Ovatko suomalaiset kansalaisjärjestöt liian riippuvaisia julkisesta rahoituksesta? Kykenevätkö ne toimimaan itsenäisesti ja kriittisesti? Ovatko järjestöt ylipäänsä yhteiskunnallista liikehdintää ja muutosta edistävä voima?

Peruste kutsui toimittaja-aktivisti Suvi Auvisen ja Sivistysliitto Kansalaisfoorumin pääsihteeri Aaro Harjun debatoimaan aiheesta.

Suvi Auvinen: Ruokkivaa kättä ei voi purra

Julkisesta rahoituksesta riippuvaiset järjestöt eivät voi toimia todella itsenäisesti ja haastaa vallitsevaa politiikkaa. Ne keskittyvät usein kapean fokuksen lobbaukseen.

Suomi on rekisteröityjen yhdistysten luvattu maa. Totumme toimimaan järjestöjen kautta – niissä toimiminen nähdään hyväksyttävänä vaikutusmuotona, jonka voi laittaa ansioluetteloon meriitiksi.

Toisin on ulkoparlamentaarisen, virallisesta järjestökentästä irrallaan olevan vaikuttamisen kanssa. Talonvaltaukset, mielenosoitusten järjestäminen ja valtion rahoituksesta irrallaan olevan toiminnan pyörittäminen vaativat osallistujilta kekseliäisyyttä ja monia eri taitoja. Näitä ei kuitenkaan nähdä yhtä arvokkaina kuin toimintaa järjestöjen ja puolueiden parissa.

Ei ole mikään ihme, että hallituksen leikkaukset iskevät kovaa myös järjestökenttään. Hallituspolitiikassa on nähtävissä selvä yritys saada hajaantunut valta takaisin hallitsijoiden käsiin.

Kansalaisjärjestöjen suurimpia ongelmia onkin nimenomaan niiden rahoitus. Julkisen vallan rahoituksesta riippuva taho ei voi koskaan olla todella itsenäinen ja tehdä rohkeasti vallitsevaa politiikkaa haastavia tekoja. Ruokkivaa kättä ei voi purra, eikä kukaan valtion rahoituksesta riippuvainen voi haastaa valtiota sen perimmäisissä rakenteellisissa ongelmissa.

Ihmiset ovat Suomessa niin tottuneita siihen, että järjestöt saavat rahoituksensa valtiolta, ettei monilla ole intressiä sijoittaa ajan lisäksi omia rahojaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Olemme tottuneita nimellisiin tukimaksuihin, emme sijoittamaan 10 prosenttia kuukausituloistamme meille tärkeän asian edistämiseen.

Valtiontuen ulkopuolella olevat toimijat ovat itsenäisempiä, mutta suuri osa resursseista menee tällöin rahoituksen hankkimiseen. Perustoiminnan pyörittäminen vaatii tiloja, nettisivuja ja julkaisuja, jotka kaikki maksavat rahaa.

Lobbaamalla saavutettavat muutokset jäävät pahimmillaan kosmeettisiksi ja jopa hidastavat muutosta parempaan.

Järjestöt yrittävät saada aikaan yksittäisiä muutoksia parempaan suuntaan esimerkiksi lakimuutoksilla, siinä joskus onnistuen. Kiinnostava esimerkki kansalaisjärjestön ja itsenäisen toimijan suhteesta löytyy eläinoikeustoiminnasta.

Oikeutta Eläimille toimii valtionrahoituksen ulkopuolella ja on tunnettu muun muassa eläinteollisuutta käsittelevien salakuvien julkaisusta. Järjestön jäseniä on ollut oikeudessa salakuvauksista ja osa ihmisistä näkee sen radikaalina toimijana.

Toisaalla on maltillinen eläinsuojelujärjestö Animalia, joka keskittyy lobbaamaan esimerkiksi uutta eläinlakia. Molemmat tahot palvelevat samaa tarkoitusta: yhteiskunnan eläinkuvan muutosta ja sitä kautta pienempää määrää kuolleita eläimiä ja turhaa kärsimystä.

Animalian lobbaaman eläinlain uudistuksen on kuitenkin käymässä huonosti. On mahdollista, että eläinlakiin tehtävät muutokset ovat lopulta niin huonoja, ettei Animalia enää voi seistä lain takana. Tällöin vuosien työ jää vaille mitattavaa tulosta. Samaan aikaan Oikeutta Eläimille -järjestön julkaisemat salakuvat teurastamoilta ja lihatiloilta ovat varmasti vaikuttaneet tuhansien ihmisten ruokavalioon ja sitä kautta suoraan siihen, että eläimiä kuolee vähemmän (varsinaisia muutoksia teurastamojen ja eläintilojen oloissa kuvat eivät tosin tiettävästi ole saaneet aikaiseksi).

