Vajaa vuosikymmen sitten käynnistynyt kriisi euroalueella osoitti monia ”valuvikoja” eurojärjestelmässä. Mitä Euroopan talous- ja rahaliitolle olisi tehtävä, erityisesti Suomen näkökulmasta katsottuna? Miten sitä voitaisiin korjata vai olisiko siitä päästävä kokonaan eroon? Ovatko Suomen hallituksen keinot toimivia vai olisivatko muut keinot parempia?

Peruste kutsui SAK:n ekonomistin Patrizio Lainàn ja Helsingin yliopiston taloustieteen dosentin Tuomas Malisen debatoimaan aiheesta.

Patrizio Lainà: Eurolla on kolme keskeistä valuvikaa

Eurokriisin taustalla oli kolme keskeistä valuvikaa: vaihtotaseiden epätasapainot, riittämätön elvytysvara ja valtioiden konkurssiuhka. Yksinkertaistettuna vaihtotaseiden epätasapainot tarkoittavat, että yksien euromaiden vienti ylitti selvästi tuonnin, kun taas toisten maiden tuonti ylitti selvästi viennin. Jälkimmäinen tapaus heijastui julkisen ja/tai yksityisen velan kasvuna. Edellinen tapaus ei periaatteessa ole ongelmallinen, mutta koska yhden maan vaihtotaseen ylijäämä on toisen alijäämä, kaikki maat eivät voi yhtä aikaa olla ylijäämäisiä. Niinpä Saksa ja muut ylijäämämaat ovat myös osa ongelmaa.

Vaihtotaseiden hallintaan olisi luotava tehokkaita keinoja. Eurokriisin jälkimainingeissa EU:hun pystytettiinkin niin sanottu makrovakaudellisten epävakauksien menettely, mutta sen kriteerit ovat väljiä ja epäsymmetrisiä (rajoina 4 % alijäämä ja 6 % ylijäämä), sekä toimeenpano heikkoa. Parempi olisi, jos kolmen prosentin vaihtotaseen ali- ja ylijäämärajan rikkoutuessa maa joutuisi sijoittamaan ylimääräisiä varoja esimerkiksi Euroopan investointirahastoon. Jos jäsenmaa haluaa välttyä tältä, olisi sen oma asia, pääseekö se vaihtotasetavoitteeseen finanssipolitiikan, tulopolitiikan vai jonkin muun ohjauskeinon avulla.

Toinen tekijä, joka vaikutti etenkin eurokriisin pitkittymiseen, oli riittämätön elvytysvara. EU:n finanssipolitiikan säännöt rajoittavat jäsenmaiden julkisvelan 60 %:iin BKT:stä ja vuotuisen alijäämän kolmeen prosenttiin BKT:stä. Näillä säännöillä ei ole mitään taloustieteellistä pohjaa, ja ne ovat myös osoittautuneet epäuskottaviksi, kun lähes kaikki maat ovat niitä rikkoneet, mutta ketään ei ole vielä rangaistu. Lisäksi ne ovat ruokkineet EU-vastaisuutta, kun heikosta toimeenpanosta huolimatta EU:n nähdään puuttuvan liikaa jäsenmaiden budjettiasioihin. Onkin outoa, että toimimattomia finanssipolitiikan sääntöjä on eurokriisin jälkeen pyritty ennestään kiristämään, kun oikea suunta olisi löysätä niitä.

Kolmas valuvika on euroalueen jäsenmaiden aito konkurssimahdollisuus. Eurokriisi oli viime kädessä euromaiden maksukyvyttömyyskriisi tai oikeastaan sen uhka. Eurokriisin alussa kriisimaiden valtionvelan korkotaso lähti hallitsemattomaan nousuun. Eurokriisin akuuttivaihe päättyikin vasta, kun EKP:n pääjohtaja Mario Draghi käytännössä lupasi vuonna 2012 toimia euromaiden viimekätisenä lainoittajana. Tämän voidaan kuitenkin perustellusti väittää olevan EU:n perussopimusten vastaista ja se sisältää etenkin poliittisen oikeiston korostaman riskin, että yksittäiset jäsenmaat pyrkivät vapaamatkustamaan muiden kustannuksella. Näistä syistä viimekätinen lainoittaja tarvittaisiinkin euroalueelle kokonaisuutena.

