Mikä on omaehtoisen kansalaistoiminnan ja ihmisten välisen luottamuksen merkitys? Yhteiskuntatieteiden klassikoiden ajatusten perusteella ne voisivat olla hyvän yhteiskunnan keskeisin osatekijä. Toisaalta tutkijat ovat esittäneet, että toimiva julkinen sektori olisi ensisijainen luottamuksen lähde.

Antti Kouvo väitteli pari vuotta sitten aiheesta ”Luottamuksen lähteet. Vertaileva tutkimus yleistynyttä luottamusta synnyttävistä mekanismeista.” (Kouvo 2014.) Kouvo vertaili, syntyykö luottamus ensi sijassa kansalaisten verkostoissa vai onko tärkein luottamusta synnyttävä tekijä hyvin toimiva julkinen sektori hallinnollisine ja sosiaalisine tehtävineen.

Kansalaisyhteiskuntaa painottavan hypoteesin mukaan kansalaiset, jotka viettävät aikaansa yhdistyksissä tai muissa sosiaalisissa verkostoissa, oppivat muita helpommin luottamaan toisiin ihmisiin. Julkista hallintoa painottavan hypoteesin mukaan ihmiset pystyvät luottamaan toisiinsa ja ratkaisemaan kollektiivisia ongelmiaan yhdessä silloin kun poliittiset ja lainsäädännölliset instituutiot pystyvät luomaan tähän tarvittavan toimintaympäristön.

Kouvon mukaan ”tutkimuksen keskeinen tulos on, että kaiken kaikkiaan luottamus näyttäisi kukoistavan maissa, joissa kansalaiset kokevat julkiset instituutiot oikeudenmukaisina sekä reiluina, kansalaisyhteiskunnan roolin luottamuksen synnyttämisessä ollessa tälle alisteinen.” Kouvon mukaan empiiriset vertailut eivät siis tue kansalaisten omaehtoista toimintaa keskeisimpänä luottamuksen synnyttäjänä vaan asettavat keskiöön hyvin toimivan julkisen hallinnon.

Minua jäi vaivaamaan korkeatasoisen väitöskirjan johtopäätöksen oikeellisuus. Väitöksen opponenttina kirjoitin epäilykseni lausuntooni tiedekunnalle. ”Perusteellisempi historiallinen tarkastelu olisi tuonut syvyyttä tutkimuksen kysymyksenasetteluun. Luottamuksen synty olisi saattanut paljastua kansalaisyhteiskunnan ja julkisten instituutioiden monimutkaisen keskinäisen vuorovaikutuksen tulokseksi, johon vaikuttaa lisäksi lukuisia muita yhteiskunnallisia olosuhteita.”

Tuon jälkeen asia on vaivannut minua entistä enemmän. Kansalaistoiminnan, julkisen hallinnon ja luottamuksen suhteet johtavat pohdintaan yhteisön ja vuorovaikutuksen perimmäisistä kysymyksistä.

Asiasta käydyssä kansainvälisessä tutkimuskeskustelussa on hämmentänyt klassikoiden poissaolo. Tutkijat ovat pitäytyneet melko pinnallisesti empiiristen aineistojen erittelyssä. Pyrin nyt avaamaan keskustelua vetoamalla klassikoihin. Ennen sitä perustelen luottamuksen merkitystä.

Ihmisten välinen luottamus

Yhteiskuntatieteellisessä ja yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa on jo kahden vuosikymmenen ajan puhuttu luottamuksesta sosiaalisen pääoman tärkeimpänä osatekijänä (Kajanoja 2009). Luottamus näyttää vertailevassa tutkimuksessa kaikista selittävistä tekijöistä vahvimmin kytkeytyvän hyvinvointiin, talouden menestykseen, oikeudenmukaisuuteen, tasa-arvoon ja vastaaviin onnistunutta yhteisöä kuvaaviin tekijöihin. Vertailevat tiedot osoittavat lisäksi, että luottamus ja kansalaistoiminta kytkeytyvät toisiinsa: mitä vahvempaa on luottamus, sitä laajempaa on osallistuminen.

