Kuva: Kimmo Timonen.
Tampereen yliopisto ja Tampereen teknillinen yliopisto yhdistyvät ja aloittavat vuoden 2019 alussa uutena suuryliopistona. Vielä viisitoista vuotta sitten yliopistot käsitettiin itse itseään johtaviksi demokratioiksi. Nyt Tampereella uskotaan, että parhainta tutkimusta ja opetusta syntyy, kun joku muu kuin tutkija tai opettaja päättää. Tampereella korjataan sitä satoa, jota vuoden 2009 yliopistolaissa kylvettiin. Olemme vakavan ongelman äärellä, ja hälytyskellojen pitäisi jo soida kaikissa yliopistoissa, kirjoittaa yliopistotutkija Hanna Kuusela.
Jos joku olisi viisitoista vuotta sitten sanonut, että Tampereen yliopistolla on vuonna 2018 hallitus, jossa ei istu yhtään Tampereen yliopistossa työskentelevää ihmistä, kuka tahansa yliopistoja tunteva olisi nauranut, ja nauranut makeasti.
Jos joku olisi ennustanut viisi vuotta sitten, että Tampereen yliopistosta tulee säätiöyliopisto, jolla on kirjava joukko erilaisia perustajia, mutta jotka ovat luovuttaneet koordinointivallan Teknologiateollisuudelle ja Tampereen kaupungille, olisi puhujaa pidetty höpsähtäneenä.
Jos vielä kaksi vuotta sitten olisi sanottu, että Tampereen yliopistossa, jossa opetetaan julkisoikeutta, aletaan järjestelmällisestä rikkoa julkisuuslakia, olisi kuulija huolestunut.
Jos joku olisi sanonut vielä vuosi sitten, että eräänä päivänä yliopiston viestintä käskee yliopiston johtoryhmän ansioituneet tieteentekijät Twitteriin ja että he tottelevat, olisi tätä pidetty itsenäisesti ajattelevan yliopistoyhteisön alennustilana.
Ja kenellekään tuskin olisi tullut edes villeimmissä kuvitelmissaan mieleen, että juuri sillä hetkellä, kun monilla alkaa olla hermot kireimmillään yliopistofuusion kanssa, yliopisto palkkaa konsultteja, jotka kutsuvat professoreja, lehtoreita, dosentteja ja väitöskirjatutkijoita leopardeiksi ja kotkiksi.
Mutta niin muuttuu maailma, nyt Tampereella, jossa kaikki tämä on totta ja jollain tavalla normaaliksi muuttunutta, kun Tampereen yliopisto ja Tampereen teknillinen yliopisto yhdistyvät ja aloittavat vuoden 2019 alussa uutena suuryliopistona.
Akateemisen vapauden ajateltiin tarkoittavan sitä, että maan korkeinta tutkimusta tekevät ja opetetusta antavat ihmiset tietävät itse, kannattaako työaika käyttää Twitterissä, laboratoriossa vai kirjastossa
Miksi ajattelen, että kaiken tämän kuvitteleminen olisi ollut niin vaikeaa vielä hetki sitten? Kai siksi, että vielä viisitoista vuotta sitten yliopistot käsitettiin itse itseään johtaviksi demokratioiksi. Aivan kuten valtioita ja kuntia, myös yliopistoja oli tapana johtaa demokraattisesti siten, että yhteisö valitsi itse johtajansa vaaleissa. Vielä tuolloin yliopistojen hallitusten enemmistön oli koostuttava yliopiston henkilöstöstä ja opiskelijoista. Näin luki laissa, sillä niin yliopistolaiset itse kuin poliitikotkin uskoivat, että parasta ja tuloksellisinta tiedettä syntyy, kun sen tekijät päättävät itse, miten sitä tehdään. Akateemisen vapauden ajateltiin tarkoittavan sitä, että maan korkeinta tutkimusta tekevät ja opetetusta antavat ihmiset tietävät itse, kannattaako työaika käyttää Twitterissä, laboratoriossa vai kirjastossa.
Nyt näin ei ole, vaan tällä hetkellä Tampereella uskotaan, että parhainta tutkimusta ja opetusta syntyy, kun joku muu kuin tutkija tai opettaja päättää. Tämä joku muu on milloin yliopistoyhteisön ulkopuolisista jäsenistä koostuva hallitus, milloin viestintäpäällikkö. Suunnanmuutoksen tuloksia ihastellaan jo. Kaksi viikkoa ennen uuden yliopiston käynnistymistä fuusion saldona on kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle, kaksi tai kolme valitusta hallinto-oikeuteen, yksi valitus korkeimpaan hallinto-oikeuteen, yksi tasa-arvovaltuutetun selvityspyyntö, kolme kirjallista kysymystä opetusministerille, ulosmarssi – ja joukko hämmentyneitä, väsyneitä, ärtyneitä ja turhautuneita tutkijoita, opettajia ja opiskelijoita.
Ulospäin Tampereen yliopistofuusion eteneminen on saattanut näyttää kinastelulta, jossa kaikki ajavat omaa etuaan, eikä kukaan suostu antamaan piiruakaan periksi.