Eurokriisin taustalla oli kolme keskeistä valuvikaa: vaihtotaseiden epätasapainot, riittämätön elvytysvara ja valtioiden konkurssiuhka

Suomen hallitus ei ole tunnistanut näitä kolmea valuvikaa keskeiseksi ongelmaksi, vaan syylliseksi se on osoitellut vastuutonta julkistalouden hoitoa. Ei ole kuitenkaan ihme, että esimerkiksi Yhdysvallat toipui globaalista finanssikriisistä paljon Eurooppaa nopeammin, vaikka sen finanssipolitiikka oli monin verroin ”vastuuttomampaa”.

Euroopan komissio on tunnistanut yllä mainitut valuviat ongelmallisiksi. Korjauskeinoksi se on ehdottanut keskitetyn kontrollin lisäämistä esimerkiksi vahvistamalla talouspolitiikan ohjausjaksoa. Periaatteessa komission lähestymistapa ja kehitys kohti liittovaltiota voisi tehdä eurosta kestävän järjestelmän. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole ihanteellinen ratkaisu, eikä se muutenkaan vaikuta poliittisesti realistiselta, koska liittovaltiokehityksellä ei ole takanaan kansalaisten tai edes jäsenmaiden valtionpäähenkilöiden tukea.

Parempi etenemissuunta olisi lisätä jäsenmaiden itsemääräämisoikeutta, mutta samalla vahvistaa yhteisiä instituutioita. Pohjoiset jäsenmaat ovat korostaneet tarvetta velkajärjestelymekanismille ja tiukasti ehdollista hätälainoitusta, jos kriisiin ajautunut maa ei saa lainaa markkinoilta. Eteläiset jäsenmaat puolestaan haikailevat yhteisen finanssipolitiikan perään.

Omavastuu ja yhteisvastuu voivat täydentää toisiaan. Jäsenmaiden itsemääräämisoikeutta voidaan lisätä ja finanssipolitiikan säännöt heittää romukoppaan, mutta samalla voidaan rakentaa yhteistä valtiovarainministeriötä, jonka maksukyvyn EKP turvaa. Näin euromaat muodostaisivat rahapoliittisesti suvereenin alueen, joka voisi talouspolitiikan rajoitteista kinastelemisen sijaan keskittyä ratkomaan oikeita yhteiskunnallisia ongelmia.

Tuomas Malinen: Kilpailukykyerot ovat eurokriisin taustalla

Eurokriisin taustalla on sama ongelma, joka on vainonnut valuuttaliittoja jo vuosisatojen ajan. Tuottavuus kehittyy eri maissa eri tahtia, mikä muodostaa pitkäikäisiä kilpailukykyeroja maiden välille. Kelluvissa valuuttakurssijärjestelmissä valuuttakurssien muutokset tasoittavat näitä eroja. Valuuttaunionissa tällaista mahdollisuutta ei luonnollisesti ole.

Taloudellisessa noususuhdanteessa kilpailukykyerot eivät yleensä aiheuta ongelmia. Heikomman kilpailukyvyn maat pystyvät rahoittamaan talouskasvuaan ottamalla velkaa kansainvälisiltä pääomamarkkinoilta. Laskusuhdanteessa ja taantumissa tilanne kuitenkin muuttuu. Sijoittajat tulevat varovaisemmiksi ja lainojen saanti vaikeutuu. Taantumissa ja etenkin lamoissa pääomat hakeutuvat yleensä rikkaisiin hyvän kilpailukyvyn maihin, mitkä koetaan ”turvasatamiksi”. Pahimmassa tapauksessa pääomavirrat kääntyvät äkillisesti ulos heikon kilpailukyvyn maista. Jos maalla on oma valuuttakurssi, se reagoi tähän laskemalla, mikä vähentää pääomien ulosvirtausta. Koska valuutta-alueella ei ole tällaista tasapainottavaa mekanismia, pääomapaoilla on taipumus kiihtyä. Tämä aiheuttaa valuutta-alueella yhteen maahan tai maaryhmään kohdistuvan epäsymmetrisen shokin.

