Kuva: Anssi Ylirönni.

Ruoantuotanto on sekä elämälle välttämätöntä että monissa nykyisissä muodoissaan elinympäristöille tuhoisaa. Ruoantuotannosta puhuminen yhtenä ongelmakimppuna johtaa kuitenkin harhaan ja saattaa jopa herättää toivottomuutta: jotainhan on syötävä. Ruoka ja sen tuotannon tavat ovat valtavan monitahoisia ilmiöitä, ja tästä moninaisuudesta voidaan löytää mahdollisuuksia ruokajärjestelmien uudelleenjärjestelyyn elämää ylläpitäviksi. Tämä edellyttää ruoantuotannon taloussuhteiden toisinajattelua siten, että luodaan tilaa eettiseen harkintaan ja neuvotteluihin pohjautuville ja keskinäisriippuvuudet tunnustaville ruokatalouden käytännöille.

Ruoantuotanto on tulevaisuuksien tekemistä: se on elämiseen tarvittavan energian ja ravintoaineiden syötävään muotoon muokkaamista, jota ilman mikään inhimillinen toiminta ei voisi pitkään jatkua. Ruoantuotannossa tuotetaan kuitenkin paljon muitakin tulevaisuuden rakennusaineita kuin ruokaa, kuten kasvihuonekaasuja, fosforipäästöjä, torjunta-aineiden jäämiä ja hedelmättömäksi tomuksi muuttunutta maata. Teollistuneen maataloustuotannon raaka-aineita ja energiaa paljon kuluttavat käytännöt eivät tuota elinkelpoisia tulevaisuuksia kuin harvoille. Ne muokkaavat elinympäristöjä tavoilla, jotka murentavat sekä inhimillisten että ei-inhimillisten olentojen toimeentulon edellytyksiä.

Suurista hehtaarisadoistaan huolimatta tehomaatalous ei ole ainoa tapa tuottaa ruokaa. Ruoantuotannon erilaisten muotojen ja käytäntöjen kirjo on valtava syötävien kasvien keräilystä hiiltä sitovaan peltoviljelyyn, takapihojen peruna- ja kassavamaista kaupunkilaiskanoihin sekä pian kenties myös laboratorio-oloissa kasvatettavaan syötävään solumassaan. Vaihtoehdot ovat varteenotettavia jo nyt: globaalisti katsoen pien- ja perheviljelmät ovat maailman ruokaturvan selkäranka (FAO 2014). Tästä ja haitallisista ympäristövaikutuksistaan huolimatta suurimittainen ja voimaperäinen maataloustuotanto näyttäytyy usein modernin ruoantuotannon kehityksen huippuna.

Tehotuotannon hegemoninen asema kytkeytyy vallitseviin ymmärryksiin taloudesta. Palkkatyöhön, yksityisomistukseen, rahamuotoisiin sijoituksiin ja velkaan perustuva, yksityistä voittoa kerryttävä massatuotanto rahavälitteisille markkinoille nähdään tehokkaana ja optimaalisena ruokatalouden toimintana. Talous ei kuitenkaan ole muuttumaton elämän reunaehto, vaan alati muotoutuva sosiaalinen, kulttuurinen ja materiaalinen kokonaisuus. Pienviljelyn ja muiden ruoantuotannon moninaisten muotojen näkyväksi tekemistä ja niiden merkitysten ymmärtämistä voisikin edesauttaa toisenlainen ymmärrys siitä, mitä talous on.

Ruokatalouden moninaisuudesta eettisiin neuvotteluihin

Talousmaantieteilijä J. K. Gibson-Grahamin (1996; 2006) kehittämä ja sittemmin Community Economies Research Network -verkostossa edelleen teoretisoitu, tutkittu ja toiminnallistettu moninaisen talouden lähestymistapa lähtee liikkeelle feministisestä taloustieteestä, jossa talouden alaa on laajennettu kattamaan monia naistapaisia ja feminiinisiksi merkittyjä elämänalueita kuten kotitöitä ja hoivaa (ks. esim. Federici 2012; Vainio 2000). Gibson-Graham (1996) kritisoi kapitalosentristä talouden ymmärrystä, joka on tyypillinen niin kapitalismin vastustajien kuin siihen suopeammin suhtautuvienkin parissa. Kapitalosentrisesti taloutta tarkasteltaessa muunlaiset talouden muodot ymmärretään aina vain suhteessa ensisijaiseksi määriteltyihin kapitalistisiin järjestyksiin. Tällöin esimerkiksi kotityöt nähdään palkkatyötä täydentävänä työn muotona, lahjavaihto perifeerisenä tai menneen maailman vaihdantana ja yhteisomistus marginaalisena resurssien hallintatapana (ks. Gibson-Graham 1996, 6).

