Arkinen sisäistetty nationalismi on osa useimpien elämää. Sillä flirttailu voi myös lisätä vaalimenestystä. Liberaalikin nationalismi perustuu viime kädessä ulossulkevuuteen, mutta voisiko se silti olla taktisista syistä osa vasemmistolaista ohjelmaa?

Tämä vuosi on erityisen herkullinen suomalaisen nationalismin tarkastelulle. Iltapäivälehdet julkaisivat heti vuoden alettua ensimmäiset erikoisjulkaisunsa: Ilta-Sanomat otsikolla ”Kohti vapaata Suomea” ja Iltalehti otsikolla ”Itsenäisyyden ihme”. Uudenvuodenpuheessaan presidentti Niinistö sanoi ”meidän kaikkien yhdessä” täyttävän tänä vuonna 100 vuotta. Hän ilmoitti osallistuvansa Suomen juhlistamiseen ”muiden mukana”. Niinistön puheessa kansallisuusaate on toimintaa ”oikean asian puolesta, sortoa vastaan”.

1800-luvun Euroopassa kansallisuusaate eli nationalismi otti kristinuskon paikan alamaisten (nyt kansalaisten) yhdistäjänä. Tärkeä osa yhdistämistä olivat kansalliskielen luominen sekä koululaitos, joka levitti kansalliskieltä. Samalla koulu ja myöhemmin myös joukkomedia ottivat kirkon paikan merkittävimpinä ajattelun juurruttajina. Sosiopoliittisen yhtenäisyyden luojaksi tarvittiin ”kansallisuskontoa”, kansallista mytologiaa, kansallista kirjallisuutta ja taidetta.

Nationalismi on tärkeä osa kapitalistisen valtion hallintaa ja modernin kansallisvaltion synty kytkeytyy tiiviisti nimenomaan kapitalismiin. Jos ymmärrämme nykymuotoisen kansallisvaltion kapitalistisena ja vasemmiston sosialistisena kapitalisminvastaisena liikkeenä, nationalismi ja vasemmisto ovat väistämättä ristiriitaisessa suhteessa.

Arkipäivän nationalismi

Teoreettisella tasolla nationalismin ja sosialismin suhde on selkeä: nationalismi ei sovi yhteen sosialismin tavoitteen kanssa, sillä se jarruttaa työläisten liittoutumista ja siten myös vapautumista. Sosialismi on internationalistinen liike ja aate. Alusta asti se on kiinnittänyt huomiota työläisten ja muiden alistetussa asemassa olevien yhteyteen. Tämä tekee vasemmiston suhteen nationalismiin poikkeukselliseksi verrattuna muihin poliittisiin liikkeisiin.

Ranskan tasavaltalaisaatteessa olivat vielä kiinteästi yhdistyneinä liberalismi ja siitä 1830-luvulla eriytyneet sosialismi ja kommunismi[1]. Erityisesti kommunistinen liike näki yhteiskuntaluokat kansakuntia merkittävämpinä ihmisiä erottavina tekijöinä, tunnuksenaan Kommunistisen manifestin päättävä, tunnettu lause: ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”

Yhteistä varhaisille nationalismeille on, että tietty porvaristo (käytännössä tietty kauppa-alue) Marxin sanoin ”pullistuu ulospäin kansakunnaksi”. ”Porvarilla on, niin paljon kuin yksittäinen porvari taisteleekin toista vastaan, luokkana yhteinen etu, ja tämä yhteisyys, olkoonpa se miten tahansa kääntynyt sisäsuunnassa proletariaattia vastaan, on ulospäin kääntynyt toisten kansakuntien porvareita vastaan. Tätä porvari nimittää kansallisuudekseen.” (Marx 1978, 329, 330.) 1800-luvulla nationalismi nousi voimakkaaksi tekijäksi, joka yhdisti eri vallankumouksia. Se kytkeytyi kiinteästi ”pääoman aikakauden” nousuun (Hobsbawm 1975).

Anarkistikin voi unohtaa poliittisen teorian hetkeksi kun ”Suomi” pelaa jääkiekkoa.

Ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa käytännössä sosialistisiin toimijoihin kuitenkin siten, etteivät he ole nationalismille täysin immuuneja. Anarkistikin voi unohtaa poliittisen teorian hetkeksi kun ”Suomi” pelaa jääkiekkoa.