Euroalueeseen liittyminen johti myös korkojen lähentymiseen, konvergenssiin. Tämän vuoksi monet aiemmin selkeästi korkeammalla korolla lainanneet valtiot, kuten Italia ja Kreikka, saivat kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta lainaa lähtökohtiinsa nähden hyvin halvalla. Sekä yritykset, kansalaiset että valtiot velkaantuivat. Halvalla velkarahalla myös peiteltiin kilpailukykyeroja, jotka yhdessä ylivelkaantumisen kanssa kasvattivat vaihtotaseiden epätasapainoa euroalueella. Erot paljastuivat vasta kun maailmanlaajuinen finanssikriisi käänsi pääomavirrat ulos heikoimmista maista. Euroalue kohtasi epäsymmetrisen shokin.

Euroalueen perustavanlaatuisista ongelmista ei puhuta, koska se johtaisi vääjäämättä poliittisesti epämiellyttäviin ja vaikeisiin ratkaisuvaihtoehtoihin tulonsiirtojen ja euroerojen välillä

Epäsymmetrisiin shokkeihin voidaan vastata tehokkaasti ainoastaan rahaliiton maiden välisillä vastikkeettomilla tulonsiirroilla. Tämä tarkoittaa, että vahvassa taloudellisessa asemassa olevat maat tukevat taantumissa heikompia maita. Tehokkaita keinoja ovat esimerkiksi rahaliiton yhteinen työttömyysvakuutusjärjestelmä ja erilaiset rakenteelliset aluetuet. Näiden avulla Yhdysvallat on selättänyt kaikki taantumansa ja talouskriisinsä 1930-luvulta lähtien. On myös syytä painottaa, että siellä liittovaltio ei vastaa osavaltioiden veloista.

Periaatteessa suhdannetasausrahasto voitaisiin rakentaa vaihtotaseylijäämien varaan. Tietyn ylijäämärajan rikkouduttua maa voitaisiin velvoittaa sijoittamaan joko suhdannetasausrahastoon tai rakennerahastoon. Käytäntö on osoittanut, että tulonsiirroista tulee yleensä pysyviä ja ne suuntautuvat valuuttaliitossa samoihin, talouksiltaan heikompiin jäsenmaihin. Koska vaihtotaseen ylijäämistä ”kärsivät” maat tahtovat pysyä niin ikään samoina, tarkoittaa tämä, että kyseessä olisi pysyvä tulonsiirtomekanismi vahvoista talousmaista heikompiin.

EU:n perussopimukset muodostavat rajoitteen tällaisille rahastoille. Artikla 125 kieltää kaiken yhteisvastuun ”valtioiden, alueviranomaisten tai muiden julkisoikeudellisten yhteisöjen vastuista tai sitoumuksista”. Jokainen pysyviä tulonsiirtoja eri maiden ylijäämien ja alijäämien välillä toteuttava rahasto hyvin todennäköisesti rikkoisi tätä pykälää. Koska myöskään poliittista tahtoa ei tulonsiirtoihin tällä hetkellä ole, johtaisivat ne todennäköisesti populististen liikkeiden voimakkaaseen nousuun kaikissa maksajavaltioissa, eritoten Saksassa.

Euroalueen perustavanlaatuisista ongelmista ei puhuta, koska se johtaisi vääjäämättä poliittisesti epämiellyttäviin ja vaikeisiin ratkaisuvaihtoehtoihin tulonsiirtojen ja euroerojen välillä. EKP:n valtionlainojen osto-ohjelma on mutkistanut tilannetta entisestään. Sen vuoksi valtionlainojen korot ovat epänormaalin alhaisella tasolla, mutta ohjelman on pakko loppua joskus. Mitä sitten tapahtuu, kun markkinat alkavat jälleen hinnoitella euromaiden poliittisia riskejä ilman EKP:n tukea? Ylivelkaantuneiden valtioiden korot nousevat voimakkaasti, mikä on nyt jo nähty Italiassa. Tämä voitaisiin ratkaista velkojen uudelleenjärjestelyllä. Se on kuitenkin vaikeaa, koska euroalueen maat takaavat kriisimaille myönnettyjä velkoja EKP:n ja vakausmekanismien kautta. Jos ylivelkaantuneiden maiden velkoja leikattaisiin, aiheuttaisi se todennäköisesti tappioita jäsenmaille rikkoen artiklaa 125.