Tällöin luottamuksella tarkoitetaan ”yleistynyttä luottamusta”. Sitä mitattaessa kansalaisilta kysytään ”sanoisitko, että toisiin ihmisiin voi yleisesti ottaen luottaa vai sanoisitko, että ei voi olla liian varovainen suhteessa toisiin ihmisiin”. Kysymys on luottamuksesta kehen tahansa eikä vain tuttaviin. Pohjoismaissa 60 – 70 prosenttia, Keski-Euroopassa 30 – 40 prosenttia ja Portugalissa ja Kreikassa noin 20 prosenttia sanoo luottavansa muihin ihmisiin.

Teoria kommunikatiivisesta toiminnasta

Saksalainen filosofi Jürgen Habermas (s. 1929) esitti kommunikatiivisen toiminnan teoriansa vuonna 1981. Habermas jakaa yhteiskunnan elämismaailmaan ja systeemeihin. Elämismaailma on ihmisten arkista vuorovaikutusta. Systeemit Habermas jakaa kahtia: valtaan ja markkinoihin. Valta on meitä ohjaavaa julkisen hallinnon toteuttamaa säätelyä. Markkinat ohjaavat toimintaamme rahan välityksellä.

Yhteiskunta – myös sen systeemit eli valta ja raha – pohjautuu lopulta ihmisten keskinäiseen vuorovaikutukseen.

Elämismaailmassa on olennaista kommunikatiivinen toiminta, jossa ihmiset yhdessä vuorovaikutteisesti ratkovat yhteiseloaan. Julkisen vallan säätely ja markkinat asettavat rajoituksia ja puitteita elämismaailman arjelle. (Habermas 1981; Kajanoja 1996.)

Habermasin mukaan systeemeillä eli julkisella säätelyllä ja markkinoilla on oltava jonkinlainen hyväksyntä elämismaailmassa. Muutoin systeemit menettävät oikeutuksensa. Tämä on olennaista teemamme kannalta. Yhteiskunta – myös sen systeemit eli valta ja raha – pohjautuu lopulta ihmisten keskinäiseen vuorovaikutukseen.

Toisaalta elämismaailman vuorovaikutuksesta valtaosa on teemamme kannalta vähemmän merkityksellistä välttämätöntä välineellistä toimintaa arjen sujumiseksi, rutiininomaista elämisen edellyttämää toimintaa. Merkittävää elämismaailmassa on ei-välineellinen kommunikatiivinen toiminta, jossa keskustellen sovimme yhdessä arjen pelisäännöistä.

Habermas nojasi teoriassaan itävaltalais-israelilaiseen filosofiin Martin Buberiin (1878 – 1965) ja hänen vuonna 1923 julkaistuun teokseensa ”Minä ja Sinä” (Buber 1986). Siinä Buber jakaa ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen minä-sinä- ja minä-se-suhteisiin. Minä-sinä-suhde on toisen kuuntelemista ja keskustelua, minä-se-suhde taas on välineellinen, keskusteluton suhde.

Buberin ajattelua jatkoi liettualais-ranskalainen filosofi Emmanuel Levinas (1906 – 1995), jonka teoksissa korostuvat ”toisen kasvot” (Levinas 1996). Ne asettavat meille haasteeksi toisen kuulemisen. Olennaista Buberilla ja Levinasilla on Habermasin tarkoittama kommunikatiivisuus, yhdessä ratkaisuja hakeva vuorovaikutus.

Orgaaninen solidaarisuus ja yhteiskunnan ihme

Ranskalainen sosiologi Émile Durkheim (1857 – 1917) kirjoitti vuonna 1893 teoksen, jonka mukaan perinteisessä yhteiskunnassa vallitsee mekaaninen solidaarisuus ja modernissa yhteiskunnassa orgaaninen solidaarisuus (Durkheim 1990). Perinteisessä yhteiskunnassa käyttäytyminen perustuu paljolti pakottavasti opetettuihin ja uskonnon vahvistamiin perinteisiin sääntöihin. Sen sijaan modernissa yhteiskunnassa käyttäytymistä säätelee enemmän itse oivallettu yhteisöä tukeva solidaarisuus. Saksalainen sosiologi Georg Simmel (1858 – 1918) pohdiskeli samoihin aikoihin yhteiskunnan sosiaalisuuden ihmettä (Simmel 1999).

