys.

Pakotteiden suurimpia häviäjiä ovat Eurooppa ja Venäjä, jotka ovat nyt vaarassa joutua myös Yhdysvaltojen uusien pakotteiden maksajiksi. Poliittisen ulospääsyn löytäminen Venäjän ja lännen vastakkainasettelusta tulee joka kierroksella aina vain vaikeammaksi. Suomi on osa sitä läntistä Eurooppaa, jonka intresseissä on etsiä poliittista ratkaisua ulos vastakkainasettelun kierteestä ja pitää sotilaallinen jännite Euroopassa mahdollisimman matalana.

Kristi Raik: Pakotteet hillitsevät Venäjän voimatoimia

EU:n ja Yhdysvaltojen Venäjän-vastaisilla pakotteilla on ollut selkeä syy ja tavoite. Syitä on oikeastaan kaksi: Krimin miehitys maaliskuussa 2014 ja pian sen jälkeen alkaneet sotatoimet itäisessä Ukrainassa. EU:n pakotteissa nämä kaksi tapahtumaa on erotettu selkeästi toisistaan. Osa pakotteista pysyy voimassa, kunnes Krimin laiton miehitys päättyy. Itä-Ukrainan sotaan liittyvien pakotteiden poistamisen ehtona on puolestaan Minskin sopimuksen toimeenpano. Valitettavasti ei ole näköpiirissä, että Minskin sopimus toteutuisi. Vielä vähemmän on syytä odottaa, että Venäjä luopuisi Krimistä. Ukrainan konflikti on pattitilanteessa.

Pakotteet osoittavat konkreettisesti, kuka on ensisijaisesti vastuussa konfliktin aiheuttamisesta ja myös avainasemassa sen lopettamisen kannalta. Venäjä on Ukrainassa rikkonut keskeisiä YK:n ja Etyjin turvallisuusnormeja. Jotta näillä normeilla olisi merkitystä jatkossakin, pitää rikkomuksilla olla seurauksia. Tämä on varsinkin Venäjän pienempien naapurimaiden edun mukaista.

Venäjällä virisi huoli Ukrainan ”menettämisestä” jo vuosia ennen vuoden 2014 kriisin puhkeamista. Ukraina asetti 2000-luvun alussa EU-suuntauksen ulkopolitiikkansa etusijalle. Käytännössä EU-suhteita jarrutti ennen kaikkea se, ettei Ukrainan sisäinen kehitys vastannut EU:n eikä sen paremmin ukrainalaisten itsensä odotuksia. Korruptio rehotti ja oligarkeilla oli vahva ote maan politiikkaan. Ikävä kyllä tilanne on parantunut viime vuosina vain vähän. Maan sisäiset heikkoudet ovat tehneet Ukrainan haavoittuvaksi ulkoiselle sekaantumiselle.

Venäjä ryhtyi 2010-luvun alussa voimakkaasti tavoittelemaan Euraasian integraatiota. Ukrainalla oli siinä visiossa keskeinen paikka osana Euraasian unionia. Ukraina vain ei ole ollut missään vaiheessa halukas liittymään tähän unioniin. Presidentti Putin ei pidä Ukrainaa kansakuntana eikä normaalina suvereenina valtiona.

Konfliktin ytimessä ovat perustavanlaatuiset erimielisyydet Ukrainan asemasta ja myös Euroopan turvallisuusarkkitehtuurista

Konfliktin ytimessä ovat perustavanlaatuiset erimielisyydet Ukrainan asemasta ja myös Euroopan turvallisuusarkkitehtuurista. Venäjä pyrkii rakentamaan ympärilleen alueellista liittoumaa, joka vahvistaisi sen suurvalta-asemaa. Se on painostanut entisen Neuvostoliiton maita osaksi omaa vaikutuspiiriään käyttäen erilaisia painostuskeinoja, kauppapakotteita ja jopa sotatoimia.

Venäjän näkökulmasta Ukrainan kriisi voidaan ymmärtää etupiirikonfliktina. EU:n näkökulmasta koko ajatus etupiireistä ei ole hyväksyttävä. EU ei ole painostanut Ukrainaa tiivistämään EU-suhteita; päinvastoin Ukraina on aina toivonut EU:lta enemmän – viime kädessä jäsenyyttä – kuin mitä unioni on ollut valmis tarjoamaan. EU ei tavoittele etupiiriä, mutta se ei voi myöskään hyväksyä sitä, että Venäjä pakottaa muita eurooppalaisia valtioita osaksi omaa etupiiriään.

Ukrainan kriisiä kehystää epäsymmetrinen asetelma Venäjän ja lännen välillä. Ainostaan Venäjä on ollut valmis käyttämään Ukrainassa sotilaallista voimaa. Yhdysvalloissa ja joissakin Euroopan maissa on käyty keskustelua puolustustarkoitukseen soveltuvan aseellisen avun antamisesta Ukrainalle. Missään länsimaassa ei ole ollut varteenotettavaa kannatusta ajatukselle sotatoimiin ryhtymisestä Ukrainan maaperällä, toisin kuin Markku antaa ymmärtää.