Mikä tämä ”Suomi” tällöin on? Ryhmä miehiä, joihin tunnetaan yhteyttä kuin ”me” olisimme mukana jäällä. Tämä yhteys on kansakunta, jota Benedict Anderson (1983) pitää kuviteltuna yhteisönä, koska kansakuntien jäsenet eivät tunne tai tapaa useimpia muita kansalaisia eivätkä edes kuule heistä, mutta kaikkien heidän mielissään he yhdessä muodostavat ”kansakunnan”.

Eric Hobsbawmin (1994, 18) käsityksen mukaan kansakunnat eivät tee valtioita ja nationalismia, vaan päinvastoin. Urheilujoukkueen mukana jaamme kansakuntana heidän voittonsa ja tappionsa, ilonsa ja surunsa. Tällöin urheilun seuraaminen on käytäntöä, jossa kansakunta muodostuu koetuksi ja todelliseksi yhteydeksi. Hobsbawm (1994, 157) kirjoittaakin, että urheilun kautta myös tavallisin ja epäpoliittisin ihminen voi helposti samastua kansakuntaan.

Vasemmistolainenkin poliitikko voi twiittailla Suomen peleistä, ollen tällöin ”yksi meistä”, jotka yhdessä kansakuntana seuraavat Suomen joukkuetta – ja lisäävät twiitteihinsä hashtagin #leijonat tai #huuhkajat. Esimerkiksi viime eurovaalien alla Vasemmistoliiton tuolloinen puheenjohtaja Paavo Arhinmäki kehotti ihmisiä kannustamaan ”Leijonat ja Vasemmisto voittoon!”

Tällainen arkinen ja sisäistetty nationalismi on osa useimpien elämää. Nationalismeilla on eroa eri paikoissa ja eri aikoina, ja niillä on useita eri muotoja.

Nationalismin perinteet

Brittiläinen politologi Andrew Heywood (2007, 158–168) jaottelee nationalismin eri perinteet liberaaliin, konservatiiviseen, laajentumishaluiseen sekä kolonialisminvastaiseen ja jälkikolonialistiseen nationalismiin. Näistä perinteistä liberaali nationalismi on vanhin. Se puolustaa kansojen itsemääräämisoikeutta, vastustaa vieraiden valtojen hallintaa ja perustuu edustukselliseen kansanvaltaan.

Konservatiivinen nationalismi kehittyy vakiintuneissa kansallisvaltioissa. Kansakunnan nähdään syntyvän luonnollisesti ihmisten halusta elää samankaltaisten ihmisten kanssa. Sen yhtenäisyys ja ylpeys kansallisuudesta ovat hyviä ja tavoiteltavia asioita.

Laajentumishaluinen nationalismi liittyy erityisesti eurooppalaiseen imperialismiin, jossa on vahvana ajatus rodullisesta ja kulttuurisesta ylemmyydestä. Kaikilla kansoilla ei ole yhtäläistä itsemääräämisoikeutta: toisilla kansakunnilla on ominaisuuksia, jotka tekevät niistä ylivertaisia toisiin nähden. Tämä on rasistisin nationalismin muodoista, ja se vetoaa erityisesti itsensä uhanalaisiksi tai syrjäytetyiksi tunteviin ihmisiin, jotka saavat nationalismin kautta turvallisuuden ja ylpeyden tunnetta sekä itsekunnioitusta. Tällaiseen ”korostuneeseen” nationalismiin liittyy samalla joidenkin toisten kansakuntien tai ”rotujen” näkeminen uhkina tai vihollisina.

Kolonialisminvastainen nationalismi kehittyi imperialismin tuloksena Aasiassa ja Afrikassa. Se jakoi liberaalin nationalismin ajatuksen itsemääräämisoikeudesta, liittyen yhteen imperialisminvastaisuuden ja usein neuvostoliittolaisen marxismi-leninismin kanssa. Vähitellen 1970-luvun jälkeen ”marxilaisiksi” julistautuneet liikkeet ja itsenäistyneiden valtioiden marxilaisuus ovat haihtuneet. Nykyinen jälkikolonialistinen nationalismi hylkää länsimaiset ideat ja etsii uusia omia yhdistäviä ajatuksia, joista yhtenä esimerkkinä islamilainen identiteetti.