Durkheimin ja Simmelin kirjoitukset voidaan nähdä vastauksena Thomas Hobbesin (1588 – 1679) ajatuksille tai niiden tulkinnalle. Teoksessaan Leviathan (1640-luvulla) Hobbes esitti ajatuksensa suvereenista, joka voi olla kuningas tai kansanvaltainen elin, ja jonka hallitseman väkivaltakoneiston tehtävänä on ehkäistä luonnontilassa vallitseva ”kaikkien sota kaikkia vastaan” sekä mahdollistaa järkiperäinen edistys (Hobbes 1999).

Durkheimin orgaaninen solidaarisuus ja Simmelin yhteiskunnan ihme kiistivät, että yhteisössä vallitsisivat perimältään väkivaltaan pohjautuvaa kurinpitoa edellyttävät viidakon lait. Sen sijaan he esittivät, että yhteisöissä on taipumusta solidaarisuuteen.

Näyttämölle voisi marssittaa monta muutakin filosofia, sosiologia ja valtio-oppinutta. Esimerkiksi Hannah Arendt (1906 – 1975) korosti ihmisten vapaata yhteistä toimintaa arkimaailmassa hyvän yhteiskunnan perustana (Arendt 2002).

Luottamuksen lähteet ja tuotokset

Yhteistä edellä kuvatuille klassikoille on korostaa, että toimivan yhteiskunnan perustana on ihmisten keskinäinen vuorovaikutus sen sijaan, että perustaksi nostettaisiin ihmisiä ohjaavien instituutioiden toiminta. Onnistuneen vuorovaikutuksen edellytyksenä on ihmisten keskinäinen luottamus.

Näin vuorovaikutus ja sen pohjana luottamus nousevat mainittujen klassikoiden ajattelussa keskiöön hyvän yhteiskunnan rakentamisessa. Ajatuskulku heittää epäilyksen Antti Kouvon väitöskirjan päätulokselle instituutioiden ensisijaisuudesta luottamuksen synnyttämisessä.

Toisaalta, mikä on syy ja mikä on seuraus? Nojaan seuraavassa osittain Petri Ruuskasen oivalliseen jaotteluun (Ruuskanen 2001, 46).

Luottamuksen lähteitä ovat:
– valistunut yksilö,
– yhteisö, jossa toimivat vastavuoroisuuden normit sekä horisontaaliset ja vertikaaliset verkostot ja
– yhteiskunta, jossa toimivat oikeusvaltio, sosiaalinen turvajärjestelmä sekä avoin tiedonvälitys.

Luottamuksen tuloksena ovat:
– yhteistoiminnan helpottuminen ja toimintojen koordinointi sekä
– sosiaalinen tuki.

On ilmeistä, että luottamus tuottaa yksilön valistuneisuutta, yhteistoiminnallisuutta ja verkostoitumista yhteisössä ja ne puolestaan vahvistavat oikeusvaltiota sekä yhteiskunnan sosiaalista turvajärjestelmää ja avointa tiedonvälitystä. Näin luottamuksesta tulee itseään vahvistava hyvän kehä: luottamuksen tuotokset vahvistavat luottamuksen lähteitä.

Pohjoismaat ja Italia esimerkkeinä

Monet ovat pitäneet pohjoismaisen yhteiskunnan onnistuneisuuden pohjana feodalismin puutetta. Ihmisten välistä luottamusta eivät ole rapauttaneet rankat alistussuhteet.

Pohjoismaissa seurakunnista tuli kuntia ja sen myötä julkinen hallinto rakentui kansalaislähtöisemmin kuin useimmissa muissa maissa. Erityisen tärkeää oli myös kansakoululaitoksen rakentuminen paikallisena itsehallinnollisena toimintana alhaalta ja siten, että samoihin koululuokkiin tuli sekä säätyläisten että rahvaan lapsia.

Luottamus rakentuu hitaasti. Sosiaalisen pääoman gurun Robert Putnamin perusteos vuodelta 1993 kertoo, miten luottamus ja muu sosiaalinen pääoma selitti, miksi Pohjois-Italia oli menestystarina ja miksi Etelä-Italia jäi yhä enemmän jälkeen Pohjois-Italiasta.

Pohjois-Italiassa ihmiset luottivat enemmän toisiinsa, kansalaistoiminnassa ylitettiin enemmän luokkarajoja ja katolinen kirkkokin toimi Pohjois-Italiassa vähemmän autoritaarisesti kuin Etelä-Italiassa. Keskinäinen luottamus ja suku- ja luokkarajoja ylittävä yhteistyö oli Putnamin mukaan pitkän historiallisen kehityksen tulos.