Moninaisen talouden lähestymistavassa ei kuitenkaan vain lisätä uusia ilmiöitä osaksi ennalta tiedettyä taloutta, vaan performatiivisen politiikan hengessä määritellään uudelleen, mitä talous on. Performatiivisesti tarkasteltuna ilmiöistä tietämisen ja niiden kielellistämisen tavat tuottavat todellisuutta sen sijaan, että ne yksinomaan kuvaisivat sitä. (Gibson-Graham 2008; MacKenzie ym. 2007.) Performatiivisuus antaa työkaluja tarkastella kriittisesti sitä, miten todellisuutta tuotetaan ja millaisia yhteiskunnallisia seurauksia esimerkiksi tietyntyyppisillä taloudesta puhumisen tavoilla, taloudellisilla mallinnuksilla ja talouden toimintaan osallistumisella on (ks. esim. Butler 2010; Mitchell 2011).

Ruokatalouden moninaisuuden kartoittaminen auttaa kyseenalaistamaan totunnaisia käsityksiä siitä, miten ruokaa tuotetaan

Talouden moninaisuuden havainnointi ruoantuotannossa tarkoittaa esimerkiksi ruoan viljelyyn ja prosessointiin liittyvän palkattoman työn, ruoan tuottamisen mahdollistavien yhteisvaurauden muotojen, ruoan ja sen tuotantopanosten moninaisten markkinoiden tarkastelemista nykyisten ja tulevien ruokajärjestelmien vakavasti otettavina rakennuspalikoina. Kapitalististen talouden suhteiden merkitystä ruokajärjestelmissä ei kielletä, mutta sen sijaan että ne nähtäisiin ruoantuotantoa yksiselitteisesti määräävinä, huomio kiinnitetään tuotannon tapojen eroavaisuuksiin ja paikalliseen variaatioon (ks. Harris 2008).

Talouden moninaisuuden havainnoimisessa pyritään välttämään normatiivisia arvostuksia. Moninaisen ruokatalouden osina nähdään yhtä lailla kaakaoplantaasien palkaton pakkotyö ja laidunten tieltä tuhotut trooppiset metsät kuin yhteisöviljelmien jaetut tuotantovälineetkin. Moninaisuuden kartoittaminen onkin vasta ensimmäinen askel, joka auttaa kyseenalaistamaan totunnaisia käsityksiä siitä, miten ruokaa tuotetaan. Samalla laajennetaan ruoantuotannon mahdollisten tulevaisuuksien kenttää tunnistamalla ruoantuotannon toisintekemisen paikkoja sekä avaamalla tilaa ruokatalouden haltuunotolle. (Gibson-Graham 2008.)

Haltuunottoa hankaluuksien kera

Ruoantuotannossa taloutta on otettu tietoisesti haltuun monin tavoin jo nyt. Esimerkiksi kumppanuusmaatalous, yhteisöviljely, lähiruokapiirit, solidaarinen kauppa ja vaikkapa erilaiset siemenvaihdon järjestelmät ovat jo olemassa olevia tapoja tehdä toisin ruoantuotannon taloussuhteita (ks. myös Cameron & Gordon 2010). Näitä moninaisia käytäntöjä yhdistää se, että niihin sisältyy tietoisia pyrkimyksiä ottaa ruoantuotantoon osallistuvia toimijoita mukaan päätöksentekoon siitä, mitä ja miten tuotetaan ja millaisia korvauksia vastaan ruoka siirtyy sen kuluttajille. Näin avautuu tilaa ruokatalouden eettisille neuvotteluille, joissa erilaiset keskinäisriippuvuudet tehdään näkyviksi ja joissa keskinäistä toimeentuloa tavoitellaan ennalta määräämättömissä prosesseissa (Gibson-Graham 2008).