Toinen harhaanjohtava oletus Markun analyysissa on se, että Itä-Ukrainan separatistit olisivat itsenäinen toimija. Tällä kysymyksellä on keskeinen merkitys konfliktin kululle ja sen ratkaisuyrityksille. Paikalliset separatistit ovat näyttelijöitä Moskovan laatimassa skenaariossa – ja mikäli ne yrittävät siitä poiketa, niille voi käydä huonosti.

Venäjä on ohjaillut, rahoittanut ja aseistanut kapinallisia siitä lähtien, kun ne valtasivat hallintorakennuksia Donbassissa huhtikuussa 2014. Sotaan on osallistunut myös venäläisiä sotilaita ja vapaaehtoisia. Venäjä on pyrkinyt häivyttämään oman roolinsa näkymättömiin, mutta todisteita on kertynyt vuosien varrella kasvava määrä.

Venäjä on pyrkinyt käyttämään Minskin sopimusta välineenä itse kontrolloimiensa separatistien aseman laillistamiseksi osana Ukrainan poliittista järjestelmää. Laajempi tavoite on saavuttaa Venäjälle vahva vaikutusvalta koko Ukrainaan. Niin kauan kuin Venäjän näkemys Ukrainan asemasta ei muutu, ja ukrainalaiset puolestaan ovat valmiit puolustamaan itsenäisyyttään, konflikti jatkuu. Pakotteilla voidaan hillitä Venäjän voimatoimia ja lisätä painetta poliittisen ratkaisun etsimiseen.

Markku Kangaspuro: Pakotepolitiikka ei toimi

Kristin kritiikki ei osunut aivan maaliin. Ennen Minskin toista sopimusta konfliktin sotilaallinen laajeneminen oli todellinen uhka. Kuten Kristi totesi, Yhdysvalloissa ja eräissä Naton itäisen Euroopan jäsenmaissa esiintyi äänekkäitä vaatimuksia ryhtyä toimittamaan Ukrainaan aseistusta ja sotilaskouluttajia. Tämä olisi tarkoittanut niiden sotilaallista sekaantumista kriisiin ja olisi voinut johtaa sen eskalaatioon. Tätä Saksa ja Ranska eivät halunneet nähdä ja tekivät aloitteen Minskin rauhansopimusneuvotteluista.

Toinen Kristin turhan yksioikoinen vastaväite koski sitä, että mainitsin Minskin sopimuksen edellyttävän keskusteluja hallituksen ja separatistien välillä Itä-Ukrainan itsehallinnosta. Kristin lähtökohta, jossa kielletään separatistien subjektius ja siten keskustelut heidän kanssaan koska Venäjä tukee heitä, on ongelmallinen kahdesta syystä.

Ensinnäkin kiellettäessä itäukrainalaisten toimijuus konfliktissa, Itä-Ukrainan jo vuosikausia olemassa olleet ongelmat ulkoistetaan Venäjän syyksi ja itäukrainalaiset suljetaan kansakunnan ulkopuolelle. Tällä sivuutetaan ongelmien ratkaisuun paneutuminen ja kielletään mahdollisuus sodan rampauttaman kansakunnan traumojen ylittämiseen vuoropuhelun avulla.

Toinen ongelma on se, että jos Itä-Ukrainan separatistien kanssa ei keskustella, toisin kuin Minskin sopimuksissa sovittiin, nykyinen umpikuja jatkuu. Lähtökohta estää ainoan reaalisen kriisistä ulospääsyyn pyrkivän ratkaisun edistymisen. Tässä tapauksessa myös Venäjän vastaiset pakotteet jatkunevat hamaan tulevaisuuteen.

Ovatko pakotteet sitten vaikuttaneet Venäjään toivotulla tavalla? Lyhyt vastaus on että eivät ole.

Ovatko pakotteet sitten vaikuttaneet Venäjään toivotulla tavalla? Lyhyt vastaus on että eivät ole. Minskin rauhansopimuksen toteuttamista niillä ei ole edistetty. EU-kansalaisille pakotteet symbolisoivat Venäjän tuomitsemisesta, mutta Venäjällä pakotepolitiikan seuraukset ovat olleet pääasiassa muita kuin mihin sillä on sanottu pyrityn.

Usein ennustettua Venäjän talouden kriisiytymistä ei ole tapahtunut ja se on onnistunut tasapainottamaan budjettinsa. Myös sen rahastot ovat suuremmat kuin ennen pakotteita.

Investointeihin ja Venäjän saamaan rahoitukseen pakotteet vaikuttavat, mutta samalla se on johtanut Venäjän hakeutumiseen muille rahoitusmarkkinoille. Venäjän riittämätön investointiaste on vuosikymmeniä jatkunut ongelma ja monen tekijän summa. Tässä kuormassa pakotteet ovat tuorein taakka. Mutta kuten Suomen ja Venäjän välisen kaupan tänä vuonna alkanut vahva kasvu osoittaa, pakotteiden vaikutus on rajallinen ja liike-elämä myös oppii elämään niiden kanssa.