Suomessa nykyisen nationalismin voitaneen sanoa olevan sekoitus kolmea ensimmäistä perinnettä, erityisesti liberaalia ja konservatiivista nationalismia, eri toimijoilla eri tavoin painottuen. Kun Niinistö uudenvuodenpuheessaan sanoi Suomen kansallisuusaatteen kehittyneen sortoa vastaan, hänen sanansa kytkeytyvät liberaaliin nationalismiin. Sen sijaan vuotta aiemmin hänen sanoessaan ”maassa maan tavalla”, sanat liittyivät konservatiiviseen nationalismiin ja rasismiin.

Suomalaisen nationalismin kehitys

Napoleonin sotien myötä nykyinen Suomen alue siirtyi Venäjän valtaan. Autonomian alkuajat Venäjä tuki suomalaisen identiteetin kehitystä Ruotsin vaikutusta vastaan. Älymystön maailmankuvassa kansoilla oli oma paikkansa ja kulttuurinsa. Kansallismieliset fennomaanit katsoivat suomalaisten muodostavan oman, muiden kanssa tasavertaisen kansakunnan. He näkivät tärkeäksi ylläpitää hyviä suhteita keisariin turvatakseen kansakunnan kehityksen. (Harle & Moisio 2000, 76–77.)

Kansakunnan rakentaminen oli pitkään vain eliitin projekti.

Venäjän valta otettiin mahdollisuutena nostaa Suomi kansakuntien joukkoon. Vielä Topeliuksen Maamme-kirjassa (1875) oltiin ylpeydellä keisarin alamaisia ja osa Venäjää, kuitenkin Suomen omien lakien alaisuudessa. Suomalaiset Topelius esittää hyvinkin monikansallisesta alkuperästä kehittyneiksi. ”Harvat ovat niin sekoittumattomasta sukuperästä, ettei joku heidän suvustansa ole suonissaan kantanut erilaisten kansakuntain verta. Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena, – kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän hyväksi, – ovat yksi kansa.”

Kansakunnan rakentaminen oli pitkään vain eliitin projekti. Vuoden 1871 Pariisin kommuunin yhtenä tänne ulottuneena vaikutuksena oli suomen kielen aktiivisen kehittämisen aloittaminen – rahvas oli integroitava yhteiskuntaan, jottei vastaavaa pääsisi täällä tapahtumaan.

Tavalliseen rahvaaseen suomalainen identiteetti saatiin iskostettua vasta 1890-luvulta alkaen Venäjän siirryttyä omaan nationalismiinsa, ja erityisesti vuoden 1899 helmikuun manifestin jälkeen, joka jätti Suomen valtiopäiville vain neuvoa-antavan roolin. Sortovuodet kehittivät suomalaisuudesta Venäjän valtaa vastaan asettuvan vastarinnan identiteetin, ja suomalaisuus omaksuttiin laajasti.

Suomessa alkuaikojen työväenliike oli samalla myös nationalistinen liike: ensisijainen vihollinen oli venäläinen valtiokoneisto. Kansan lehdessä 18.2.1899 kirjoitettiin, että ”[r]aja ei ainakaan meidän oloissamme ole olemassa vallitsevan luokan ja työväen luokan välillä” (Haapala 1986, 205 mukaan). Suomalaisuus oli yhdistävä identiteetti, jolla oli vapauttava merkitys kantajilleen.

Identiteetit, kuten suomalaisuus vielä 1900-luvun alkupuolella, voivat toimia vapautumisen välineinä. ”Nainen”, ”musta”, ”työläinen”, ”saamelainen” jne. voivat kaikki olla identiteettejä, jotka kiinnittävät huomiota rakenteelliseen sortoon. Ne eivät ole vain identiteettejä, vaan ilmaisevat ihmisen todellista asemaa suhteessa toisiin ihmisiin. Alisteisessa asemassa olevat ihmiset ovat useammin herkkiä havaitsemaan suhteiden epätasa-arvoisuuksia.

