Muutaman viime vuoden aikana populistinen suuntaus on voimistunut vasemmiston sisällä useissa eri maissa. Ensimmäisiä merkkejä tästä olivat Podemoksen ja Syrizan vaalivoitot Espanjassa ja Kreikassa, mutta Bernie Sandersin ja Jean-Luc Mélenchonin yllättävän menestyksekkäät vaalikampanjat Yhdysvalloissa ja Ranskassa sekä Jeremy Corbynin johtaman Työväenpuolueen vaalivoitto Britanniassa ovat vahvistaneet suuntausta.
Populismilla en tässä yhteydessä viittaa politiikkaan joka nojaa valheiden ja puolitotuuksien levittämiseen tai äänestäjien kosiskeluun. Nämä elementit ovat aina olleet jossain määrin läsnä länsimaisessa puoluepolitiikassa, vaikka Donald Trump onkin vienyt ne aivan uudelle tasolle. Akateemisessa mielessä populismia määrittelee enemmän politiikan kuvaaminen epäsymmetrisenä konfliktina, jonka osapuolina ovat valtaapitävä eliitti ja altavastaajan rooliin jäänyt yhteiskunnan enemmistö.
Uusi vasemmistopopulismi eroaa vasemmiston viime vuosikymmenten pääsuuntauksesta nostamalla ideologiansa ytimeen eriarvoisuuden ja yhteiskunnallisen vallanjaon epätasa-arvoisuuden. Kenties vielä suurempi ero vallitsee kuitenkin politiikan tekemisen tavoissa. Vasemmistopopulistit ovat osittain hylänneet perinteisen median poliittisessa kommunikaatiossaan. He pyrkivät suorempaan yhteyteen äänestäjien kanssa. Tästä syystä esimerkiksi Britannian Työväenpuolueen johto antoi alkukesän vaaleissa huomattavan vähän haastatteluja perinteiselle printtimedialle. Resurssit käytettiin massiiviseen kampanjointiin sosiaalisessa mediassa sekä ihmisten tavoittamiseen näkyvillä yleisötilaisuuksilla ja ovelta ovelle -kampanjoinnilla.
Uusi vasemmistopopulismi nostaa ideologiansa ytimeen eriarvoisuuden ja yhteiskunnallisen vallanjaon epätasa-arvoisuuden
Eliitin vastainen retoriikka ja perinteisen median väheksyntä eivät ole olleet Corbynille, Sandersille ja kumppaneille kuitenkaan vain tietoisia strategisia ratkaisuja. Osittain tämä linja on ollut heille nuivasta julkisesta keskustelusta johtuva välttämättömyys.
Rationaalisen poliittisen keskustelun tila on jatkuvasti kaventunut politiikan perinteisillä areenoilla. Rationaalisella keskustelulla tarkoitan tässä yhteydessä sellaista debattia, joka perustuu pyrkimykseen kumota vastapuolen argumentit paremmilla perusteluilla ilman pilkkaamis- tai leimaamispyrkimyksiä.
Viimeisen 30 vuoden aikana vasemmiston on ollut vaikea osallistua etenkin talouspolitiikasta käytävään keskusteluun. Erityisesti talouden kentällä väittelystrategioina ovat korostuneet auktoriteettiin vetoaminen ja vastapuolen uskottavuuden romuttamispyrkimykset.
Parhaiten tämän havaitsi Kreikan Syriza, joka yritti saada muutosta euroalueen tappavaan talouskurilinjaan argumentoimalla huolellisesti yleiseurooppalaisen investointiohjelman puolesta euroryhmässä. Muut valtiovarainministerit eivät kuitenkaan vastanneet Syrizan argumentteihin juuri millään tavalla, vaan keskittyivät jankkaamaan mediassa Kreikan hallituksen ”vastuuttomuudesta”.
Suomessa samalla vastuullisuusretoriikalla voidaan lopettaa mikä tahansa keskustelu talouspolitiikan suunnasta. Tämän sai kokea esimerkiksi Vasemmistoliitto viime eduskuntavaaleissa, kun se ainoana puolueena argumentoi elvyttävämmän finanssipolitiikan puolesta. Muut puolueet eivät esittäneet juuri lainkaan sisällöllisiä vasta-argumentteja Vasemmistoliiton näkemyksille. Yleensä puolueelle vastattiin toistelemalla vastuullisuus-sanaa ja julistamalla uskollisuutta valtiovarainministeriölle.
Vastuullisuusretoriikalla voidaan lopettaa mikä tahansa keskustelu talouspolitiikan suunnasta
Talouskeskustelun ongelmat eivät kuitenkaan rajaudu vain puoluepoliittiseen retoriikkaan. Myös valtavirran mediakeskustelussa niin Sanders, Corbyn, Mélenchon, Syriza kuin Podemoskin on vuoronperään kuvattu vailla mahdollisuuksia olevina kaheleina – tai vain ytimekkäästi ”äärivasemmistona”.
Argumenteista ja järjenkäytöstä irtaantunut keskustelu ei ole ollut ainoastaan vasemmistolaisten poliitikkojen riesa, vaan kaikkia talouskonsensuksen kriitikkoja on kohdeltu samalla tavalla. Esimerkiksi ennen viime eduskuntavaaleja Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja kertoi elvytyspolitiikan kannattajien olevan ”linimenttikauppiaita”.
Tällaisessa tilanteessa vasemmistolla ei ole mahdollisuuksia edistää tavoitteitaan politiikan perinteisillä näyttämöillä ja tavanomaisilla kommunikaatiokeinoilla. Vasemmiston populistinen käänne on siis olennaisilta osin ollut seurausta siitä, että rationaalinen keskustelu vasemmiston tavoitteista on käynyt mahdottomaksi näillä kentillä. Tällaisessa tilanteessa on ollut mielekkäämpää hyökätä eliitin keskusteluareenoja vastaan kuin yrittää epätoivoisesti saada siellä viestiään läpi.
Populistinen strategia näyttää useissa maissa toimivan erinomaisesti vasemmistolle. Demokratian kannalta on kuitenkin ongelmallista, jos kaikille yhteisten keskustelutilojen merkitys politiikassa kaventuu. Äänestäjillä on politiikassa todellinen valinnan mahdollisuus vain, jos eri ideologiat kohtaavat avoimessa ja järkiperäisessä debatissa. Siksi rationaalisen keskustelun sääntöjen olisi koskettava koko politiikan pelikenttää.
