Viime syksynä päättynyt Koneen säätiön ponnistusrahalla toteutettu ”Mediakohut, (dis)informaatio ja tunnemyrskyt internetissä”¹ analysoi kohujen rakennetta ja konteksteja. Hanke oli herkullinen, erityisesti siksi, että aivan sen alkuvaiheessa tapahtui perussuomalaisten historiallinen puolueen jakautuminen ja hallituskähmintä vailla vertaa.

Vajaassa viikossa läpikäytiin henkeä salpaava näytelmä, jossa sananmukaisesti revittiin puolue kahtia, valehdeltiin sen kuin ehdittiin, matkustettiin median hämäämiseksi auton takakontissa ja lentokoneellakin sinne tänne.

Analyysissa tuli ilmi se, mikä myöhemmissäkin kohuissa tuli esiin: kriisin ollessa kuumimmillaan tiedotus toimii sekuntipelillä. Kilpailevat otsikot ilmestyvät minuuttien sisään digitaalisessa mediassa, ja lausuntojen kautta saatujen otsikoiden hankinta on avainasemassa. ”Päivystävän dosentin” lisäksi meille on ikään kuin kasvanut ”päivystävä poliitikko” – sekä ”virallinen some-kommentaattori”. Kun kohun käänne ja tiivistyminen tapahtuvat jopa vuorokaudessa, ja loppu on ikään kuin jälkilypsyä, on nopeus valttia.

Uutinen vanhenee pian, ja lakkaa kiinnostamasta. Siksi tämän kevään some-keskustelun erityinen luonne, sen kohujen vahva kymi yllättää. Sitä ei voi sijoittaa yleisen some-myrskyn tai some-raivon nimikkeiden alle. Some-raivo herää nopeasti ja leviää laajalle nimenomaan sosiaalisessa mediassa. Sitä koskeva uutisointi koskee enimmäkseen ihmisten reaktiota ja mielipiteiden jakautumista. Aiheina ovat esimerkiksi vauvan imetyksen paheksuminen tai muu vastaava pysyväisaihe kevätkoiran kakkoineen. Some-myrsky sen sijaan koskettaa syvemmin yhteiskunnallista keskustelua, ja tiivistää keskusteluna sen esille nostamia pitkäaikaisia kipupisteitä, kuten #metoo, siihen liittyvä keskustelu Aku Louhimiehen työtavoista tai kansanedustaja Susanna Kosken kommentit työttömälle.

Soteen liittyvän disinformaation syöttämistä tapahtuu tavalla, josta voi miettiä, onko se tahallista vai poliittista taitamattomuutta

Meneillään olevassa sote-uutisoinnissa kyseessä on pitkäaikainen, junnaava ja vaikeasti hahmotettava sekasotku. Siihen liittyvä some-myrsky junnaa kuin laaja matalapaineen alue. Soteen liittyvän disinformaation syöttämistä tapahtuu tavalla, josta voi miettiä, onko se tahallista vai poliittista taitamattomuutta. Esimerkiksi ministeriön maksamalla sote-mielikuvakampanjalla ja eri ministereiden toistensa kanssa toistuvasti täysin ristiriidassa olevilla lausunnoilla on hybridisodan piirteitä. Tähän liittyy poikkeuksellinen tilanne päätöksenteossa jatkuvine perustuslain testaamisineen ja poliittisesti sovittujen rajojen ylittämisineen. Sote-keväällä jokaisella päivällä tuntuu oleva oma kohunsa, eikä näille päiville tunnu tulevan loppua.

On kiinnostavaa että tämä tapahtuu ajassa, jossa kansalaisaloitteet ovat muun muassa tuoneet tasa-arvoisen avioliiton ja haastavat hallituksen työvoimapoliittista toimenpidettä, aktiivimallia.

