Kymmenisen vuotta sitten niin kutsuttu prekariaattiliike yritti muotoilla uudelleen työväenliikkeen ohjelmaa. Sen vaatimus yhteiskuntatulosta, joka koskee kaikkia riippumatta tietystä lokerosta tuotannossa, yritti vastata kysymykseen siitä, miten tulisi kohdella erilaistuvia työntekijäryhmiä ja fragmentoituvaa tuotantoa. Kuitenkin myös prekariaattiliikkeen oli vaikeaa vastata kysymykseen siitä, miten järjestäytyä pitkällä tähtäyksellä tämän ja muiden kamppailun kohteiden ympärille.

Politiikan arkipäivän kannalta on kuitenkin vaikeaa keksiä keskeisempää, ja toisaalta tänä päivänä helpommin vasemmalla ohitettavaa kysymystä kuin järjestäytyminen. Pääoma ei avaa Suomessa uusia markkinoita (sote-uudistus, rautateiden yksityistäminen jne.) vain koska ihmiset ovat nykyään niin oikeistolaisia, vaan koska valtava joukko lobbareita juoksee eduskunnassa ja kuntavaltuutettujen kokouksissa joka viikko.

Samaan aikaan pääoman ideologisesta työstä huolehtii joukko ketteriä tietotoimistoja, kuten EVA, Libera ja ETLA. Oikealla ollaan myös sopeutuvaisia ja strategisia: esimerkiksi EK:n roolista työmarkkinaosapuolena ollaan valmiita tarvittaessa luopumaan, mikäli sitä kautta voidaan edistää paikallista sopimista.

Pääoma avaa uusia markkinoita, koska valtava joukko lobbareita juoksee eduskunnassa ja kuntavaltuutettujen kokouksissa joka viikko

Jos puolestaan katsoo mitä vasemmalla puuhataan, kenttä näyttää hajautuneelta ja osin jumiutuneelta. Perinteinen työväenliike kehittelee omaa aktiivimalliaan, joka rankaisee työttömiä vähemmän kuin hallitus. Samaan aikaan se ei edelleenkään asetu puolustamaan perustuloa, ja ylimalkaan epävarmassa työmarkkina-asemassa olevat yhä useammin lähinnä häpeävät työväenliikettä. Puoluevasemmisto puolestaan ei pärjää yksin. Sillä ei ole enää aikaa ajatella seuraavia vaaleja kauemmas eikä se voi olla poliittisen järjestäytymisen keskus.

Antonio Negrin ja Michael Hardtin Imperiumi-teoksen yksi kulmakivi on, että nykyisessä kapitalistisessa vaiheessa tuotanto on levinnyt koko yhteiskuntaan. Se tarkoittaa, että arvonlisäys ei tapahdu enää yhtä selkeästi määriteltävissä olevien kulutustuotteita valmistavien työpaikkojen seinien sisällä. Tuotanto on kaikkialla ja keinottelu on kaikkialla.

On yhä vaikeampaa pysyä työn ja tuotannon ulkopuolella, koska pääoman arvonlisäys tapahtuu jälkiteollisissa yhteiskunnissa paljolti merkitysten tuotannon ja arkisen vuorovaikutuksen kaappaamisen kautta. Tilannetta kuvaa hyvin tapa, jolla käytämme Facebookin kaltaisia palveluja: arkinen chattäilymme ystävien kanssa ja pienien ajatusten kirjaaminen muistiin tapahtuu samoissa virtuaalisissa tiloissa, joissa henkilötietojamme myydään paikasta toiseen. Ystävät kutsuvat meitä syyllistävästi tykkäilemään edustamistaan firmoista, tuotteista ja palveluista. Henkilökohtaiset suhteet, kommunikaatio ja työ limittyvät.

Tällaisessa maisemassa on hyvin vaikeaa keksiä, kenen tulisi järjestäytyä ja miten. Omaisuus kyllä keskittyy nopeasti, yhdet rikastuvat toisten köyhtyessä ja ihmiskunta kulkee kohti ilmastotuhoa. Voidaan siis osoittaa joukko ongelmia, joilla näyttää olevan kytkös kapitalismiin ja sen nykyiseen, muun muassa ihmisten kommunikatiivisten suhteiden riiston kautta tapahtuvaan arvonlisäykseen. Järjestäytymisen mallit pitäisi kuitenkin uusia, sillä tehtaiden ja palkkatyön kadotessa ympäriltämme, myös perinteisen ammattiyhdistysliikkeen rooli kriisiytyy.

Miten tuoda elämään kaikkein tärkeimpiä resursseja: lisää nautintoa, toveruutta ja aikaa?

Kun pohditaan järjestäytymistä, ensimmäiseksi pitäisi kysyä, mitkä ovat ne välittömät tarpeet, joiden ympärille me tarvitsemme enemmän voimaa kuin atomisoiduilla yksilöillä on. Näyttää siltä, että vastaukset liittyvät edelleen elämän uusintamisen ydinkysymyksiin: asumiseen, ruoan hankkimiseen, hoivaan, ja siihen, miten olemme riippuvaisia monilla elämämme alueilla epävarman työn kautta hankitusta rahasta.

Suomessa on kuitenkin ollut työväen asuntotuotantoa, osuusliikkeen kauppoja ja pankkeja. Mikä nykyään tekee kaikesta niin vaikeaa?

Järjestäytymistä estäviä ongelmia voidaan tunnistaa ainakin kaksi:

Järjestäytymisessä pitäisi pystyä hyväksymään, että on vaadittava asioita koko yhteiskunnan tasolla, koska tuotanto on levinnyt koko yhteiskuntaan. Tämä tarkoittaa että emme voi enää erottaa ystäviä ja vihollisia sen mukaan, kuka on palkkatyössä ja kuka ei. On siis hylättävä vanhoja tottumuksia ja vanhoja liittolaisuuksia.

Toinen, hyvin erilainen ongelma on, että järjestäytymisessä pitäisi myös pystyä hyväksymään se, että siinä ei ole kyse ainoastaan tai ensisijaisesti kommunikaatiosta. Nykyisin kaikki tulkitaan yhteiskunnassa viestinnän kautta, mutta todellisuudessa paljon lepää sen varassa, mitä konkreettiset ruumiit tekevät eri tiloissa (esimerkiksi ne eduskunnassa juoksevat lobbarit kättelemässä kansanedustajia). Kommunikaation ja järjestäytymisen eroa havainnollistaa hyvin se, että voitettu riita Twitterissä tai mainos Hesarin etusivulla eivät tarkoita kykyä organisoida lakko.

Mitä muotoja uusi pääomaa vastaan organisoituminen sitten saakin, on selvää, että sen onnistuminen edellyttää selvää katkosta suhteessa vanhaan. Se ei tule olemaan viestinnällinen tempaus, karnevaali eikä toisaalta uusi ammattiliitto, joka pyrkisi neuvotteluihin työmarkkinaosapuolien kanssa. Miksipä ei näitäkin, mutta kumpikaan ei sellaisenaan riitä.

Ehkä tärkein vielä lausumatta jäänyt kysymys, johon uusien järjestäytymisen muotojen pitää vastata on, miten järjestäytyä siten, että välittömästi lisätään ihmisten mahdollisuuksia ja elämän iloa. Miten tuoda elämään kaikkein tärkeimpiä resursseja; lisää nautintoa, toveruutta ja aikaa? Tähän kysymykseen vastaaminen saattaa ratkaista suoraan kaksi yllä esitettyä ongelmaa.

Skip links

Järjestäytyminen

Footer

Mikä Peruste?

Toimitus