Patrizio Lainà: Vaihtotaseiden tasaus ja suhdannetasausmekanismi ratkaisisivat ongelmia

Arvostan Tuomas Malisen analyysia ja olen täysin samaa mieltä ongelmien syistä. En kuitenkaan jaa Malisen pessimistisiä näkemyksiä esittämiäni ratkaisuehdotuksia kohtaan, eikä Malinen itse tarjoa ratkaisua mainitsemiinsa ongelmiin.

Ensinnäkin Malinen lähtee siitä, että epäsymmetrisiin shokkeihin (jotka tässä tapauksessa viittaavat pääomavirtojen äkillisiin muutoksiin) voidaan vastata tehokkaasti vain tulonsiirroilla. Malinen ei kuitenkaan edes harkitse sitä vaihtoehtoa, ettei epäsymmetrisiä shokkeja syntyisi samoissa määrin. Pääomavirtojen äkillisiä ailahteluja voidaan myös ennaltaehkäistä. Vaihtotaseiden tasausjärjestely on eräs varteenotettava keino siihen.

On ilahduttavaa, että Malinen tunnistaa yhdeksi ratkaisuvaihtoehdoksi suhdannetasausmekanismin, joka voitaisiin rakentaa esimerkiksi vaihtotaseiden epätasapainojen varaan. Alkupuheenvuorossani nostin esiin ajatuksen, että vaihtotaseen ollessa yli kolme prosenttia BKT:stä pitäisi jäsenmaan sijoittaa varoja Euroopan investointirahastoon. Tätä olemme ehdottaneet Antti Ronkaisen kanssa myös Helsingin Sanomien vieraskynässä. Vastaavaa järjestelyä ehdotti John Maynard Keynes kansainvälisen kaupan tueksi toisen maailmansodan jälkeen.

Malinen kuitenkin pitää todennäköisenä, että tämä johtaisi pysyviin tulonsiirtoihin. Ylijäämämailla olisi kuitenkin kannustin sulattaa liiallisia ylijäämiä esimerkiksi vauhdikkaamman tulopolitiikan tai elvyttävämmän finanssipolitiikan keinoin. Jos ylijäämämaa tahtoo mieluummin pitää kiinni ylijäämistään, maksaa varoja yhteiseen kassaan ja siten mahdollistaa pidempiaikaiset tulonsiirrot, olisi se ylijäämämaan oma valinta.

Populististen liikkeiden nousu johtuu oman tulkintani mukaan nykyisistä euroalueen rakenteiden ongelmista

Minua kummastuttaa Malisen näkemys, että EU:n perussopimuksen artikla 125 olisi este vaihtotaseiden tasausjärjestelylle. Artikla 125 saattaa kieltää jäsenmaiden yhteisvastuun, mutta jo eurokriisin hoidossa EKP:n harjoittamat rahoitustoimet ja jäsenmaiden toisilleen myöntämän lainat ovat selvä osoitus siitä, että artiklaa voidaan tulkita hyvin joustavasti. Onkin hyvin epätodennäköistä, että vaihtotaseiden epätasapainoihin nojautuva suhdannetasausmekanismi, jossa ei ole sisäänrakennettuna mitään vääjäämätöntä tulonsiirtomekanismia, olisi tulkittavissa artiklan 125 rikkomiseksi.

Malinen pelottelee, että tulonsiirrot johtaisivat populististen liikkeiden nousuun. Väite tuntuu kaukaa haetulta, kun katsoo nykyistä populistiaaltoa tilanteessa, jossa ei ole pysyviä tulonsiirtoja. Populististen liikkeiden nousu johtuu oman tulkintani mukaan nykyisistä euroalueen rakenteiden ongelmista.

Vaihtotaseiden tasausjärjestely ja suhdannetasausmekanismi nimenomaan ratkaisisivat monia ongelmia ja siten luultavasti hillitsisivät populistista liikehdintää. Vai onko ehkä niin, että populistiset liikkeet nousevat euroalueen ongelmien ratkaisijoiksi siksi, koska vanhat valtapuolueet eivät siihen ole kyenneet?

Tuomas Malinen: Euro on epävakaa mutta hyvin suosittu

Patrizion ehdotukset ovat rakentavia ja ne selvästi veisivät euroaluetta eteenpäin. Ehdotuksilla on kuitenkin kolme suurta ongelmaa. Niissä oletetaan vaihtotasehäiriöiden olevan väliaikaisia (ja paikallisia) ja että maat suostuisivat keskusjohtoisuuteen. Lisäksi EU:n perussopimukset estävät niiden toteuttamisen.

