Parikymmentä vuotta sitten nationalismille soiteltiin kuolinkelloja. Globalisaatio ei kuitenkaan tehnyt kansallisuusaatteesta ideologista reliikkiä, vaan loi edellytykset nationalismille, joka yhdistää ”talvisodan hengen” käsitykseen ”oman elämän yrittäjyydestä”.

Nationalismi assosioituu helposti militarismiin ja kansalliskiihkoiluun, mutta lähemmässä tarkastelussa se paljastuu paljon mainettaan moniulotteisemmaksi ja joustavammaksi ideologiaksi. Nationalismin kyvystä sopeutua erilaisiin historiallisiin ja kulttuurisiin olosuhteisiin kertoo esimerkiksi se, että talousajattelun läpitunkemassa nykymaailmassa kansallista kilpailu- ja suorituskykyä korostava kilpailukykynationalismi on levinnyt laajalle.

Kilpailukykynationalismi ei ole vakiintunut termi eikä sille ole olemassa tarkkaa määritelmää, mutta tarkoitan sillä toimintaa ja ajatustapoja, jotka liittyvät sellaisen kansallisen subjektin rakentamiseen, jota voisi kutsua ”kansalliseksi kilpailukyky-yhteisöksi”. Kilpailukykynationalismi ilmenee maabrändien rakentamisena, kansallisten kilpailukykystrategioiden laatimisena ja etenkin retoriikkana, jolla kansalaisia vaaditaan ja kannustetaan uhrauksiin taloudellisen kilpailukyvyn puolesta.

Me 2010-luvun suomalaiset elämme keskellä nationalismin uutta tulemista. Olemme nähneet oikeistopopulistisen nationalismin maailmanlaajuisen hyökyaallon, olemme tottuneet pateettiseen talvisotaretoriikkaan ja joka kevät saamme todistaa karnevalistisen lätkänationalismin tenhoa. Nationalismin nousu on erittäin mielenkiintoinen ilmiö, sillä vain parikymmentä vuotta sitten nationalismille soiteltiin kuolinkelloja.

Globalisaation ja nationalismin suhde

Neuvostoliiton ja sosialistisen blokin romahdus 1990-luvun alussa oli valtava maailmanhistoriallinen murros, jolla oli suuri vaikutus ajan henkiseen ilmastoon ja poliittiseen mielikuvitukseen. Pian Neuvostoliiton hajottua lännessä alkoikin sosiologi David Heldin ”suureksi globalisaatiokeskusteluksi” ristimä yhteiskunnallinen debatti, jossa analysoitiin ja arvioitiin, millaiseksi kylmän sodan vastakkainasettelun taakseen jättänyt maailma tulisi muodostumaan.

Kansainvälisen globalisaatiodebatin ehkä äänekkäimmän ryhmän muodostivat 1990-luvun alussa niin kutsutut ”hyperglobalistit”, jotka julistivat globalisaatioprosessin pyyhkäisevän kaikki keinotekoiset kansallisvaltiolliset raja-aidat kumoon kehkeytymässä olevan rajattoman maailman tieltä. Maapallon oli määrä nivoutua yhdeksi suureksi markkinapaikaksi, jossa pääoma, ihmiset ja tavarat liikkuisivat vapaasti. Sosialismi julistettiin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen kuolleeksi ideologiaksi, eikä globalisaatiohuuman ja poliittisen sekä taloudellisen integraation nopean syvenemisen keskellä moni povannut nationalismillekaan pitkää elinikää. Innokkaimmat globalisaatioevankeliumin julistajat esittivät, että uudessa uljaassa maailmassa ei enää olisi tarvetta vahvoille kollektiivisille identiteeteille ja poliittisille ideologioille, sillä ihmisistä oli määrä kehittyä kosmopoliittisia ja ylikansallisesti ajattelevia rationaalisia kuluttajia, jotka kääntäisivät selkänsä sosialismin ja nationalismin kaltaisille irrationaalisille, tunkkaisille ja ajastaan jälkeenjääneille ideologioille.