Suomalainen identiteetti kehittyi ja liike kasvoi vauhdilla muutaman vuoden kuluessa. Vuoden 1905 yleislakko merkitsi suomalaisen alamaisuusajattelun loppua. Työväenliike tuki vahvasti Suomen itsenäistymistä. Sosiaalidemokraatit niin Suomessa kuin Venäjälläkin (kuten tuolloin sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa vaikuttanut Lenin) kirjoittivat Suomen itsenäisyyden puolesta 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Vaikka useat poliittiset liikkeet kannattivat itsenäisyyttä, tulevan Suomen hallitusmuodosta ja yhteiskuntajärjestelmästä oli kuitenkin erimielisyyttä. Kun Suomi Venäjän vallankumouksen myötä itsenäistyi, luokkaristiriita leimahti sisällissodaksi.

”Maassa maan tavalla”: nationalismin ja rasismin yhteys

Sisällissodan jälkeen suomalainen vasemmisto osaa sosiaalidemokraateista lukuun ottamatta piti kansallisia symboleja valkoisten symboleina eikä kokenut niiden ”suomalaisuutta” omanaan. Euroopassa laajentumishaluisen nationalismin vastarintaliikkeet omaksuivat omanlaisensa, fasisminvastaisen nationalismin, joka oli sekoittunut sosialistisiin liikkeisiin. Toisen maailmansodan jälkeen myös vasemmisto omaksui suomalaisen kansallisen identiteetin ja sen symbolit. Internationalismi vahventui merkitsemään eri kansakuntien yhteistyötä ja kulttuurista kanssakäymistä (sekä Neuvostoliiton tukemista fasismin vastaisena voimana). Kansakunnat olivat yhtä arvokkaita, mutta niillä kaikilla ajateltiin olevan selvä kansallinen kulttuurinsa ja omat ominaispiirteensä. Nyt Suomessa kommunisteja myöten saatettiin tuntea suomalaisuus omaksi ja voitiin tuntea myös kansallista ylpeyttä.

Poliittinen järjestelmä vaikuttaa poliittisten liikkeiden toimintaan. Parlamentarismi vaatii parlamentaarisesti toimivia liikkeitä sisällyttämään itseensä vallitsevia aatteita ja ajankohtaisia ”aatetrendejä”, jollainen on nyt viimeisimmän talouskriisin myötä lisääntynyt ja voimistunut rasismi.

Vuoden 2010 maaliskuussa tämä johti siihen, että Jutta Urpilaisen suulla sosiaalidemokraatit lausuivat omaksi maahanmuuttopoliittiseksi linjauksekseen perussuomalaisilta omaksutun periaatteen ”maassa maan tavalla”. Sanonnan alkuperä on myöhäisantiikin Pyhän Ambrosiuksen sanomaksi kerrotussa neuvossa ”Roomassa elä kuten roomalaiset elävät; muualla elä kuten muualla eletään”. Tämä arkijärkinen ajatus on saanut nyttemmin rasistisen sävyn. Siihen sisältyy ajatus, että muualla – tai vääristä vanhemmista – syntyneet eivät kykenisi elämään normaalien käyttäytymissääntöjen mukaisesti.

Tässä ajattelussa ulkomaalainen tai maahanmuuttaja tarkoittaa yleensä vain tiettyjä ulkomaalaisia tai maahanmuuttajia, lähinnä afrikkalaisia ja Lähi-idästä kotoisin olevia. Rodullistettujen maahanmuuttajataustaisten on todisteltava suomalaisuuttaan jatkuvasti. Sama ei koske kaikkia maahanmuuttajataustaisia. Valkoisen ranskalaisen äidin ja valkoisen suomalaisen isän lapsi tuskin edes huomaa olevansa ”maahanmuuttajataustainen”, asui sitten Suomessa tai Ranskassa.

Liberaali nationalismi

Rodullistettujen suomalaisuus koetaan myös ongelmallisena. Osa vankoista kansallismielisistä pitää esimerkiksi Vasemmistoliiton somalialaistaustaisen Suldaan Said Ahmedin leijonapaitaa tai hänen kantamaansa Suomen lippua provokaationa ”oikeaa suomalaisuutta” kohtaan. Ne ovat poliittisia tekoja, jotka tuovat esiin nationalismin ja rasismin yhteyden. Ahmedille isänmaallisuus tarkoittaa suvaitsevaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Hän twiittaa 23. syyskuuta 2016 kuvan leijonakorusta saatteella, ettemme saa antaa ”rasistien omia leijonaa”, ja myöhemmin teollaan palauttaneensa leijonakorun ”taviksien käyttöön”.