Vaikka vaihtotaseen ylijäämämaa onnistuisi heikentämään omaa kilpailukykyään keskusjohtoisuuden hengessä, ei siltikään olisi mitään taetta siitä, että tämä koituisi tulonsiirtoja saavan maan eduksi. Ylijäämämaa saattaisi menettää kilpailukykynsä, mutta sen tuotteisiin kohdistunut kysyntä voisi siirtyä kokonaan euroalueen ulkopuolelle. Jos euroalue olisi suljettu talous, toisin sanoen että muuta maailmaa ei olisi, voisi tällainen mekanismi toimiakin. Keynesin ehdottama järjestelmä koski nimenomaisesti koko maailmaa.

Yritykset tuskin suostuisivat luopumaan hyvästä kilpailukyvystään ja hankkimastaan asemasta maailmanmarkkinoilla ja/tai euroalueen sisämarkkinoilla. Tämä ei myöskään olisi minkään maan kannalta järkevää. Monessa maassa ei myöskään katsottaisi hyvällä hallituksen tuhlailevaa politiikkaa, jolla yritettäisiin vain välttyä maksamasta ”rangaistusmaksua”. Seurauksena olisikin todennäköisesti voimakas poliittinen vastarinta kaikkia tällaisia sopimuksia kohtaan. Rahaliittojen historia muun muassa Yhdysvalloista osoittaa myös, että tulonsiirroilla on taipumus muuttua pysyviksi. Sama koskee alueellisia tulonsiirtoja esimerkiksi Suomessa.

Olisi varauduttava myös siihen epämiellyttävään vaihtoehtoon, että euro ei selviä seuraavasta kriisistä

EU:n tuomioistuimen päätöksen mukaisesti perussopimuksia ei rikota niin kauan kuin jäsenmaille ei koidu tappioita muille euromaille yhteisesti myönnetyistä lainoista. Kreikalle annetut laina-aikojen pidennykset ja korkojen laskeminen rikkovat yhteisvastuun kieltävää artiklaa 125 aatteen tasolla, mutta ne eivät kuitenkaan vielä johda selkeisiin tappioihin ja siten tulonsiirtoon. Kaikki tappiot, joita jäsenmaat joutuisivat kattamaan suoraan budjetistaan, sen sijaan mitä ilmeisimmin rikkoisivat artiklaa 125.

EKP:n velkakirjojen osto-ohjelmat ovat oma lukunsa, ja Euroopan tuomioistuin antaa niistä päätöksensä heinäkuun alussa. Vaikka tuomioistuin tuskin päätyy niitä kieltämään, on todennäköistä, että ohjelmille asetetaan selkeät rajat. Ohjelmien onkin pakko päättyä jossain vaiheessa, koska EKP ei saa rahallisesti tukea jäsenmaita (artikla 123).

Eurosta pitävät lähes kaikki ihmiset ja yritykset koko Euroopassa, mutta se ei ole vakaalla pohjalla, kuten Italian kriisi (jälleen) osoitti. Tilanteen korjaamiseksi tarvittaisiin Patrizion luovien ehdotuksien kaltaisia ratkaisuja, mutta niiden toteuttaminen vaatisi dramaattisia ja vaikeita muutoksia perussopimuksiin. Pohjoisissa jäsenmaissa kategorisesti vastustetaan kaikkia tulonsiirtoja, eikä niistä voi päättää ilman kansan tukea, koska se johtaisi niin kutsuttujen populististen liikkeiden nousuun, mikä on jo nähty esimerkiksi Suomessa ja Saksassa.

Nähtäväksi jää, keksivätkö EU:n päättäjät vielä jonkin ihmeratkaisun, sitten kun kriisi taas toden teolla iskee. Sitä kenenkään ei kuitenkaan pitäisi jäädä odottamaan, vaan olisi varauduttava myös siihen epämiellyttävään vaihtoehtoon, että euro ei selviä seuraavasta kriisistä. Tosiasioiden tunnustaminen on edelleenkin kaiken viisauden alku.

Skip links

EMU

Footer

Mikä Peruste?

Toimitus