Globalisaatio kansallisena haasteena

Globalisaatiokeskustelu saapui pienellä viiveellä Suomeenkin, ja myös täällä eliitti ja valtavirtamedia omaksuivat nopeasti näkemyksen, jonka mukaan globalisaatio on suuri ja vastustamaton historiallinen murros. Globalisaation ja nationalismin suhdetta tutkinut poliittisen historian professori Pauli Kettunen on huomauttanut, että tällainen historiallista katkosta korostava globalisaatiopuhe sisältää usein paradoksin: samalla kun globalisaatio näyttäytyy radikaalina historiallisena katkoksena, se esitetään kuitenkin haasteena jatkuvuutta painottavalle me-toimijalle, tässä tapauksessa Suomen kansalle ja suomalaiselle kansallisvaltiolle.

käsitys globalisaation haasteesta tai uhkasta on omiaan sähköistämään nationalistisia tuntemuksia

Vaikka globalisaation piti osoittaa kansalliset perspektiivit liian kapeiksi ja aikansa eläneiksi, puhutaan globalisaatiosta yhä 2010-luvullakin useimmiten kansallisvaltiollisen kehyksen sisällä. Lisäksi käsitys globalisaation haasteesta tai uhkasta on omiaan sähköistämään nationalistisia tuntemuksia. Globalisaatio ei siis olekaan tehnyt nationalismista ideologista reliikkiä, vaan se on päinvastoin luonut edellytyksiä monenlaiselle nationalismille, myös sellaiselle, joka keskittyy vaalimaan kansallista kilpailukykyä.

Suomessa etenkin elinkeinoelämän johto ja poliittinen oikeisto ovat 1990-luvulta lähtien mieltyneet rakentamaan kertomusta, jossa globalisaatio esitetään Suomen kohtalonkysymyksenä. Kansalle on esitetty hyytävä tilannekuva, jossa Suomi on temmattu keskelle uutta darwinistista olemassaolon taistelua, raakaa globaalia talouskilpailua. Tämän taistelun voittamiseksi kansaa on vaadittu omaksumaan jälleen talvisodan henki ja pyyteetön uhrimieli.

Tämä uusi ”kansallinen haasteemme” on siis globaali talouskilpa, vastaansanomaton realiteetti, johon vedoten meiltä vaaditaan sellaisia nationalistisia hyveitä kuten yksimielisyyttä ja kansallista suorituskykyä, mutta myös sellaisia postfordistisia hyveitä kuten joustavuutta ja innovatiivisuutta. Kilpailukykynationalistinen puhetapa yhdisteleekin erittäin taitavasti nationalistista eetosta ja uusliberaalia kielenkäyttöä.

Kilpailukykynationalismi syntyy kahden ajattelukehikon leikatessa toisiaan. Toisaalta globalistinen diskurssi esittää, että globalisaatioprosessi on luonnonvoiman kaltainen vastustamaton mahti, joka sanelee suvereniteettiaan menettävien valtioiden toiminnalle tiukat talouspoliittiset reunaehdot. Toisaalta taas nationalistinen diskurssi esittää globaalin talouskilvan kansakunnan uutena yhteisenä haasteena ja sankarillisena voimainponnistuksena, ”meidän sukupolvemme talvisotana”. Jatkuvuus (kansakunta) ja katkos (globalisaatio) eivät siis riitele keskenään, vaan ne limittyvät kilpailukykynationalismissa yllättävän kitkattomasti toisiinsa.

Tiedon ja osaamisen Suomi kansallisena projektina

Viestinnän tutkija Anu Kantolan mukaan kilpailukyvystä kehittyi Suomessa 1990-luvun aikana niin vahva yhteiskunnallista keskustelua hallinnut kattokäsite, että kaikkien yhteiskunnan toimijoiden oli määriteltävä itseään suhteessa kilpailukykyyn ja esiinnyttävä sen edistäjinä. 1990-lukua voikin kutsua murroskaudeksi, jolloin suomalainen sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio muovautui hiljalleen globaalien markkinoiden vaatimuksia toimeenpanevaksi kilpailuvaltioksi. 1990-luvulta lähtien kaikki suomalaisen yhteiskunnan instituutiot ja toimijat, mukaan lukien ammattiliitot, vasemmistopuolueet ja yliopistot, ovatkin rientäneet lunastamaan paikkaansa kilpailukyvyn rakentajina ja takaajina.

Pauli Kettusen mukaan 1990-luvulla virisi myös sellainen puhe, jonka mukaan suomalaisen yhteiskunnan oli määrä muuntua joustavaksi sosiaaliseksi ympäristöksi innovatiiviselle ja rajattoman vapaalle taloudelle. Yhteiskunnan käsitteen oli määrä korvaantua ”kansallisen innovaatiojärjestelmän” käsitteellä. Kansallisen innovaatiojärjestelmän tuli varmistaa, että Suomi on kilpailukykyinen ja houkutteleva sijaintipaikka yritystoiminnalle ja tuottava sijoituskohde maantieteellisistä siteistä vapautuneelle ylikansalliselle pääomalle. Kilpailukyvyn vaalimisesta, ”tiedon ja osaamisen Suomen” rakentamisesta, kilpailukykyisten toimintaympäristöjen tuottamisesta ja tuotteistamisesta muodostui kansallisia projekteja, ja kilpailukyvyn herkeämätön kehittäminen ymmärrettiin yhteiseksi isänmaalliseksi asiaksi.