Eettisiä neuvotteluja ruokatalouden järjestymisestä ei käydä vain sopimuspapereiden ääressä inhimillisten toimijoiden kesken. Erilaisten ei-inhimillisten eliöiden osallisuutta ruoantuotantoon huomioidaan esimerkiksi minimoimalla alkutuotannon ympäristövaikutuksia tai kieltäytymällä kokonaan selkärankaisten syömisestä. Kun ruoantuotanto kuitenkin perustuu ei-inhimillisten eliöiden syötäväksi tekemiselle, ja kun nämä syötäväksi tekemisen prosessit väistämättä vaikuttavat suoraan tai epäsuorasti laajoihin joukkoihin muitakin lajeja ja yksilöitä, lajien välisten suhteiden näkökulmasta ruoantuotannossa ei voida pyrkiä täydelliseen hierarkiattomuuteen (ks. Haraway 2008). Lajisorron kysymys ruoantuotannossa tuokin näkyviin talouden suhteiden sotkuisuutta, eettisten neuvotteluiden jatkuvuutta ja lopullisten vastausten tavoittamattomuutta.

Totunnaisten järjestysten kyseenalaistaminen ja neuvottelutilan avaaminen mahdollistavat toimijoiden välisten hierarkioiden havainnoinnin ja purkamisen

Esimerkkinä ruokatalouden hankalista suhteista ja jatkuvista neuvotteluista voidaan tarkastella rikkakasvien torjuntaa (Hyvärinen 2017). Vihannesviljelyssä rikkakasvien kontrollointi on välttämätöntä, mutta sen toteuttaminen kemiallisilla torjunta-aineilla ei ota huomioon monien nykyisten eikä tulevien eliöiden tarpeita. Mekaaninen käsin kitkeminen taas on hidasta ja puuduttavaa, perinteisesti naistapaista työtä, jota teetetään usein siirtolaistaustaisilla ihmisillä matalapalkkatyönä tai yhteisöllisen ruoantuotannon parissa myös omaehtoisena palkattomana tai vaihtoehtoisesti palkattuna työnä. Matalapalkkatyöhön liittyvät sosiaaliset ongelmat ovat ilmeisiä, mutta myös vapaaehtoistyön moninaiset muodot voivat ylläpitää ja vahvistaa esimerkiksi luokkaan ja rotuun liittyviä yhteiskunnallisia eriarvoisuuksia.

Rikkakasvit eivät kuitenkaan anna odottaa erilaisten hierarkioiden purkamista vaan tukahduttavalla elinvoimaisuudellaan ne osoittavat torjunnan jatkuvan tarpeen, mikäli vihannesten ylipäänsä halutaan kasvavan. Ruokatalouden uudelleenmäärittelyissä on siis lähdettävä liikkeelle usein ongelmallisistakin lähtökohdista ja rakennettava toivotunlaisia tulevaisuuksia tälle perustalle (ks. Gibson-Graham 2006). Keskeistä on totunnaisten järjestysten kyseenalaistaminen ja neuvottelutilan avaaminen, sillä ne mahdollistavat toimijoiden välisten hierarkioiden havainnoinnin ja purkamisen. Kun esimerkiksi kitkeminen otetaan vakavasti varteenotettavana ruoantuotannon käytäntönä, voidaan seuraavaksi alkaa neuvotella siitä, miten kitkemistä tehdään ja mitä merkitsee se, miten sitä tehdään – millaisia tulevaisuuksia tällöin rakennetaan.

Ruoantuotannon tulevaisuuksia tekemässä

Rikkakasvien kitkeminen on hyvä esimerkki ruoantuotannon ja talouden moninaisista käytännöistä myös siinä mielessä, että se voi helposti näyttäytyä päämäärättömänä puuhasteluna kirjaimellisesti ruohonjuuritasolla. Tämäntyyppisessä kritiikissä kaikuu kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa tuttu paradoksi: muualta kuin tunnustetuista valtapositioista käsin toimimista on vaikea nähdä vaikuttavana, vaikka se on aina ollut edellytys valtarakenteiden muuttumiselle. Tällaista ilmiöiden tarkastelutapaa voi feministiteoreetikko Eve Kosofsky Sedgwickin (2003) jalanjäljissä nimittää paranoidiksi luennaksi, jossa vältetään yllättymisiä ja ennalta varmuuden vuoksi tiedetään, että esimerkiksi moninaiset ruoantuotannon muodot ovat lopulta osa yhtä ja samaa uusliberaalia kapitalismia tai tukevat sitä tavalla tai toisella (ks. myös Alhojärvi 2017).