Eriarvoisuus ja sosiaalinen pääoma

Pohjoismaiden ja Italian kokemukset antavat perusteita asettaa kansalaisyhteiskunta ensi sijalle luottamuksen rakentumisessa julkiseen hallintoon verrattuna. Myös kansainvälisten tilastoaineistojen vertailusta löytyy tukea väitteelle.

Olen analysoinut yhdessä taloustutkija Robert Hagforsin kanssa sosiaalisen pääoman, hyvinvoinnin ja eriarvoisuuden suhteita (Hagfors & Kajanoja 2010). Maakohtaisten tietojen vertailu osoitti vahvan yhteyden eriarvoisuuden, sosiaalisen pääoman ja hyvinvoinnin välillä: mitä vähäisempää oli eriarvoisuus, sen vahvempaa oli sosiaalinen pääoma ja mitä vahvempaa oli sosiaalinen pääoma, sen korkeampia arvoja saivat hyvinvoinnin indikaattorit.

Ihmisten välinen luottamus kytkeytyy siis aktiiviseen kansalaistoimintaan ja on tärkein sosiaalisen pääoman osatekijä. Vahva sosiaalinen pääoma taas lisää hyvinvointia. Vertailevan tilastoaineiston voisi siis tulkita tukevan yhteiskuntatieteiden klassikoiden ajatuksia sekä Pohjoismaiden ja Italian esimerkkejä, joiden perusteella kansalaistoiminta olisi kaikkein keskeisin avain hyvään yhteiskuntaan.

sosiaalisesta pääomasta kirjoittavat tutkijat, Robert Putnam mukaan lukien, ovat laajoissa empiirisissä tutkimuksissa ja pohdinnoissa ohittaneet eriarvoisuuden merkityksen luottamuksen nakertajana

On kuitenkin hyviä perusteluja sille, että Antti Kouvo asettaa väitöskirjassaan julkisen hallinnon ensisijalle luottamuksen synnyttäjänä. Julkinen sektori voidaan nähdä keskeisimpänä eriarvoisuutta vähentävänä toimijana ja eriarvoisuus kytkeytyy voimakkaasti ihmisten väliseen luottamukseen (ks. kuvio 1).

On itse asiassa hämmentävää, miten sosiaalisesta pääomasta kirjoittavat tutkijat, Robert Putnam mukaan lukien, ovat laajoissa empiirisissä tutkimuksissa ja pohdinnoissa ohittaneet eriarvoisuuden merkityksen luottamuksen nakertajana. Kuten kuviosta 1 käy ilmi, mitä pienempiä ovat tuloerot, sitä enemmän ihmiset luottavat toisiinsa.

Kuvio 1. Luottamuksen ja tuloerojen suhde 14 EU-maassa vuonna 2000. Vastausvaihtoehdot ovat ”useimpiin ihmisiin voi luottaa” ja ”täytyy olla erittäin varovainen”. Kuviossa 1,00 tarkoittaa, ettei kukaan ilmoita luottavansa ja 2,00 sitä, että kaikki ilmoittavat luottavansa. Lähde: European Values Study. Kuvion tuloeromittarina on gini-kerroin. Siinä nolla prosenttia tarkoittaa tulojen tasajakoa kansalaisten kesken ja sata prosenttia tilannetta, jossa yksi saa kaiken, mutta muut eivät mitään. Lähde: UNU-WIDER World Income Inequality Database.

Kuvio 1. Luottamuksen ja tuloerojen suhde 14 EU-maassa vuonna 2000. Vastausvaihtoehdot ovat ”useimpiin ihmisiin voi luottaa” ja ”täytyy olla erittäin varovainen”. Kuviossa 1,00 tarkoittaa, ettei kukaan ilmoita luottavansa ja 2,00 sitä, että kaikki ilmoittavat luottavansa. Lähde: European Values Study. Kuvion tuloeromittarina on gini-kerroin. Siinä nolla prosenttia tarkoittaa tulojen tasajakoa kansalaisten kesken ja sata prosenttia tilannetta, jossa yksi saa kaiken, mutta muut eivät mitään. Lähde: UNU-WIDER World Income Inequality Database.

