Nationalismin aalto nousee. En nyt viittaa vain oikeistolaisiin terroristiryhmiin, en edes Yhdysvaltain tuoreeseen presidenttiin tai Euroopan ”kohtalon vuoden” vaaleihin (Hollanti, Ranska, Saksa), joissa äärioikeisto näyttäisi jälleen kerran jylläävän.
”Olen nationalisti”, ilmoitti professori Jaakko Hämeen-Anttila muutaman viikon takaisessa kolumnissaan. Kiehumispiste dokumentin ohjaaja ja kirjailija Elina Hirvonen on jo jonkin aikaa painottanut omaa kansallismielisyyttään sanoen, ettei isänmaallisuus ole vihaa, vaan hyvinvointiyhteiskunnan puolustamista. Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski puolestaan kierteli ympäri Eurooppaa ja esitti ajatuksen, että äärinationalismi syntyy siitä, kun maailmassa on liian vähän nationalismia.
Aittokosken teksti lähtee siitä, että maahanmuutto ruokkii kiihkonationalismia Euroopassa. Ihmisiä lähtee Eurooppaan maista, joissa ei Aittokosken mukaan ole yhtenäistä käsitystä kansallisvaltiosta. Tässä ajattelukehikossa Lähi-idän ihmiset eivät ole riittävän nationalistisia, mistä seuraa siirtolaisuutta, mistä puolestaan seuraa automaattisesti kiihkonationalismia Euroopassa. Eurooppalaisen nationalismin ongelmat eivät siis tämän ajattelumallin mukaan piile siinä itsessään, vaan jossain aivan muualla: siirtolaisissa, Lähi-idän klaaneissa, heimoissa, uskontokunnissa…
Nationalistisesta retoriikasta vaikuttaisi tulleen salonkikelpoista sellaisissakin piireissä, joissa se olisi kenties vielä vuosikymmen sitten kuulostanut nurkkakuntaiselta. Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlallisuuksien siivittämänä tuo retoriikka tulee todennäköisesti lisääntymään.
Nationalismi, eli kansallisuusaate on juurtunut useimpiin meistä niin syvään, ettei sitä tai sen perusteluja välttämättä pysähdy juuri pohtimaan. Mitä tarkoittaa, kun sanon jonkin olevan suomalaista? Tai isänmaallista?
Nationalismi perustuu ajatukseen toisistaan erotettavista kansakunnista. Kuten nationalismitutkijat Ernest Gellneristä Eric Hobsbawmiin ja Benedict Andersoniin ovat osoittaneet, kansakunnilla ei kuitenkaan ole mitään ”luonnollista”, objektiivisesti määritettävää perustaa (kieltä usein yritetään esittää sellaisena, mutta tässäkin on ongelmansa). Andersonin kuuluisan termin mukaisesti ne ovat kuvitteellisia yhteisöjä: emme tapaa kuin murto-osan saman kansakunnan edustajista, mutta kuvittelemme välillemme jonkin yhteisöllisen siteen.
Myytti yhtenäisistä toisistaan eroavista kansakunnista on rakennettu, jotta kansallisvaltioiden luominen ja hallitseminen on ollut mahdollista. Nationalismia tutkineen historioitsija Eric Hobsbawmin sanoin: ”Kansakunnat eivät tee valtioita ja nationalismia, vaan päinvastoin.”
Vastikään edesmenneen sosiologin Zygmunt Baumanin mukaan kansallisuusaatteen ydin tulee erottelusta ”meihin” ja ”muihin”. Koko uskomme kansakunnan olemassaoloon pohjautuu siihen, että suljemme sen ulkopuolelle ”muut”, jotka eivät ole osa samaa kansakuntaa. Koska kansakunnat ovat kuitenkin pohjimmiltaan kuvitteellisia yhteisöjä, käsitystä ”meistä” täytyy jatkuvasti luoda ja vahvistaa: ”Tuntemuksia kansallisesta solidaarisuudesta ja valmiudesta uhrata itsensä kansakunnan hyväksi herätellään nimittämällä maata ’äidiksemme’ tai ’isänmaaksi'”, Bauman kirjoittaa.