Paranoidin luennan ja siihen kytkeytyvän aukottoman, ”vahvan” teoreettisen tietämisen sijaan Gibson-Graham (2008) ehdottaa talouden toisinajattelun työkaluksi ”heikkoa” teoriaa. Heikon teorian valossa ilmiöt, kuten yhteisöllisen maatalouden omaehtoinen kitkemistyö, eivät asetu ennalta määriteltyihin kategorioihin, eikä tällöin pyritä selittämään pois niiden ristiriitaisuuksia tai hankaluuksia. Kitkeminen voi eri muodoissaan uusintaa yhteiskunnallisia hierarkioita ja kytkeytyä niin fossiilisiin polttoaineisiin kuin linnake-Euroopan rajoihinkin, mutta samalla siinä voidaan esimerkiksi tehdä toisin sukupuolten välistä työnjakoa tai suhteita ei-inhimillisiin eliöihin (Hyvärinen 2017).

Moninaisen talouden kehyksissä toisenlaiset tulevaisuudet eivät siis valmiiksi määrity mahdottomiksi, vaan talouden kenttä avautuu alttiiksi kokeellisuudelle ja konteksti- ja tilannesidonnaiselle tekemiselle. Ruoantuotannon muodot ja käytännöt kiinnittyvät aina paikallisiin olosuhteisiin ja toimijoihin, jolloin yleispätevien suuntaviivojen piirtäminen kohti tulevaisuuden ruokajärjestelmiä ei ole mielekästä: muutos on monipaikkaista ja suuntautuu samaan aikaan moniaalle. Monitahoista muutosta voi kuitenkin paikasta riippumatta suunnata kohti elinkelpoisempia tulevaisuuksia määrittelemällä taloutta uudelleen moninaiseksi keskinäisriippuvuuksien ja toimeentuloa tuottavien käytäntöjen kudelmaksi ja kysymällä, miten ruokatalouden moninaisia osallisia tunnistetaan, millaista niiden keskinäinen vuorovaikutus on ja miten ruokaa voidaan tuottaa toimijoiden erilaiset tarpeet huomioiden.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Lähteet

Alhojärvi, Tuomo (2017) Yllättymisiä: antroposkenen paranoia ja tiedon tilanteinen ongelma. Tiede & Edistys 1/2017. 36–56.

Butler, Judith (2010) Performative Agency. Journal of Cultural Economy 3 (2), 147–161.

FAO (2014) The State of Food and Agriculture 2014. Innovation in Family Farming. Rome: Food and Agriculture Organization of the United Nations.

Federici, Silvia (2012) Revolution at Point Zero: Housework, Reproduction, and Feminist Struggle, Brooklyn & Oakland: Common Notions/PM Press.

Gibson-Graham, J. K. (2008) Diverse Economies: Performative Practices for ‘Other Worlds’. Progress in Human Geography 35:5, 613–632.

Gibson-Graham, J. K. (2006) A Postcapitalist Politics. Minneapolis & Lontoo: University of Minnesota Press.

Gibson-Graham, J. K. (1996) The End of Capitalism (as we knew it). A Feminist Critique of Political Economy. Oxford: Blackwell Publishers.

Haraway, Donna (2016) Staying with the Trouble. Making Kin in the Chthulucene. Durham: Duke University Press.

Harris, Edmund (2009) Neoliberal subjectivities or a politics of the possible? Reading for difference in alternative food networks. Area 41:1, 55–63.

Hyvärinen, Pieta (2017) Ruoantuotannon ristiriitoja rikkaruohonjuuritasolla. Kitkeminen työnä, tiedontuotantona ja tulevaisuuksien tekemisenä. Sukupuolentutkimus-Genusforskning 30:2, 35–48.

MacKenzie, Donald, Muniesa, Fabian & Siu, Lucia (toim.) 2007. Do Economists Make Markets? On the Performativity of Economics. Princeton: Princeton University Press.

Mitchell, Timothy (2011) Carbon Democracy. Political Power in the Age of Oil. London: Verso.

Sedgwick, Eve Kosofsky (2003) Touching Feeling. Affect, Pedagogy, Performativity. Durham: Duke University Press.

Vainio, Tiina (toim.) (2000) Naisten talouskirja. Helsinki: Gaudeamus.