Harvasta asiasta on viime vuosina puhuttu yhtä paljon kuin asiantuntijuuden väheksynnästä ja ”totuuden jälkeisestä ajasta”. Huoli on ollut ymmärrettävä, sillä vihamielisyys tieteellistä tietoa ja eksperttejä kohtaan on ollut keskeinen osa kansalliskonservatiivisten poliittisten voimien strategiaa.
Vastauksena totuuden jälkeiseen aikaan monet politiikan kommentaattorit ovat alkaneet vaatia politiikan perustamista tieteellisiin tosiasioihin. Tämän näkemyksen on parhaiten kiteyttänyt Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen. Hän on useissa puheenvuoroissaan (kuten tässä, tässä ja tässä) korostanut, että asiantuntijoiden tehtävänä on ”kertoa faktat” ja kuvata politiikan todelliset vaihtoehdot. Demokraattisesti valittujen päätöksentekijöiden roolina on taas tehdä annettujen faktojen ja vaihtoehtojen pohjalta arvovalinta.
Tällaisen näkemyksen hyväksyminen saattaa kaventaa demokratian alaa merkittävästi. Käytetyt asiantuntijat saavat silloin käytännössä määritellä politiikan liikkumatilan. Lopputuloksena on helposti tilanne, jossa poliittisen keskustelun ala kaventuu hyvin pieneksi. Silloin asiantuntijayhteisö tekee omaa analyysiaan muodostaessaan yhteiskunnallisen kehityksen kannalta keskeisimmät valinnat ja demokratian piiriin jäävät enää detaljitason kysymykset.
Lopputuloksena on helposti tilanne, jossa poliittisen keskustelun ala kaventuu hyvin pieneksi
Demokratian alan kaventumisen lisäksi asiantuntijoille annettu määrittelyvalta on uhka akateemiselle vapaudelle sekä rationaaliselle yhteiskunnalliselle keskustelulle. Tilanne, jossa tutkijat määrittelevät politiikan reunaehdot, johtaa helposti tutkijoihin kohdistuvaan poliittiseen painostukseen. Tutkijoiden poliittisia taustoja ja motiiveja aletaan esitellä ja retostella, jotta heidän uskottavuuttaan saataisiin horjutettua.
Samalla yhteiskunnallinen keskustelu etääntyy sisällöistä. Koska vain tutkijoilla ja muutamilla muilla eksperttiryhmillä on oikeus ja uskottavuus esittää totuusväittämiä, jää vaaleilla valittujen poliitikkojen tehtäväksi listata kuinka suuri osa asiantuntijoista tukee heidän mielipidettään.
Tällainen metakeskustelu on riivannut jo vuosia talouspolitiikasta käytyä julkista debattia, jossa keskitytään usein vain toistelemaan kuinka valtiovarainministeriö, Bengt Holmström tai yksinkertaisesti vain ”ekonomistit” tukevat omaa mielipidettä. Viime aikoina sama absurditeetti on siirtynyt sote-keskusteluun, jossa sisältöjen sijaan on käyty varjonyrkkeilyä siitä mitä mieltä asiantuntijat missäkin vaiheessa ovat olleet esityksestä.
Julkinen keskustelu tieteen ja politiikan välisestä suhteesta koskee useimmiten yhteiskuntatieteen roolia, koska sillä on ratkaiseva asema esimerkiksi talous- ja sosiaalipoliittisten päätösten kehystämisessä ja oikeuttamisessa. Yhteiskuntatieteen ja politiikan välinen jännite vähentyisi, jos niiden keskinäinen suhde ymmärrettäisiin paremmin.
Länsimaisessa politiikassa ei ole koskaan ollut kyse ensisijaisesti arvovalinnoista, vaan nimenomaan erilaisista totuusväittämistä
Länsimaisessa politiikassa ei ole koskaan ollut kyse ensisijaisesti arvovalinnoista, vaan nimenomaan erilaisista totuusväittämistä. Jako oikeistoon ja vasemmistoon on historiallisesti perustunut eriäviin käsityksiin kapitalistisen talousjärjestelmän toiminnasta. Vasemmistopuolueet eivät aikanaan syntyneet puolustamaan jotakin tiettyä gini-kertoimen arvoa, vaan marxilaista käsitystä talouden mekanismien ja taloudellisten valtasuhteiden toiminnasta. Samalla tavalla liberaalin oikeiston juuret olivat klassisessa poliittisessa taloustieteessä eli Adam Smithin, David Ricardon ja monien muiden markkinoiden itseohjautuvuutta korostaneiden teoreetikkojen teksteissä.
Joku voi tietenkin väittää, että jos keskeisimmät poliittiset konfliktit koskevat totuusväittämiä, ne olisi ratkaistavissa objektiivisella tieteellisellä analyysilla. Erilaisten yhteiskuntatieteellisten lähestymistapojen välisten syvimpien erimielisyyksien ratkaiseminen on kuitenkin useimmiten mahdotonta, koska ne eroavat oletuksiltaan, käsitteiltään ja metodeiltaan toisistaan niin perustavalla tavalla.
Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, että eläisimme postmodernissa hötössä, jossa totuudella ei ole merkitystä. Niin erilaisten poliittisten voimien kuin yhteiskuntatieteilijöidenkin on pyrittävä selityksissään totuuteen ja mahdollisimman hyvin perusteltujen argumenttien muodostamiseen.
Tämä ei myöskään tarkoita sitä, etteikö yhteiskuntatieteilijöiden tai muiden ihmistieteilijöiden puheenvuoroille pitäisi antaa erityistä painoarvoa. Vertaisarvioinnin kaltaisilla rakenteilla kyetään ainakin terveissä tiedeyhteisöissä turvaamaan se, että tutkijoiden näkemykset ovat johdonmukaisia ja että tutkijat ovat ottaneet olennaiset vasta-argumentit huomioon mielipiteitään muodostaessaan.
Sen sijaan yhteiskuntatieteelle ei voida antaa roolia, jossa se määrittelee poliittisen keskustelun reunaehdot. Poliittinen keskustelu on aina myös kamppailua eri väitteiden totuudellisuudesta.