Merkittävin vaikutus pakotteilla on ollut yleiseen mielipiteeseen Venäjällä. Toisin kuin moni toivoi, se ei ole kääntynyt Putinin politiikkaa vaan länttä vastaan. Putinin kannatus on niin korkealla, että jos hän asettuu presidenttiehdokkaaksi, jatkokausi näyttää jo tästä syystä selvältä. Samalla liberaalista länsimielisestä oppositiosta on tullut heikompi kuin koskaan.

On ilmeistä, että Itä-Ukrainaa koskevien pakotteiden tie on kuljettu loppuun ja se on kääntynyt osittain tarkoitustaan vastaan. Siksi nyt olisi syytä arvioida tarkemmin, mitkä ovat seuraavat vaadittavat askeleet Minskin sopimusten toteuttamiseksi.

Kristi Raik: Pakotepolitiikan on oltava pitkäjänteistä

Kritiikki ei osu maaliin, jos vastapuoli yrittää siirtää maalin pois näkyvistä. Ukrainan konfliktissa vain Venäjä on syyllistynyt voimankäyttöön toista valtiota vastaan.

Kysymys siitä, missä muodossa länsimaiden on parasta auttaa Ukrainaa puolustautumaan, on vaikea. Ukraina vetosi voimakkaasti Yhdysvaltoihin sotilaallisen avun saamiseksi konfliktin alkuvaiheessa. Nyt mahdollisella aseavulla ei ole enää yhtä suurta merkitystä, sillä Ukraina on viime vuosien aikana huomattavasti vahvistanut armeijaansa.

Kysymys siitä, missä muodossa länsimaiden on parasta auttaa Ukrainaa puolustautumaan, on vaikea

Koko konfliktin ajan Ukrainassa ja lännessä on pelätty eskalaatiota Venäjän taholta ja spekuloitu sillä, pyrkiikö Venäjä valtaamaan lisää alueita. Vuonna 2014 Venäjällä oli vahvasti esillä Novorossija-käsite, mikä pitää sisällään itä- ja etelä-Ukrainan ja viittasi siten laajempiin alueellisiin tavoitteisiin. Helmikuussa 2015 Venäjän ja kapinallisten joukot valtasivat tuhoisien taistelujen tuloksena Debaltseven alueen, rikkoen näin ollen Minskin sopimusta välittömästi sen solmimisen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan Venäjä on kuitenkin toiminut melko hillitysti, mikä selittynee sillä, että eskalaation hinta kävisi liian kovaksi ja saavutukset olisivat epävarmoja. Tästä tullaan jälleen pakotteiden merkitykseen: ne ovat omalta osaltaan lisänneet voimankäytön hintaa. Venäjän tiedossa on myös, että sotatoimien laajentaminen johtaisi todennäköisesti pakotteiden kiristymiseen entisestään.

Markun väitteet itäukrainalaisten toimijuuden kieltämisestä eivät kestä lähempää tarkastelua. Separatistijohtajat eivät ole Donbassin väestön saatikka itäukrainalaisten edustajia. Kapinallisten hallussa on vain noin viisi prosenttia koko Ukrainan alueesta, mikä on alle puolet Donbassin alueesta, joka puolestaan on osa laajemmasta Itä-Ukrainasta. Separatismilla ei ole merkittävää kannatusta itäisen Ukrainan väestön keskuudessa. Venäjän ajama liittovaltiomalli ei myöskään ole lähtöisin paikallisten toiveista.

Tällä hetkellä ei ole saatavissa luotettavaa tietoa niiden ihmisten mielipiteistä, jotka yhä asuvat kapinallisten hallussa olevilla alueilla. Suuri osa alueiden väestöstä on paennut muualle Ukrainaan tai Venäjälle. Muualla Itä-Ukrainassa ja koko maassa saa ylivoimaisesti eniten kannatusta ratkaisu, joka säilyttäisi konfliktialueet osana Ukrainaa samalla statuksella kuin ennen sotaa.

Minskin sopimukseen sisältyy kuitenkin vuoropuhelu kapinallisalueiden edustajien ja Ukrainan johdon välillä, kuten Markku muistuttaa. Dialogin yhtenä tavoitteena on paikallisvaalien järjestäminen kansainvälisten tarkkailijoiden valvonnassa. Jotta siihen voitaisiin päästä, pitäisi ensin saavuttaa tulitauko ja saada alueen turvallisuustilanne hallintaan. Kansainvälisillä toimijoilla, mukaan lukien Etyjin tarkkailijoilla, on toistaiseksi vain hyvin rajattu pääsy kapinallisalueille.

Tässä isommassa kuvassa pakotteet ovat yksi läntisen politiikan väline muiden joukossa. Sitä on syytä käyttää johdonmukaisesti ja pitkäjänteisesti. Samaan aikaan jatkuu diplomaattinen vuoropuhelu etenkin Venäjän, Ukrainan, Yhdysvaltojen, Saksan ja Ranskan kesken. Kestävä rauha edellyttää Ukrainan itsemääräämisoikeuden kunnioittamista.

Skip links

Minskin sopimus

Footer

Mikä Peruste?

Toimitus