Lopuksi

Tutkimuksellista evidenssiä on siis kumpaankin suuntaan: sekä siihen, että aktiivinen kansalaistoiminta olisi ihmisten keskinäisen luottamuksen keskeisin osatekijä tai siihen, että tärkeintä olisi kokemus oikeudenmukaisuutta ja reiluutta tuottavasta julkisesta sektorista. Kysymys siitä, kumpi on keskeisempi, ei kenties ole kovin mielekäs. Luottamuksen synty on aiheellista ja viisasta nähdä kansalaisyhteiskunnan ja julkisen hallinnon vuorovaikutuksen tuloksena. Kansalaisyhteiskunnan keskinäinen luottamus synnyttää toimivaa julkista hallintoa ja toimiva julkinen hallinto puolestaan edistää luottamuksen vahvistumista kansalaisyhteiskunnassa.

Aihepiiri on merkittävä. Vahvaa evidenssiä on näet siitä, että kansalaistoiminta, toimiva julkinen hallinto ja niiden synnyttämä ihmisten keskinäinen luottamus ovat keskeisimpiä hyvinvoinnin tuottajia. Kysyttäessä lopuksi, mitä pitäisi tehdä hyvinvoinnin lisäämiseksi, tutkimustulokset viittaavat siihen, että eriarvoisuuden vähentäminen olisi erityisen viisasta.

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, entinen Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkö ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan dosentti.

Lähteet:

Arendt, Hanna (2002): Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot. (Alkuteos ”Human Condition” julkaistiin 1958.) Vastapaino, Tampere.

Buber, Martin (1986): Minä ja Sinä. (Alkuteos ”Ich und Du” julkaistiin 1923.) WSOY, Helsinki.

Durkheim, Émil (1990): Sosiaalisesta työnjaosta. (Alkuteos ”De la division du travail social” julkaistiin 1893.) Gaudeamus, Helsinki.

Habermas, Jürgen (1981): Theorie des kommunikativen Handelns. Suhrkamp, Frankfurt am Main.

Hagfors, Robert & Kajanoja, Jouko (2010): Hyvän kehän hypoteesi. Teoreettista taustaa ja empiiristä arviointia. Kelan nettityöpapereita 11/2010. Kansaneläkelaitos, Helsinki.

Hagfors, Robert & Kajanoja, Jouko & Komu, Merja (2014): The virtuous circle of welfare state revisited. Kela Working papers 54/2014. Kansaneläkelaitos, Helsinki.

Hobbes, Thomas (1999): Leviathan, eli, Kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta. (Alkuteos ”Leviathan or the matter, forme and power of a commonwealth ecclesiasticall and civill” julkaistiin 1651.) Vastapaino, Tampere.

Kajanoja, Jouko (1996): Kommunikatiivinen yhteiskunta. Puheenvuoro hyvinvointivaltiosta. Tammi, Helsinki.

Kajanoja, Jouko (2009): Sosiaalinen pääoma: yhteisöllisyyden paluuta vai henkistä väkivaltaa. Yhteiskuntapolitiikka 2009 (1).

Kouvo, Antti (2014): Luottamuksen lähteet. Vertaileva tutkimus yleistynyttä luottamusta synnyttävistä mekanismeista. Annales Universitatis Turkuensis C 381, Turku.

Levinas, Emmanuel (1996): Etiikka ja äärettömyys: Keskusteluja Philippe Nemon kanssa. Toisen jälki. (Alkuteokset ”Ethique et infini: Dialogues avec Philippe Nemo” julkaistu 1982 ja ”La trace de l’autre” julkaistu 1963.) Gaudeamus, Helsinki.

Putnam, Robert (1993): Making Democracy work: Civic Tradition in Modern Italy. Princeton University Press, Princeton (New Jersey).

Ruuskanen, Petri (2001): Sosiaalinen pääoma – käsitteet, suuntaukset ja mekanismit. VATT-tutkimuksia 81. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, Helsinki.

Simmel, Georg (1999): Pieni sosiologia. (Alkuteokset ”Soziologie (1. luku)” julkaistu 1908 ja ”Grundfragen der Soziologie” julkaistu 1918.) Tutkijaliiton julkaisusarja 93. Tutkijaliitto, Helsinki.

Skip links

Kansalaistoiminta

Footer

Mikä Peruste?

Toimitus