Lobbaamalla saavutettavat muutokset jäävät pahimmillaan kosmeettisiksi ja jopa hidastavat muutosta parempaan. Esimerkiksi häkkikanalat saatiin kiellettyä lakimuutoksella, mutta käytännön ero kanojen oloissa ei ole merkittävä.

Siinä missä järjestöt keskittyvät usein yksityiskohtaisempaan ja kapeamman fokuksen lobbaukseen, pyrkivät valtiontukien ulkopuolella toimivat tahot yleensä muuttamaan suurempia kokonaisuuksia. Kyse on ehkä skaalasta: kansalaisjärjestöt eivät unelmoi riittävän suurista muutoksista kyllin nopeasti.

Järjestökentän pitää päästä alemmuudentunnostaan. Ruokkivaa kättä ei voi purra, mutta jos käsi alkaa ruokkimisen sijaan lyödä kuten nyt hallituksen toimesta on käynyt, pitää kansalaisjärjestöjen miettiä uudestaan, minne hampaat suunnataan.

Aaro Harju: Poikkeuksellisen autonomista kansalaistoimintaa

Valtio puuttuu Suomessa kansalaistoimintaan todella vähän. Suvi Auvisen väite kansalaistoimintaa kurittavasta hallituksesta ei pidä paikkansa.

Suvi Auvisen kiinnostavassa tekstissä paljastuu iso näköharha. Hän puhuu vain pienestä osasta koko kansalais- ja järjestötoiminnan kokonaisuutta. Kentän iso kuva jää tekstissä epäselväksi.

Suomalainen kansalais- ja järjestötoiminta kattaa kaikki elämänalueet liikunnasta sosiaali- ja terveystoimeen, kulttuurista poliittiseen toimintaan, elinkeino- ja ammattiyhdistystoiminnasta eläinten suojeluun, kehitysyhteistyöstä maanpuolustukseen ja uskonnollisista liikkeistä nuorisotyöhön. Yksi totuus ei päde kaikkiin.

Toiseksi, Suvi Auvinen sotkee puoluepolitikoinnin kansalais- ja järjestötoimintaan kirjoittamalla, että hallitus lyö järjestökenttää tai että hallitus yrittää saada hajaantunutta valtaa takaisin hallitsijoiden käsiin kuristamalla järjestötoimintaa. Tämä on salaliittoteoria, jota elävä elämä ei todista.

Hallitus tai ministeriöt eivät Suomessa alista tai kahlitse kansalais- ja järjestötoimintaa, kun pitää mielessä järjestötoiminnan kokonaisuuden. Suomalainen kansalais- ja järjestötoiminta on maailman mitassa poikkeuksellisen omalakista ja autonomista. Valtio tukee rahallisesti järjestötoimintaa, mutta säätelee sitä poikkeuksellisen vähän.

Suvi Auvinen antaa ymmärtää, että valtio on leikannut kovalla kädellä järjestötoiminnan rahoitusta. Tämä ei pidä paikkansa. Hallitus on leikannut kehitysyhteistyömäärärahoja reippaasti, mutta muuta rahoitusta varsin maltillisesti.

Näin on tehty, ei hallituksen tai ministeriöiden pahuuden vuoksi, vaan julkisen talouden velkaantuneisuuden takia. Kehitysyhteistyömäärärahat ovat poikkeus. Niiden supistamisen takana on poliittinen tahto vähentää kehitysyhteistyötä.

Suvi Auvisen kirjoituksesta saa käsityksen, että julkinen rahoitus ratkaisee kansalais- ja järjestötoiminnan. Valtaosa paikallisesta kansalais- ja järjestötoiminnasta tehdään täysin ilman julkisia tukia. Kunnat myöntävät joillekin yhdistyksille avustuksia, mutta nekin ovat yleensä suuruudeltaan satoja euroja, poikkeustapauksissa tuhansia.

Jokainen järjestö voi vapaassa maassa valita, hakeeko ja ottaako vastaan julkista avustusta vai ei.

Suoraa valtiontukea ei pääosin suuntaudu lainkaan paikalliselle tasolle. Valtiontuella on merkitystä valtakunnan tasolla. Valtakunnalliset järjestöt ovat riippuvaisia julkisista avustuksista.

Epäkohta on Suomessa se, että rahoitus kanavoituu vuodesta toiseen vakiintuneille avustusten saajille. Näin uusien valtakunnallisten järjestöjen on vaikeaa päästä avustusten piiriin.