Tavallaan näinkin: on selvää, että monen tuhannen ihmisen yhteisössä eri ihmisillä on erilaisia tavoitteita ja päämääriä, joista ollaan eri mieltä. Mutta todellisuudessa kyse ei ole muutaman vallastaan kiinni pitävän eriparisen leirin välisestä kinastelusta, vaan Tampereella on korjattu nyt sitä satoa, jota vuoden 2009 yliopistolaissa kylvettiin. Uudistetun yliopistolain tavoitteena oli lisätä sidosryhmien vaikutusvaltaa yliopistoissa ja vastaavasti pienentää yliopistoyhteisöjen edustuksellista valtaa. Lain kruununjalokiveksi luotiin säätiöyliopistot, joiden tarkoituksena oli tuoda yksityisiä intressejä vahvemmin yliopistojen sisälle. Säätiöyliopistoissa niiden perustajat – sellaiset kuin Teknologiateollisuus ja SAK – saavat suoraa valtaa, jos vain haluavat sitä itselleen ottaa. Tampereen uudessa säätiöyliopistossa testataan parhaillaan, mitä käy, kun yliopistojen ulkopuoliset voimat ottavat vahvempaa otetta yliopistoista.
Säätiömalli – eli yliopistolain kaikkein kiistanalaisin uudistus – tuli Tampereelle pyytämättä ja yllättäen. Itse asiassa Tampereen yliopiston yliopistoyhteisöä edustanut, vaaleilla valittu, yliopistokollegio linjasi vastustavansa säätiömallia. Yliopistolaiset eivät sitä halunneet. Uuden hengen mukaisesti päätös säätiömallista tuli siis jostain ylhäältä ja ulkoa – ehkä opetusministeriöstä, ehkä rehtoreilta, ehkä sidosryhmiltä. Vaikea sanoa, sillä kukaan ei ole vielä ottanut julkisesti kunniaa siitä, että ajoi Tampereen yliopistossa vastustetun mallin läpi.
Vuoden 2009 laki ja sen mukanaan tuomat uudet johtamismallit ovat ajaneet yliopistot käymistilaan, eikä Tampere ole kokemuksineen yksin. Yliopistolain seurauksia on selvitelty niin opetusministeriössä, riippumattomissa työryhmissä kuin yliopistolaisten ammattiliitoissakin. Kokemukset ovat kaikkialla ja kaikissa selvityksissä olleet samanlaisia. Johtaminen on johdon itsensä mukaan tehostunut ja toimii hyvin, mutta muu yhteisö kokee tulevansa jatkuvasti sivuutetuksi ja vaikutusmahdollisuuksiensa kaventuneen. Kuten Tampereen yliopiston väistyvä rehtori Liisa Laakso Helsingin Sanomien haastattelussa asian kiteytti: ”Yliopistot voivat paremmin, yliopistoyhteisöt huonommin.”
Vuoden 2009 laki ja sen mukanaan tuomat uudet johtamismallit ovat ajaneet yliopistot käymistilaan, eikä Tampere ole kokemuksineen yksin
Ovatko yliopistolaisten kokemukset sivuutetuksi tulemisesta pikku juttu ja sivuseikka, vai huolestuttava merkki vakavasta ongelmasta? Riippuu varmasti keneltä kysyy. Rehtorien ja yliopistojen hallitusten mukaan ongelma lienee pieni ja korjattavissa leopardi- ja kotkatyöryhmillä, verkkoaivoriihillä ja osallistavilla työpajoilla. He eivät ole huolissaan, vaan tarjoavat laastareita, kuten konsulteilta ostettuja muutostukiluentoja, joissa on pohdittu, ”miksi muutos tuntuu hankalalta” ja ”mitä kukin voi muutoksessa tehdä itse”. Itse kuitenkin kallistun jälkimmäiselle kannalle: olemme vakavan ongelman äärellä, ja hälytyskellojen pitäisi jo soida kaikissa yliopistoissa. Kun yliopistojen perusvoimavara tai ainoa voimavara, eli ihmiset, ovat tyytymättömiä, ei niille jää mitään. Yliopistoilla ei nimittäin ole muuta kuin yliopistoyhteisönsä eli henkilökuntansa ja opiskelijansa. Jos nämä voivat huonosti, ei yliopistoista tule mitään ulos – ei oppineita nuoria, ei tutkimustuloksia, ei viisaita lausuntoja, ei keksintöjä, eikä uusia kysymyksiä. Yliopistoilla ei ole antaa mitään muuta kuin yhteisöjensä ajattelu. Ja jos ihminen voi huonosti, ei hän ajattele, ei ainakaan kovin hyvin.
