Jokin aika sitten luin FB-kaverini seinällä keskustelun, joka koski Venäjän federaation virallisen lehden Rossijskaja gazetan julkaisemaa tietoa siitä, että suomalaiset miehittäjät olisivat sodan aikana ampuneet kuoliaaksi presidentti Putinin sukulaisen Tverin alueella.
Luin Putinin isoisän synnyinseudusta ja talosta kertovan artikkelin. Sen mukaan fasistit olisivat miehittäneet kylän lyhyeksi ajaksi vuonna 1941, ja suomalaiset olisivat ampuneet puna-armeijaa auttaneen naisen. Artikkeli rinnastaa vaivihkaa suomalaiset fasisteihin. FB-keskustelussa kertomuksen asiapitoisuutta epäiltiin, samoin kuin artikkelin tarkoitusperiä.
Olen seurannut Karjalan tasavallan (ja Suomen Pohjois-Karjalan) julkista muistinpolitiikkaa monen vuoden ajan. Kun aloitin tämän etnografisen työn vuonna 2013 panin merkille, kuinka Venäjän tärkeimmän kansallisjuhlan, Voitonpäivän, juhlinnassa Sortavalassa on koko ajan puhuttu sodasta fasisteja eikä suomalaisia vastaan. Suomalaiset ja alueen suomalainen menneisyys oli tästä juhlasta ilmeisesti tarkoituksella pyyhitty pois. Myöhemmin seurasin Sortavalassa muun muassa Karjalan fasisteista vapautuspäivän juhlallisuuksia (tämä päivä otettiin käyttöön 2009 ja sitä vietetään 30.9.), ja silloinkin sodan paikallinen historia jäi yleiskansallisen historiantulkinnan taakse. Sodan muistojuhlallisuudet liittivät entiset Suomen alueet Venäjän nykykansakuntaan sotatulkinnan kautta: kaupungissa juhlittiin voittoa fasisteista eikä suomalaisista, kuten Venäjän tulkinta toisesta maailmansodasta Suurena isänmaallisena sotana edellyttää.
Karjalan tasavaltaa pidetään yhtenä Venäjän kansainvälisimmistä alueista. Suomen läheisyys ja maidemme välisen rajan avoimuus merkitsee paljon sen asukkaille. Suomesta otetaan mallia monessa asiassa. Esimerkiksi uutta Petroskoin lähiötä oli mainostettu lauseella ”Rakastamme Karjalaa, rakennamme kuin Suomessa”. Suomen läheisyydellä ja tuttuudella selitetään myös Karjalan muuta Venäjää korkeampi tyytymättömyys valtaapitäviin.
Miksi ”suomalaiset” tappoivat Putinin isovanhempien sukulaisen juuri nyt?
Vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa Suomi nähtiin muistinpolitiikoissa naapurina, jonka kanssa kannattaa etsiä yhteisymmärrystä ja sopua. Entisille Suomen alueille ja veristen taistelujen paikoille pystytettiin muistomerkkejä, jotka ilmaisivat surua kaatuneita ja heidän omaisiaan kohtaan. Tällaisena voi pitää Pitkärannan piirissä vuonna 2000 talvisodan muistoksi paljastettu sururisti, joka esittää Suomea ja Venäjää kahtena surevana sisarena ja äitinä.
Tänä päivänä kuitenkin puhaltavat toiset tuulet. Viime kesänä Petroskoissa sen miehityksestä vapautumisen päivänä – kaupunginpäivänä – paljastettiin keskitysleirien uhrien muistopatsas. Patsas kunnioittaa suomalaisen miehitysajan keskitysleireissä menehtyneitä Karjalan ja Leningradin alueen asukkaita. Patsaan paljastustilaisuudessa puhuttiin seitsemästä tuhannesta uhrista, itse patsaaseen ja sen ympärillä oleviin kivipylväisiin on lyöty kolmen ja puolen tuhannen uhrin nimet. Suomalaiset historioitsijat pitävät jälkimmäistä totuudenmukaisempana lukuna kuin edellä mainittua. Uhrien määrästä ja keskitysleirien asukkaiden kokemuksista käydään keskustelua Karjalan lehdistössä.
Luulisi, että keskitysleirien aikaa ja niiden uhreja olisi pitänyt ruveta muistamaan jo paljon aikaisemmin. Tähän vuoteen asti – eli 73 vuoden ajan – Petroskoissa ei ollut heille omistettua muistopatsasta. Myöhäisenä neuvostoaikana sota-aikaa Karjalassa – samoin kuin muuallakin Neuvostoliitossa – muistettiin valtion määräämällä tavalla. Karjalan alueen ”kasvaminen” talvisodassa, ja sitä seuranneen sodan aikainen Karjalan miehitys vaikuttivat hyvin kaukaiselta ja merkityksettömältä menneisyydeltä. Miksi sotaa on ruvettu muistamaan viime vuosina yhä näyttävämmin ja orkestroidummin, miksi tämä muistomerkki avattiin nyt? Miksi ”suomalaiset” tappoivat Putinin isovanhempien sukulaisen juuri nyt?
Keskitysleirien uhrien muistopatsas on myös muistopatsas suomalaiselle sota-ajan rotuerottelulle.
Vaikuttaa siltä, että Karjalan tasavallassa mielikuvaa Suomesta ollaan muuttamassa. Tässä muutoksessa valikoidulla sotamenneisyydellä on merkittävä rooli. Viesti on osoitettu ennen kaikkea Karjalan nykyisille asukkaille: naapurimaa oli menneisyydessä julma vihollismaa, jota kannattaa edelleenkin varoa. Peskin hautausmaalla paljastettu patsas palauttaa tähän päivään suomalaisten miehittäjien paikallisväestön erottelupolitiikan, eli karjalaisten suosimisen ja venäläisten kurjissa keskitysleireissä pitämisen ja näännyttämisen. Keskitysleirien uhrien muistopatsas on myös muistopatsas suomalaiselle sota-ajan rotuerottelulle.
Muistinpolitiikka on lähtökohtaisesti ylirajaista. Keskitysleirien uhreille omistetun muistomerkin viesti on osoitettu myös Suomeen. Suomessa Karjalan miehitys ja venäläisen väestön keskitysleireihin vangitseminen on sellainen historian vaihe, jota ei haluta muistaa näyttävästi. Jatkosodan muisto on katkonaista ja valikoivaa eikä vedä vertoja talvisodan muistamiselle.
Keskustelu keskitysleirien uhreista nousee ajoittain Suomessa pinnalle selviytyjien korvausvaatimuksineen (esim. nämä kaksi artikkelia Seurassa ja tämä Helsingin Sanomissa). Tätä keskustelua Petroskoin muistopatsas tulee tavalla tai toisella jatkamaan.