Näkyy myös se, että ihmiset ovat kouliintuneet viimeisten vuosien aikana mediakohuihin. Käsite on tuttu, ja mediassa kohujen tarkastelusta on tullut ikään kuin mittari erilaisten mielipideilmastojen tarkastelulle ja kommentaareille. Silti voi kysyä, onko syntynyt uudenlainen kyky tarkastella kohuja, vai onko kohujen käytöstä vain tullut normaali osa poliittisen näkyvyyden hankkimista. Perussuomalaisten räjähtävät lepakot – kampanja tuulivoimaa vastaan – olivat eräänlainen ensimerkki hyvin selvästä median hyväksikäytöstä. Juuri äskettäin kansanedustaja Hjallis Harkimo ilmoitti erostaan juuri samaan aikaan, kun eduskunnassa käsiteltiin aktiivimalli-adressia. Siniset puolestaan kertoivat ”merkittävästä mediauutisesta” samalla hetkellä, kun opposition kansanedustajat ilmoittivat hallituksen kävelleen asiantuntijaprosessin yli. Kukin voi arvata, kumpi asia sai noissa kahdessa tapauksessa enemmän medianäkyvyyttä.

Kohu-hankkeen tutkija Jonne Arjoranta pohti median toimintaa Terrafame-uutisoinnin ja YLE-gate -teoksen ympärillä käydyn keskustelun kautta toukokuussa 2017. Sekä YLE-gate -teos että hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpään arviointiraportti YLEn toiminnasta olivat erittäin kriittiset ja kertoivat osaltaan myös laajemmasta muutoksesta mediakentässä. Tilanne on mielestäni muuttunut vielä paljon tuosta eteenpäin, ja hälyttävään suuntaan.

Miten aikana, jolloin puhutaan enemmän politiikkaa kuin naismuistiin, puoluepoliittinen uutisten ja uutisvirran manipulointi on näin laajaa?

Täysin uusi ilmiö on edellä mainittu hallituksen käyttämien mediatoimistojen mielipidemainonnan julkistus uutisointina, ja ministeriöiden sote-mielikuvamainonnan tekeminen verovaroin. Nämä ”uutiset” erottuvat selvästi uutisvirrasta, mutta toisin kuin yritysmainonnan kohdalla, niitä ei merkitä ”MAINOS”-merkinnällä.

Kysymys on, ovatko tiivistyvät mediakohut olleet merkki median laajemmasta murroksesta? Miten aikana, jolloin puhutaan enemmän politiikkaa kuin naismuistiin, puoluepoliittinen uutisten ja uutisvirran manipulointi on näin laajaa? Vai onko se tullut nyt vain näkyväksi?

Joka tapauksessa mediakohujen rakenne, syntypisteet, kehittyminen ja nyt myös venyminen soten kohdalla nostavat näkyviin mediadynamiikkaa tavalla, joka ansaitsisi tarkempaa analyysia. Yhteiskunnallisessa murroksessa, jossa eittämättä olemme, tiedonkulku, tiedon oikeellisuus, tietoon luottaminen ja mahdollisuus tarkistaa tieto nousee erityisen tärkeään asemaan. Ilmassa on runsaasti signaaleja siitä, että olemme menettämässä tuon mediakriittisyyden – mediassa itsessään. Voisi jo kysyä, kun olemmeko tilanteessa, jossa hallitus jo käyttää mediaa omana propagandavälineenään, olemmeko luisumassa ehkä hallitsemattomaan mediasfääriin, jossa some-kohu on se, joka merkitsee.

[1] Mediakohuja tutkiva hanke käynnistyi huhtikuussa 2017 Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksessa Koneen säätiön tuella. Projektin vastuullinen johtaja oli yliopistotutkija Urpo Kovala ja muut tutkijat Tuija Saresma, Irma Hirsjärvi, Maria Ruotsalainen sekä Jonne Arjoranta. Hanke tutki vihapuhetta, populismia, nettikeskusteluja ja mediaverkostoja. Katso lisää: www.mediakohu.com

Skip links

Kohu

Footer

Mikä Peruste?

Toimitus