Oma huoleni on kuitenkin vielä tutkimustuloksiakin syvempi. Vaarassa eivät ole vain tutkinnot ja keksinnöt vaan myös kykymme ymmärtää demokratian arvo ja pitää demokratioita elossa. Sillä pohjimmiltaan yliopistoissa käydään nyt läpi samaa, mitä demokratioissa laajemminkin. Todistamme johdon kasvavaa tyytyväisyyttä itseensä ja etääntymistä yhteisöstä. Samalla näemme, miten yhteisöjen tyytymättömyys päätöksentekoon syvenee ja alkaa saada kielteisiä muotoja: yhdet passivoituvat, toiset suuttuvat ja kolmannet pakkaavat tavaransa. Ja lopulta huomaamme, miten johto alkaa paikata rapautunutta demokratiaa symbolisella puheella. Se alkaa puhua yhteisistä tavoitteista, kaikkien kuulemisen tärkeydestä, yhteisön osallistamisesta ja yhteisestä arvopohjasta – sen sijaan, että se luottaisi yhteisöön ja antaisi sille valtaa. Tampereen yliopistossa tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että yliopiston viestintä on antanut ohjeistuksen puhua yliopistosta me-muodossa, samalla, kun tämä yhteisöllinen me on huonommassa tilassa kuin kenties koskaan aikaisemmin.
Luulisi historian opettaneen, ettei tällaista tietä kulkemalla pääse pitkälle. Ihmisiä ei voi kauaa johtaa ylhäältä alaspäin, etenkään silloin kun tyytymättömyys on kasvussa. Ei riitä, että maan hallitus voi hyvin, jos suomalaiset voivat huonosti. Ei auta, vaikka pääministeri kokisi päätöksentekomahdollisuuksiensa parantuneen, jos kansalaiset kokevat samalla tulleensa sivuutetuiksi. Tai saattaa tämä riittää pääministerille, mutta tällaisen valtion tarkoitus on hukassa ja tulevaisuus synkkä. Kun kaikki lasketaan vahvan, muutosta lupaavan johtajan varaan, kuten on tehty Macronin Ranskassa ja Trumpin Yhdysvalloissa, on lopputulos helposti sekasortoinen ja riitaisa yhteisö sekä nurkkaan ajautuva johtaja. Tällaiselle johtajalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa ihmisiä ympäriltään, perua puheitaan tai paeta yhteisönsä tyytymättömyyttä. Yhteisölle taas ei jää muuta kuin turhautumisensa ja suuttumuksensa, jonka seurauksia ei kukaan voi ennustaa.
Ihmisiä ei voi kauaa johtaa ylhäältä alaspäin, etenkään silloin kun tyytymättömyys on kasvussa
Vaikka turhautumien purkautumistavat – Brexitit, keltaliivien protestit ja yliopistoyhteisöjen ulosmarssit – voivatkin aluksi hätkähdyttää, eivät ne lopulta ole yllätyksiä vaan pitkään patoutuneiden ongelmien seurauksia. Demokratian on annettu rapautua jo hyvän aikaa. Valtioiden tasolla ei ole välitetty siitä, että EU on tuntunut ihmisistä kaukaiselta, eikä sen päätöksenteko ole ollut kovin demokraattista. On annettu alhaisten äänestysprosenttien olla ja tehty vaalilupauksien pettämisestä politiikan arkipäivää. On kuunneltu pieniä eturyhmiä suuren enemmistön sijaan. Samalla me kansalaiset olemme etääntyneet demokratiasta eli siitä päätöksentekomallista, jonka ytimessä meidän pitäisi olla. Yliopistoissa sama kehitys on näkynyt siinä, miten yliopistoyhteisöiltä on viety konkreettisesti valtaa ja ajateltu, ettei sillä ole seurauksia. Toisaalta yliopistoyhteisöjen enemmistö on antanut tämän tapahtua. Yhteisöt ovat luovuttaneet vallan niille, jotka ovat sitä eniten halunneet, eivät niille, jotka käyttäisivät valtaa yhteisön haluamalla tavalla: on ollut sopuvaaleja, ja moni on päättänyt olla välittämättä siitä, mitä joku jossain päättää. Yliopistolaiset ovat olleet tyytyväisiä, kun joku muu on hoitanut tylsät hommat, siis hallinnon ja päätöksenteon. Moni on ehtinyt unohtaa, mitä demokratia on ja mihin sitä tarvitaan. Olemassa ollutta yliopistodemokratiaa ei ole aina muistettu tai jaksettu käyttää. Demokraattista päätöksentekoa on yliopistoissa pidetty itsestään selvyytenä ja jonakin, mitä ei voi menettää. Ehkä samoin on ajateltu myös monissa läntisissä demokratioissa.
Demokratia ei kuitenkaan pysy toiminnassa, ellemme me osallistu siihen. Eikä mikään yhteisö pysy kasassa tai johtaja vallassa, jos tyytymättömyyden syitä ei korjata. Jos me jätämme demokratian, valtatyhjiö täyttyy jollain demokratiaa huonommalla. Ja toisaalta jos johto ei havaitse kuilua oman tyytyväisyytensä ja muiden tyytymättömyyden välillä, se ennen pitkää vaihtuu. Näitä viisauksia opetellaan nyt kantapään kautta Tampereella.
Kirjoittaja on yliopistotutkija ja dosentti Tampereen yliopistossa. Hänen johtamansa tutkimushanke ”Kohti parempaa yliopistomaailmaa: strateginen johtaminen ja yliopistoyhteisön kokemukset Tampere3-fuusiossa” alkaa tammikuussa 2019.