Auvisen mukaan järjestöjen suurimpia ongelmia on rahoitus. Näin ei ole koko kuvassa. Suuri ongelma se on niille järjestöille, jotka eivät saa lainkaan avustusta.

Meidät suomalaiset on totutettu siihen, että rahapeliyhtiöiden tuotoista ja osin verorahoista tuetaan järjestötoimintaa. Siksi omaehtoinen rahankeräys on niin haasteellista kuin Auvinen kuvaa. Kulttuurin muutosta on vaikea tehdä niin kauan kuin meillä on tällainen onnellinen tilanne, että julkinen valta tukee kansalaisjärjestöjen toimintaa.

Kukaan ei pure ruokkivaa kättä. Tässä Auvinen on oikeassa. Julkinen rahoitus maltillistaa järjestöjä. Ehkä juuri maltillistamisen vuoksi meillä onkin tuettu vuosikymmeniä järjestöjä, jotka ovat yrittäneet muuttaa jopa yhteiskuntajärjestystä!

Jokainen järjestö voi vapaassa maassa valita, hakeeko ja ottaako vastaan julkista avustusta vai ei. Voi toimia myös täysin itsenäisesti ja omilla rahoilla. Ne, joilla on mahdollisuus saada julkista avustusta, näyttävät sitä kuitenkin hakevan.

Auvinen vähättelee järjestöjen vaikuttamistoimintaa. Jos jälleen katsoo isoa kuvaa, suomalainen järjestötoiminta on ollut merkittävä vaikuttaja vuosikymmenten aikana. Kertavaikutukset ovat saattaneet olla pieniä, mutta vanhan sanonnan mukaan niistä kasvaa vuosien varrella iso virta.

Suvi Auvinen: Vallan mekanismit eivät ole salaliittoteoria

Aaro Harju nimittää näkemystäni hallituksesta vallan ja kansalaisyhteiskunnan rahoituksen portinvartijana salaliittoteoriaksi. On kuitenkin selvää, että hallitus pyrkii pitämään vallastaan kiinni ja muuttamaan yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan.

Se leikkaa nimenomaan sellaisesta toiminnasta, jota se ei pidä toivottavana. Tämän sanominen ei ole liskoihmisten ja illuminatin näkemistä kaikkialla tai foliohatun näpertelyä.

Samaan aikaan kun Harju väittää näkemystäni isosta kuvasta salaliittoteoriaksi, toteaa hän kuitenkin järjestöjen rahoituksen kanavoituvan vuodesta toiseen vakiintuneille avustusten saajille. Tämä on se vallan mekanismi, joka leikkaa läpi yhteiskuntamme kaikkien kerrosten: niille joilla jo on, annetaan lisää.

Niiltä joilla ei ole juuri mitään, otetaan pois sekin mitä heillä on. Jos järjestökentän rahoituksen ongelma on se, etteivät uudet toimijat pääse avustusten piiriin, se nimenomaan auttaa pitämään vallan ja toimintamahdollisuudet niillä, joilla niitä jo on ennestään.

Harju myös esittää, että sotken puoluepolitikoinnin kansalaistoimintaan. Puoluepolitikointi ja järjestötoiminta pyrkivät kuitenkin muuttamaan samaa yhteiskuntaa. Ne jakavat yhteisen hiekkalaatikon, sillä erotuksella että toisella on käytössään kauhakuormaaja ja toisella talven yli ulos unohtunut muovilapio. Ne eivät toimi toisistaan irrallaan, koska ne pyrkivät muovaamaan samaa rakenteilla olevaa linnaa.

Harju politikoi itsekin toistamalla hallituksen retoriikkaa leikkauspolitiikasta uskollisesti sitä kyseenalaistamatta. Sen sijaan että hän arvostelisi hallituksen leikkauksia ja niiden taustalla vaikuttavaa arvopohjaa, kiittelee Harju hallitusta “varsin maltillisista” leikkauksista. Hän myös käyttää tunneretoriikkaa ja sanoo, ettei leikkausten takana ole pahuus – ikään kuin joku olisi niin väittänyt.

Leikkauspolitiikasta keskustellaan hyvin usein tunnepohjalta ja otetaan hallituksen tarjoilemat talousnäkymät totuutena. Sitä ne eivät tietenkään ole, vaan vain yksi näkemys aiheesta.

Meidän mittarimme ei voi olla se, että muualla on huonommin.

Harjun väite, että suomalainen kansalais- ja järjestötoiminta on maailman mitassa poikkeuksellisen autonomista, on totta. Se ei kuitenkaan saa tarkoittaa, että tyydymme tilanteeseen. Meidän mittarimme ei voi olla se, että muualla on huonommin.

