”I’m not your toy. You stupid boy.” Yksinkertainen kertosäe, kanan kotkotusta imitoivia ääniä ja energinen show. Netta Barzilain mukaansatempaava ralli ”Toy” toi Israelille voiton vuoden 2018 Euroviisuissa.

Barzilain mukaan kappale on MeToo-liikkeen hengessä tehty naisten voimaantumisbiisi, joka herättää naisvoimaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta, värikkääseen ja iloiseen vibaan kiedottuna. Tuloksen julistamisen jälkeen artisti kiitti yleisöä erilaisesta valinnasta, tunnusti rakkautensa Israelia kohtaan ja totesi ”seuraavan kerran Jerusalemissa”. Viimeistään loppukaneetti teki selväksi, että Barzilain esitys oli osa propagandaa, jolla Israelin apartheidia valkopestään.

Israelin kansallisessa diskurssissa Jerusalem on Israelin ”jakamaton” pääkaupunki. Tosiasiassa Israel on miehittänyt alueen itäistä osaa Itä-Jerusalemia vuodesta 1967, sekä vastoin kansainvälistä oikeutta ja kansainvälisen yhteisön hyväksyntää liittänyt sen osaksi Israelia. Itä-Jerusalem on pääkaupunki Palestiinan valtiolle, jonka perustamisen Israel on siirtokuntapolitiikallaan tietoisesti estänyt. Itä-Jerusalemissa asuvilla palestiinalaisilla ei ole Israelin kansalaisuutta, vaan niin sanottu asukasstatus, joka (mikäli sitä ei menetä) mahdollistaa asumisen Itä-Jerusalemissa, mutta ei esimerkiksi äänestämistä valtiollisissa vaaleissa tai monia muita perusoikeuksia, joita samalla alueella elävillä olevilla israelinjuutalaisilla on.

Propagandassa Israel esitetään homo- ja queerystävällisenä maana ja Tel Aviv Lähi-idän homopääkaupunkina, sateenkaarikansan turvapaikkana

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu kuvaili Euroviisujen jälkeen Barzilaita Israelin parhaimmaksi lähettilääksi. Netanjahun kuvaus on osuva ja todenmukainen. Liberaalia tasa-arvoa ja feminismiä juhlistava viisuvoittaja on juuri sitä mitä jatkuasti ihmisoikeusrikkomuksia tekevä ja miehitystä vuosikymmeniä ylläpitänyt valtio tarvitsee julkikuvansa kiillottamiseen. Vaikka Israel on apartheidia harjoittava etnokratia, joka alistaa hallitsemallaan alueella asuvaa alkuperäisväestöä lukuisin eri menetelmin, se brändää itsensä tasa-arvon, moniarvoisuuden ja teknologisen edistyksen maaksi.

Israelin miehitys- ja siirtokuntapolitiikka herättää aika ajoin voimakasta kansainvälistä paheksuntaa. Tähän Israel on perinteisesti vastannut hasbaralla. Sananmukaisesti hasbara tarkoittaa selittämistä, jolla Israelin politiikan kriitikoiden ”väärinymmärryksiä” on pyritty selittämään parhainpäin. Tätä uudempi strategia on apartheidin systemaattinen valkopesu, jossa selittelyn sijaan panostetaan myönteisten mielikuvien rakentamiseen muun muassa ulkomailla esiintyvien taiteilijoiden ja kulttuurintekijöiden avulla.

Vuonna 2006 Israelin valtio aloitti Brand Israel -kampanjan, jota se rahoittaa vuosittain miljoonien budjetilla. Kampanjan tarkoituksena on esittää Israel demokraattisena länsimaana, joka kunnioittaa naisten, arabien ja vähemmistöjen oikeuksia.

Merkittävä osa Brand Israelia on pinkkipesu, eli hlbtqi-teemojen hyväksikäyttö apartheidin ylläpitämiseksi. Tässä propagandassa Israel esitetään homo- ja queerystävällisenä maana ja Tel Aviv Lähi-idän homopääkaupunkina, sateenkaarikansan turvapaikkana. Tosiasiassa feministiset ja vähemmistöjen asiat, saatika palestiinalaisten oikeudet sukupuoleen tai seksuaalisuuteen katsomatta, eivät varsinaisesti ole Israelin kansallisen politiikan keskiössä, vaan jopa päinvastoin. Israelin hallitukseen kuuluu esimerkiksi ultraortodoksijuutalainen Shas-puolue, jonka avoin homovastaisuus ja naisiin kohdistuva syrjintä on yleisesti tiedossa. Tilanteissa, joissa se on valtion julkisuuskuvan kannalta suotuisaa, muun muassa hlbtqi-teemat nostetaan kuitenkin esille.

Torstaina 29.11. vietetään YK:n kansainvälistä Palestiina-solidaarisuuspäivää. Mutta miten solidaarisuutta konkreettisesti ottaen tulisi osoittaa? Mikäli asiaa kysytään palestiinalaisilta, yleinen vastaus on miehitystä tukevien ja siitä hyötyvien tahojen boikotti. Boikotin kohteina on miehityksestä taloudellisesti hyötyvät tahot, mutta osa sitä on myös kulttuuriboikotti, joka kohdistuu toimintaan, jossa kulttuuria käytetään Israelin politiikan valkopesussa. Boikotti ei siis kohdistu sattumanvaraisesti yksittäisiin israelilaisiin henkilöihin, vaan se on luonteeltaan institutionaalista.

Euroviisujen boikotointi ei ehkä vielä lopeta miehitystä ja apartheidia, mutta se on perusteltu ja tarpeellinen toimi, jolla voidaan tuoda esille, ettei miehitystä ja palestiinalaisten oikeuksien epäämistä voi normalisoida

Vuoden 2019 Euroviisut järjestetään Tel Avivissa. Kahdestoista kesäkuuta merkittävä joukko palestiinalaisia kulttuuritoimijoita julkaisi avoimen kirjeen, jossa vaaditaan Israelissa järjestettävien Euroviisujen boikotointia. Vetoomuksessa kehotetaan (1) Euroopan yleisradiounionin jäsenmaita boikotoimaan vuoden 2019 Euroviisuja Israelin ollessa sen järjestäjämaa, (2) ruohonjuuritason liikkeitä ja taiteilijoita osallistujamaissa järjestämään rauhanomaisia protesteja Israelin viisuisännyyttä kohtaan, sekä (3) levittämään tietoa boikottivaatimuksesta.

Vaatimus boikotista ottaa mallia Etelä-Afrikan apartheidin vastaisesta taistelusta. Sen mukaan vain tehokkaan ja kestävän kansainvälisen painostuksen avulla Israel velvoitetaan noudattamaan kansainvälisen oikeuden mukaisia velvoitteitaan ja kunnioittamaan palestiinalaisten ihmisoikeuksia. Vaikka Euroviisujen boikotointi ei ehkä vielä lopeta miehitystä ja apartheidia, se on perusteltu ja tarpeellinen toimi, jolla artistit, kaikki tavalliset ihmiset ja kansalaisyhteiskunta voivat tuoda esille, ettei miehitystä ja palestiinalaisten oikeuksien epäämistä voi normalisoida.

Apartheidia ei voi peittää iloisilla viboilla tai värikkäillä sateenkaarilla vaan se tulee lopettaa.

Skip links

Boikotti

Footer

Mikä Peruste?

Toimitus