Tällainen suomalaisuus on monikulttuurista ja inklusiivista nationalismia. Se on liberaalia nationalismia, kamppailua kansallisista symboleista, ja pyrkimystä erottaa ne konservatiivisesta ja rasistisesta nationalismista.

Liberaali nationalismin muoto on ollut vallitsevana suurimmassa osassa konservatiivista nationalismia ja rasismia vastustavissa mielenosoituksissa Suomessa. Yhden rasisminvastaisen mielenosoituksen lopuksi Helsingin Senaatintorilla soi Finlandia-hymni. Kansallisia symboleja pyritään ”puhdistamaan” rasismista ja antamaan niille oma positiivinen sisältönsä. Tällainen nationalismi voi laajentaa suomalaisuuden käsitettä ja sisällyttää sisäänsä uusia suomalaisia ja suomalaisuuksia.

Vasemmiston kannalta on ongelmallista, että myös liberaali nationalismi ylläpitää rajoja kansojen välillä

Monet vasemmistolaiset ovat toimineet liberaalin nationalismin puolesta, konservatiivista vastaan. Myös tällainen liberaali nationalismi sulkee kuitenkin ulos erilaisia ryhmiä, mikä on vasemmistolaisen tasa-arvon ihanteen kannalta ongelmallista. Ovatko saamelaisetkin suomalaisia? Pyrkiikö tämä nationalismi siihen, että he olisivat suomalaisia tai tulisivat suomalaisiksi?

Kansakunta ja kansalliskielet rakennetaan aina toisten, yleensä pienempien, potentiaalisten kansojen ja kielten kustannuksella. Tämä voi synnyttää ja vahvistaa ”vastanationalismeja”, jollaisena voidaan pitää esimerkiksi saamelaisuutta. Suomen kaltaisessa maassa, joka on osa maailman rikkaimpiin kuuluvaa talousaluetta, ”Länsi-Eurooppaa”, nationalismi saa väistämättä ulossulkevia piirteitä.

Vasemmiston kannalta on ongelmallista, että myös liberaali nationalismi ylläpitää rajoja kansojen välillä, ylpeyttä ”omasta” kansasta sekä käsityksiä kansakuntien luontaisesta erilaisuudesta. Tässä nationalismissa kaikki voivat olla suomalaisia, kunhan omaksuvat suomalaisuuden. Se on toinen – toki vasemmistolaisempi, mutta kuitenkin vain toinen – muoto perussuomalaisesta käsityksestä ”maassa maan tavalla”.

Tähän käsitykseen liittyy myytti kansallisesta kulttuurista, jota symbolit edustavat, sekä käsitys kansanluonteesta. Ajatuksella kansojen erilaisista ”luonteista” on yhteys rasismiin ja alistettujen sortoon. Heywoodin (2007, 158) erittelemistä nationalismin muodoista ainakin liberaali, konservatiivinen ja laajentumishaluinen ovat tiiviissä yhteydessä toisiinsa: eri aikoina, eri olosuhteissa, ne voivat helposti kehittyä toisikseen.

Konservatiivisen nationalismin nousu

Kapitalistisessa yhteiskunnassa nationalismi ei ole ainoa ideologisen hallinnan väline. Toisena merkittävimpänä ideologiana on hallitseva talousoppi, uusliberalismi. Heikki Patomäki (2015) määrittelee uusliberalismin opiksi, joka kehystää ja tulkitsee yhteiskunnalliset ongelmat markkina-ajattelun ja siihen liittyvien tehokkuus-, vapaus- ja oikeudenmukaisuusihanteiden kautta. Tämän ajattelun mukaan yksityinen omistus ja uusien alueiden saaminen markkinoiden piiriin ratkaisee yhteiskunnan ongelmia. Kilpailu yksityisillä markkinoilla tai niiden hallinnollisilla jäljitelmillä asettuu edustuksellisen demokratian instituutioiden vallan alueelle.

Nykyisen Suomen hallituksen leikkauspolitiikan takana on uusliberaali ajattelu, joka toimii sen oikeuttajana. Samalla pääministerin suulla voidaan sanoa ”meidän” olevan ”samassa veneessä”, jolloin vedotaan nationalismiin.