Lisäksi Bauman toteaa, että ”nationalismissa on aina kyse assimilaatiosta”. Jotta nationalismi toimisi kansallisvaltion hallintakeinona, erilaisiin kieliin ja murteisiin, traditioihin ja uskomuksiin jakautunut väestö täytyy koota yhdenmukaisen kansallisen myytin taakse. Kansallisuusaatteen historia onkin erityispiirteiden sulauttamisen ja kieltämisen historiaa, esimerkkinä vaikkapa saamelaisten suomalaistaminen.
Nationalismi rakentuu siis yhtäältä erottelulle ja toisaalta yhdenmukaistamiselle. Vasemmiston – tai kenen hyvänsä yhdenvertaisuuteen uskovan – näkökulmasta tällainen on ongelmallista.
Teemanumeromme pohjaa näkemykseen, että emme voi tyytyä vain kritisoimaan äärinationalismia.
Miika Salo kirjoittaa Perusteen nationalismi-teemanumeron artikkelissaan: ”myös liberaali nationalismi ylläpitää rajoja kansojen välillä, ylpeyttä ’omasta’ kansasta sekä käsityksiä kansakuntien luontaisesta erilaisuudesta. Tässä nationalismissa kaikki voivat olla suomalaisia, kunhan omaksuvat suomalaisuuden. Se on toinen – toki vasemmistolaisempi, mutta kuitenkin vain toinen – muoto perussuomalaisesta käsityksestä ’maassa maan tavalla’.”
Nationalismi on vasemmistolle erityisen kova pala myös siksi, että vasemmisto tapaa puolustaa hyvinvointivaltiota, joka perustuu nationalistiseen kansallisvaltiojärjestelmään. Kuinka puhua julkisen sektorin hyvistä puolista ja samaan aikaan kritisoida kansallisvaltiokeskeistä ajattelua?
Monet vasemmistolaiset ovat kaiketi päätyneet hiljaiseen nationalismiin, jossa kansakuntien mukaisesti lohkottua maailmaa pidetään ulossulkevana järjestelmänä, mutta sen nähdään mahdollistaneen hyvinvoinnin isolle joukolle ja siihen koetaan järkeväksi sopeutua. Tämä päättelyketju voi pohjata pidemmän tähtäyksen pyrkimykseen päästä nationalismista ja kansallisvaltioista eroon tai sitten ei. Joka tapauksessa tällaisen ajattelutavan edustaja tuskin kokee tarpeelliseksi tuoda omaa nationalismiaan esiin esimerkiksi puhumalla isänmaallisuudestaan.
Jotkut liberaalit nationalistit taas pyrkivät kiistämään kansallisuusaatteeseen sisältyvän ulossulkemisen ja yhdenmukaistamisen. Tällöin ajatuksena on, että kiihkoilijat ovat kaapanneet kansallisuusaatteen ja että nationalismiin ei välttämättä sisältyisi ”me” ja ”muut” -asetelmaa.
Yhden näkökulman liberaaliin nationalismiin tuo suomalainen vasemmistopoliitikko Suldaan Said Ahmed. Hän pyrkii viemään pohjan sorron ja alistamisen välineiltä – nationalistisilta symboleilta – käyttämällä niitä itse suvaitsevaisuuden edistämiseen. Kutsuimmekin hänet Perusteen debattiin taittamaan peistä nationalismikriittisen aktivistin Henrik Jaakkolan kanssa. Pitäisikö leijonariipus valjastaa suvaitsevaisen Suomen symboliksi? Vai ruokkiiko tämä vain uudenlaista ulossulkemista ja suomalaistamista?
Perusteen nationalismi-teemanumero käynnistyy tänään julkaistavilla vasemmiston ja nationalismin suhdetta käsittelevillä teksteillä. Tulevina viikkoina on luvassa juttua esimerkiksi niin kutsutusta homonationalismista, kilpailukykynationalismista, kansallisesta itsemääräämisoikeudesta sekä Benedict Andersonin klassikoksi kohonneen nationalismiteorian kritiikkiä. Perusteen radio-ohjelma KENin maaliskuun jakson teema on puolestaan Miehet, sota ja maskuliinisuus.
Teemanumeromme pohjaa näkemykseen, että emme voi tyytyä vain kritisoimaan äärinationalismia. Nyt, Suomen kansallisvaltion ikääntyessä pyöreisiin lukemiin, on mitä tärkein hetki tarttua meihin sisään rakennettuun nationalismiin ja pohtia, kuinka siihen tulisi suhtautua.
Antoisia luku- ja kuunteluhetkiä!
Kuutti Koski
Päätoimittaja