Kansainvälinen kilpailu oli yhteinen haaste ja kansallinen kohtalonkysymys, mutta Suomi näytti pystyvän vastaamaan siihen sangen menestyksekkäästi. 1990-luvun laman tuhkista nousi koulutuksen, tieteen ja innovaatioiden nimiin vannonut Nokia-Suomi, joka käytti ennätyssuuren osan bruttokansantuotteestaan tutkimus- ja tuotekehitysmenoihin. Innovaatioista puhuttiin kaikkialla, ja Nokia Mobile Phonesin tutkimus- ja kehitysjohtaja sekä Nokian johtokunnan jäsen Yrjö Neuvo kehottikin Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla suomalaisia ottamaan ”päivän innovaation jokaisen asiaksi”.

Nousukauden Suomessa tällainen hieman höttöiseltä kuulostava kilpailukykypuhe löysi tiensä innovaatioseminaarien paneelikeskusteluihin ja lehtien pääkirjoituksiin. Innovatiivisuutta ja osaamista korostanut puhe edusti suomalaisen kilpailukykynationalismin lempeämpiä kasvoja – talouskilpailu esitettiin haasteena, mutta se oli innostava haaste, johon Nokia-Suomi näytti pystyvän vastaamaan innovaatiot ja osaaminen aseinaan. Uhrauksia kilpailukyvyn ja kansantalouden puolesta vaativa konservatiivinen talvisotaretoriikka vaikuttaisi lisääntyneen vasta 2000-luvun puolella.

Kansallinen historia kilpailukykyretoriikan palveluksessa

2000-luvun alku oli nykyvinkkelistä katsottuna taloudellisesti hyvää aikaa, mutta jostain syystä elinkeinoelämän johdon näkemys Suomen kilpailukyvystä ja henkisestä tilasta oli 2000-luvun alkupuolella hyvin synkkä. Tällaisen käsityksen saa ainakin lukemalla aikanaan paljon kipakkaa keskustelua herättänyttä Elinkeinoelämän Valtuuskunnan EVA:n globalisaatioraporttia Suomen menestyksen eväät, joka julkaistiin vuonna 2004. Raporttia voisi sanoa kärkevän ja lennokkaan retoriikkansa vuoksi ehkä koko 2000-luvun mielenkiintoisimmaksi kilpailukykyvaatimuksia ja nationalistista retoriikkaa yhdisteleväksi puheenvuoroksi. Raportin sivuilla esitettiin hyytävä tilannekuva laiskuuden ja itsetyytyväisyyden synteihin vajonneesta Suomesta, joka saattoi pelastua vain talvisodan hengellä ja ahkeralla yrittäjyydellä.

Suomen Kuvalehden päätoimittajan Tapani Ruokasen toimittama EVA:n raportti perustuu kymmenien eturivin suomalaispäättäjien haastatteluihin. Haastateltavat jakoivat yhteisen, erittäin synkän tilannekuvan: itsetyytyväinen ja uudistumiskyvytön Suomi ei ollut valmis kohtaamaan globalisaation haastetta, vaan oli kulkemassa kohti tuhoa. Suomen asenneilmasto ja ”impivaaralaisuus” ärsyttivät raporttiin haastateltuja päättäjiä ja vaikuttajia, jotka halusivat iskostaa kansaan kriisitietoisuutta ja työteliäisyyttä.

Paljonpuhuva on erään haastateltavan näkemys, jonka mukaan Suomi oli ”muutosvastainen, autoritäärinen ja teeskentelevä puolisosialistinen valtio.” Asiat eivät siis olleet reilassa, mutta päätoimittaja Ruokanen jaksoi kuitenkin olla toiveikas. Hän halusi kaikesta huolimatta uskoa, ”että vanha suomalainen henki jälleen herää: sitä on sanottu talvisodan hengeksi, sillä maa rakennettiin tuhkasta sodan hävityksen jälkeen ja sen avulla ponnistettiin viime laman syövereistä maailman huipulle. Suomi selviää selkä seinää vasten.”