Uusliberalismiin liittyvä edustuksellisen demokratian alasajo tuottaa vastareaktionsa. Kansalaiset kohtaavat enenevää taloudellista epävarmuutta ja samalla kokevat vaikutusvaltansa yhteiskunnallisiin asioihin heikkenevän. Kapitalismin uusliberalistinen vaihe tuottaa oikeistopopulismille oivan maaperän. Valtio levittää toiminnallaan epävarmuutta ja samaan aikaan oikeuttaa toimintaansa tuolla epävarmuudella (Hirsch 1985, 142).

Oikeistopopulismin voisi sanoa olevan yhteiskunnassa vallitsevien konservatiivisten ja autoritaaristen tendenssien ja konservatiivisen nationalismin ilmentymä ja yksi niiden selvä ruumiillistuma. Oikeistopopulistiset liikkeet eivät itse ole edellä mainittujen tendenssien lähde, mutta ne voivat merkittävästi vahvistaa näitä tendenssejä toiminnallaan. Ristiriitaisesti oikeistopopulistit ovat samanaikaisesti uusliberalismin tuote ja myös uhka sille. Britannian EU-ero (Brexit) ja Donald Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi ovat oireita, jotka uusliberalismi on tuottanut.

Vaalitulosta optimoiva opportunismi on haitallista vasemmiston pitkän aikavälin tavoitteiden saavuttamiselle.

Nouseva konservatiivinen, sovinistinen ja selvän rasistinen nationalismi on konkreettinen ongelma monille syrjityille ja alistetuille. Se on vastakohta myös vasemmistolaisille arvoille.

Vasemmistoliitto on vastustanut rasismia ja konservatiivista nationalismia. Toisinaan Vasemmistoliitossa on kuitenkin käytetty sellaista liberaalinationalistista retoriikkaa, josta ei välttämättä ole pitkä matka konservatiiviseen nationalismiin. SDP on ”maassa maan tavalla” -retoriikalla äänestäjiä kerätäkseen jossain määrin flirttaillut rasismin ja konservatiivisen nationalismin kanssa. Vaalitulosta optimoiva opportunismi on haitallista vasemmiston pitkän aikavälin tavoitteiden saavuttamiselle.

Teoreettisesti selkeä vastakohtaisuus nationalismin kanssa vaatii myös käytännöllistä vastakohtaisuutta, jotta vasemmisto voi vastata uusliberalismin ja oikeistopopulismin haasteeseen. Tämä tarkoittaa, että nationalismia ei edes vaalitaktisista syistä voi ottaa lainkaan mukaan vasemmistolaiseen ohjelmaan.

 

Kirjoittaja tekee Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa väitöskirjaa Suomen valtion muutoksesta 1990-luvun laman jälkeen.

 

Lähteet:

Anderson, Benedict. 1983. Imagined communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. London: Verso.

Haapala, Pertti. 1986. Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820–1920. Tampere–Helsinki: Vastapaino ja Suomen historiallinen seura.

Harle, Vilho ja Sami Moisio. 2000. Missä on Suomi? Kansallisen identiteettipolitiikan historia ja geopolitiikka. Tampere: Vastapaino.

Heywood, Andrew. 2007. Political ideologies. An introduction. 4th edition. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Hirsch, Joachim. 1985. Turvavaltio. Tampere: Vastapaino.

Hobsbawm, Eric.1975. The Age of Capital 1848–1875. London: Weidenfeld & Nicolson.

Hobsbawm, Eric. 1994. Nationalismi. Tampere: Vastapaino.

Marx, Karl. 1978. Friedrich Listin kirjasta ”Kansantaloustieteen kansallinen järjestelmä”. Teoksessa Marx–Engels. Valitut teokset. Osa 1. Moskova: Edistys.

Marx, Karl ja Friedrich Engels. 2016. Kommunistinen manifesti. Tampere: Vastapaino.

Patomäki, Heikki. 2015. Esipuhe ”kolmanteen painokseen”: Suomen ja maailman tila vuonna 2015. Teoksessa Heikki Patomäki. Uusliberalismi suomessa. Kolmas painos. http://www.patomaki.fi/Uusliberalismi_Suomessa.pdf

Topelius, Zacharias. [1875]. Maamme-kirja. https://fi.wikisource.org/wiki/Maamme_kirja