Järjestökentän kriittinen arviointi on pyrkimys kehittää sitä, ei hyökkäys kansalaisyhteiskuntaa vastaan. Kun lopetamme ajattelun ja oman ympäristömme kriittisen tarkastelun, lakkaa kehitys.

Kansalaisyhteiskunta ei saa luovuttaa valtaansa ja muutosvoimaansa pois, vaan sen täytyy uudistua jatkuvasti. Tyytyminen on ansa, johon lankeamme liian helposti. Järjestöillä on ollut kiistattoman suuri vaikutus historiassa, mutta niiden saavutuksista luopumalla emme kunnioita tehtyä työtä.

Aaro Harju: Jokainen voi pyrkiä muuttamaan järjestelmää

Hallitus yrittää pitää kiinni vallastaan ja muuttaa yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan, kirjoittaa Suvi Auvinen. Totta kai. Sitä varten poliittiset puolueet ovat olemassa.

Äänestämme vaaleissa tiettyä puoluetta, jotta se muuttaisi yhteiskuntaa siihen suuntaan kuin toivomme. Valtiosääntö antaa hallitukselle vallan tehdä yhteiskuntapolitiikkaa kansan vaaleissa ilmaiseman tahdon mukaisesti. Hallitus käyttää luonnollisesti sitä valtaa, jonka valtiosääntö sille suo.

Minun ”retoriikkani” vie Auvisen mukaan valtaa kansalaisyhteiskunnalta. Valtaa on monenlaista, ja sitä voi käyttää monella tavalla.

Kadulla istuminen tai ikkunoiden särkeminen on yhdenlainen yritys vallankäyttöön. Vaikuttaminen kansalaisjärjestöjen kautta ministeriöihin, viranhaltijoihin ja eduskuntaan on toisenlainen tapa. Monenlaista saa olla. Kaikkien toimijoiden kannattaa kuitenkin miettiä, mikä on todellista vallankäyttöä, mikä pahan mielen purkamista ja mikä huomion keräämistä.

Auvinen toteaa vastineessa, että vakiintuneet avustuksensaajat pitävät avustuksista kiinni eikä uusien järjestöjen tai toimijoiden ole helppoa päästä avustusten piiriin. Ymmärtääkseni en tätä kiistänyt, tämähän on tosiasiallinen tilanne.

Rahanjakomekanismi ja järjestöjen saamat avustussummat ovat pysyneet hämmästyttävän vakaina vuodesta toiseen, olipa hallituksessa Vasemmistoliitto, Kokoomus tai Vihreät. En puolusta järjestelmää. Totean vain, että tämä on suomalainen vakiintunut käytäntö, jota vallanpitäjät eivät ole halunneet olennaisesti muuttaa.

Tähän on varmaan omat syynsä. Käytäntöä voi minun puolestani yrittää rauhassa muuttaa, jos rahkeet riittävät, koska itsekin olen sitä mieltä, että uusien toimijoiden pitäisi päästä nykyistä helpommin avustusten piiriin.

Järjestöjen valtionavustukset ovat Suomessa pääosin niin kutsuttuja yleisiä toiminta-avustuksia. Euroopassa järjestöjä tuetaan projektiavustuksin. Meidän pitää olla onnellisia, että meillä ei toimita näin. Projektiavustusten jaossa päättäjillä on paljon enemmän harkintavaltaa.

Auvinen väittää minua hallituksen retoriikan toistelijaksi. Jos se on hallituksen retoriikan toistelua, että toteaa Suomen valtion velan olevan noin 100 miljardia euroa ja valtion velkaantuvan joka vuosi lisää noin 6 miljardia, olkoon sitten niin.

Jokainen voi pyrkiä muuttamaan tätä järjestelmää. Suomi on vapaa maa.

Eduskunta ja hallitus sekä järjestöt ovat samalla hiekkalaatikolla nimeltään suomalainen yhteiskunta, mutta eri rooleissa ja eri valtaoikeuksilla. Suomen kansa on näin päättänyt demokraattisesti, ja minä kannatan demokratiaa.

Jokainen voi pyrkiä muuttamaan tätä järjestelmää. Suomi on vapaa maa. Ei muuta kuin hankkimaan kannatusta ajatuksille ja saamaan muutokset käytäntöön!

Siitä olemme Auvisen kanssa yksimielisiä, että kansalaisyhteiskunnan ei pidä luovuttaa valtaa ja muutosvoimaansa pois, vaan uudistua.

Skip links

järjestöjen rahoitus

Footer

Mikä Peruste?

Toimitus