Nykyperspektiivistä katsottuna Suomella meni vielä vuonna 2004 erittäin hyvin, mutta synkän tilannekuvan esittäminen on tunnetusti hyvä keino tuottaa suostumusta muutosvaatimuksille. Suomen menestyksen eväissä maalailtiinkin apokalyptisiä kauhukuvia kaiken vanhan ja tutun alleen hukuttavasta globalisaation hyisestä virrasta, jonka riepottelemaksi ajopuuksi Suomi oli vaarassa joutua. Ruokasen dramaattisen näkemyksen mukaan ”vaihtoehtomme ovat menestyminen tai menehtyminen.” Raportti ei kuitenkaan halunnut antaa periksi näille hyytäville kauhukuville, vaan se manasi esiin talvisodan henkeä ja kansallista toimintatarmoa, joiden avulla Suomi voisi selviytyä voittajana olemassaolon kamppailustaan.

Suomen menestyksen eväät oli sikäli tyypillinen kilpailukykynationalistinen puheenvuoro, että se käsitteli globaalia murrosta uutena kansallisena haasteena, johon vedoten suomalaisia vaadittiin jälleen kerran sitoutumaan yhteiseen ja yksimieliseen ponnistukseen paremman huomisen puolesta. Kaikesta globalisaatioon liitetystä murrospuheesta huolimatta globalisaation ajatteleminen kansallisena haasteena aktivoi ajatusta eheästä ja yksimielisestä kansallisesta subjektista, jolle näytti olevan tilausta vielä 2000-luvunkin taloudellisissa kilpailukykyprojekteissa.

Suomen menestyksen eväät ei suinkaan aloittanut haikailemansa kilpailukyky-yhteisön rakentamista täysin tyhjältä pöydältä, vaan raportin argumentaatio ja eetos ammensivat voimaa yhteisesti jaetusta historiasta ja kulttuurisista symboleista. EVA:n raportti hyödynsi diskursiivisena resurssinaan Suomen historiaa, johon tukeutuen voitiin esittää kertomus siitä, keitä ”me” todella olemme, mihin olemme ennen pystyneet ja mihin tulemme nämä historian koetukset kestäneinä pystymään myös jatkossa. Tämä suomalaisuuden essentialistinen tulkinta kertoi yleisölleen tarinaa ylisukupolvisesta suomalaisuuden olemuksesta, joka voitiin ajatella ”meidän” suorituskykymme lähteeksi ja kilpailueduksi globaalissa talouskilvassa. Suomen menestyksen eväissä menneisyyden maineteoista ja suomalaisesta sotakuntoisuudesta haettiinkin inspiraatiota ja uskoa myös globalisaation aikakauden huippusuorituksiin: ”Mistä suomalainen nainen saa voimaa? Ihantalan taistelusta, torjuntavoitosta, uskosta uskomattomaan.”

Talouden talvisota

EVA:n globalisaatioraportin retoriikka on hyvä esimerkki siitä, miten Pauli Kettusen sanoin ”kansallista historiaa ja kansallisia traditioita voidaan aktualisoida todistamaan, että Suomen kansan voima on sen kyvyssä ja tahdossa tehdä se, mikä täytyy tehdä – näkökohta, jolle oli erityistä käyttöä 1990-luvun syvän talouslaman vuosina.” Tuolle näkökohdalle on ollut käyttöä myös vuonna 2008 alkaneen globaalin talouskriisin aikana. Kun valtiovarainministeri Jyrki Katainen kutsui joulukuussa 2008 Suomen vaikeaa taloudellista tilannetta ”talouden talvisodaksi”, hänen viestinsä suomalaisille oli selvä: kansan on jälleen aika valmistautua ”välttämättömiin uhrauksiin”.

kuka kehtaa ilmoittautua käpykaartilaiseksi talouden talvisodassa, meidän yhteisessä ponnistuksessamme?

Talvisota soveltuu erittäin hyvin yhteisiin uhrauksiin velvoittavaksi retoriseksi resurssiksi, sillä se on Suomen historiaan liittyvistä symboleista kaikkein voimakkain. Talvisotaan tiivistyy niin vahvasti yhteisöllisyyttä ja nationalistista tunnelatausta, että sillä on symbolina suuri velvoittava voima – kuka kehtaa ilmoittautua käpykaartilaiseksi talouden talvisodassa, meidän yhteisessä ponnistuksessamme?

Myös pääministeri Juha Sipilä on valjastanut aiempien polvien sotaponnistelut tukemaan omaa poliittista visiotaan. Sipilä piti keväällä 2016 Kansallisen veteraanipäivän pääjuhlassa puheen, jossa hän käsitteli Suomen ja Neuvostoliiton käymien sotien merkitystä Suomen itsenäisyyden pelastajana ja kansallishengen vahvistajana. Hän puhui myös ukkinsa sotakokemuksista sekä heidän yhteisestä matkastaan luovutettuun Karjalaan vuonna 1996. Sipilä sanoi oivaltaneensa Karjalan matkallaan, mihin veteraanien uhraukset häntä ja kaikkia nuorempia sukupolvia velvoittivat:

”Olin juuri myynyt yritykseni ja haaveilin hieman kevyemmästä työstä. Ei hän (Sipilän sotaveteraani-ukki) sitä toivonut. Hän opetti minut omalla tavallaan ymmärtämään, että meidän nuoremman sukupolven talvisotamme on tämän isänmaan rakentaminen yhä paremmaksi paikaksi asua ja elää. Meidän jokaisen tulee olla oman elämämme yrittäjiä ja rakentaa maatamme niillä taidoilla, jotka meille kullekin on annettu.”

Sipilän sanavalinta on mielenkiintoinen, sillä hän valjastaa aiempien polvien uhraukset palvelemaan ideologiaa, joka kaventaa kansalaisuuden idean tarkoittamaan sitä, että meistä kukin joutuu olemaan ”oman elämänsä yrittäjä”. Pääministeri teki puheessaan historiapolitiikkaa valjastamalla talvisodan palvelemaan omia poliittisia tarkoitusperiään, joihin näyttää kuuluvan sellaisen yhteiskuntamallin edistäminen, jossa ihmiset muuttuvat poliittisista kansalaisista oman markkina-arvonsa jatkuvaan trimmaamiseen pakotetuiksi yrittäjiksi. Nationalistisesta kuvastosta ammentava retoriikka antaa työkaluja, joilla oikeuttaa kovaa oikeistolaista politiikkaa.

Olisi kuitenkin perusteetonta väittää, että kilpailukykynationalismissa ja globalisaation esittämisessä kansallisena haasteena olisi kyse vain eliittien toteuttamasta manipulaatiosta. Kansakunnan ja kansallisvaltion käsitteisiin ankkuroitunut ajattelu ja arkipäiväinen nationalismi ovat juurtuneet niin syvälle, että ajatus yhteen hiileen puhaltavasta ”kansallisesta kilpailukyky-yhteisöstä” kuulostanee moniin korviin ihan järkeenkäyvältä ja kannatettavalta. Kansalliset identiteetit eivät ole kadonneet minnekään eikä globalisaatio ole osoittautunut nationalismin haudankaivajaksi vaan pikemminkin sen vahvistajaksi.

Syvään systeemikriisiin juuttuneella kapitalismilla ja vaurauden jakamisessa pahasti epäonnistuneella globalisaatioprosessilla on ollut vaikutuksensa siihen, että nationalismi on jälleen nostanut päätään eri puolilla maailmaa. Nationalistisella sisäänpäin käpertymisellä tai kilpailukyvyn puolesta uhrauksia vaativalla politiikalla ei kuitenkaan pystytä puuttumaan aikaamme riivaavien ongelmien alkusyihin. Siihen pystyisi vain demokraattisempi ja rationaalisempi globalisaation hallinta, joka kaataisi samalla kylmää vettä nyt kuumina hehkuvien nationalististen tunteiden päälle.

Kirjoittaja on Turussa asuva kulttuurihistorian maisteri, vapaa kirjoittaja ja akateeminen sekatyöläinen.

Lähteet:

Jämsä, Petri. 2014. Globalisaatiokeskustelu Helsingin Sanomissa 2004-2008. Kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto.

Kantola, Anu. 2006. Suomea trimmaamassa: suomalaisen kilpailuvaltion sanastot. Teoksessa Uusi jako. Miten Suomesta tuli kilpailukyky-yhteiskunta? Toim. Risto Heiskala ja Eeva Luhtakallio. Gaudeamus, Helsinki.

Kettunen, Pauli. 2008. Globalisaatio ja kansallinen me : kansallisen katseen kritiikki. Vastapaino, Tampere.

Kettunen, Pauli. 2001. Kansallinen työ : suomalaisen suorituskyvyn vaalimisesta. Yliopistopaino, Helsinki.

Neuvo, Yrjö. ”Päivän innovaatio” jokaisen asiaksi. Helsingin Sanomat 4.8.1996. http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000003551230.html. Haettu 1.2.2017

Ruokanen, Tapani. 2004. Suomen menestyksen eväät. Tiekartta Tulevaisuuteen. http://www.eva.fi/wpcontent/uploads/files/888_TIEKARTTA_FINAL.pdf. Haettu 31.1.2017

Sipilä, Juha. Kansallisen veteraanipäivän pääjuhla, juhlapuhe Oulussa 27.4.2016. http://www.juhasipila.fi/blogi/2016/04/27/9549. Haettu 2.2.2017