Ilman aktiivisten ihmisten ja järjestöjen apua turvapaikanhakijat olisivat jääneet Ruotsissa täysin heitteille. Miksei julkinen valta reagoinut heti?

Vuonna 2015 turvapaikanhakijoita saapui Pohjois-Eurooppaan enemmän kuin aiempina vuosina, pääasiassa Syyrian sodan ja Irakin sekä lähialueiden levottomuuksien vuoksi. Suomi tai edes Ruotsi ei ollut valmistautunut kunnolla turvapaikanhakijoiden aiempaa runsaampaan lukumäärään, vaikka Ruotsiin saapuu muutenkin humanitäärisistä syistä muuttavia ihmisiä enemmän kuin Suomeen.

Ruotsin valtio jätti turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen, heistä huolehtimisen ja väliaikaiseen turvaan saattamisen alussa käytännössä täysin kolmannen sektorin harteille. Tärkeimmissä saapumispisteissä – esimerkiksi Malmössä, Göteborgissa ja Tukholmassa –rautatieasemilla turvapaikanhakijoita vastaanottamassa olivat nimenomaan vapaaehtoiset eri järjestöistä.

Avuntarvitsijat kolmannen sektorin varassa

Ruotsissa avustustyössä ovat olleet mukana muun muassa eri kirkot ja moskeijat, vasemmisto- ja feministipuolueiden paikallisosastot, Punainen Risti, Allt åt Alla sekä lukuisa määrä yksittäisiä ihmisiä järjestöorganisaatioiden ulkopuolelta.

Haastattelin tätä juttua varten göteborgilaista aktivistia Johania*, joka toimi turvapaikanhakijoiden tulon aikaan hierarkiattomassa vasemmistolaisessa järjestössä Rätt till Asyl i Göteborg (RTA). Järjestön suurin työ ajoittui loppukesästä 2015 saman vuoden loppusyksyyn.

RTA:n vapaaehtoisten, kuten monien muidenkin, työ keskittyi välittömän avun tarjoamiseen saapumisvaiheessa. “Kun saavuin rautatieasemalle ensimmäistä kertaa, vastassa oli noin kymmenen vapaaehtoista, jotka jakoivat vilttejä ja olivat tuoneet mukanaan kahvia ja pullaa saapuville turvapaikanhakijoille. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä ja miten”, Johan kuvaa alun tapahtumia.

Aktivistit jakoivat ruokaa ja juomaa, järjestivät lapsille leluja ja ohjasivat ihmisiä maahanmuuttovirastoon. Niitä, jotka olivat matkalla eteenpäin – esimerkiksi Suomeen – neuvottiin ja autettiin juna- sekä bussilippujen kanssa. Aktiivit kustansivat itse osan tarvikkeista ja osan he saivat lahjoituksina yksittäisiltä ihmisiltä. Järjestäytyneemmät organisaatiot, joilla oli enemmän resursseja, kuten kirkko, moskeijat ja puolueiden paikallisosastot, tarjosivat myös hätämajoitusta tiloissaan.

Valtio ja kunnat heräsivät liian myöhään

Vapaaehtoisten määrä kasvoi nopeasti, mutta julkinen sektori loisti poissaolollaan. Johan sanoo vaikuttuneensa yksittäisten ihmisten halusta auttaa ja sitoutua avustustyöhön, mutta ihmettelee viranomaisten ja muiden julkisten tahojen kyvyttömyyttä valmistautua tilanteeseen, vaikka turvapaikanhakijoiden saapuminen oli tiedossa jo pitkään.

julkishallinto jätti käytännössä heitteille yksin saapuvia alaikäisiä turvapaikanhakijoita

Mikäli vapaaehtoisia ja järjestöjä ei olisi ollut paikalla, turvapaikanhakijat olisivat jääneet täysin oman onnensa nojaan, tietämättä minne mennä – miten he olisivat voineet tietääkään, kun aluksi edes paikalliset aktivistit eivät kunnolla tienneet, miten toimia. Saapuvien joukossa oli myös alaikäisiä turvapaikanhakijoita, joista osa olisi jäänyt yksin ilman vapaaehtoisten apua – julkishallinto jätti käytännössä heitteille yksin saapuvia alaikäisiä turvapaikanhakijoita.

Johanin mukaan kesti useita viikkoja ennen kuin kaupungit ja kunnat kiinnostuivat avuntarjoamisesta. Yksityiset ihmiset vastasivat esimerkiksi lähes kokonaan logistiikasta asemilta maahanmuuttovirastoihin. Monet ihmiset nukkuivat kaduilla maahanmuuttovirastojen lähistöllä.

On epäselvää, miksi valtio ja kunnat eivät alusta asti varautuneet turvapaikanhakijoiden saapumiseen. Julkinen sektori ei tarjonnut aluksi käytännössä minkäänlaista apua, ja turvapaikanhakijat olivat paikallisten ihmisten hyväntahtoisuuden, ajan ja auttamishalun varassa.

Ehkä valtio ja kunnat luottivat vapaaehtoisten hoitavan asiaa, ehkä väärät henkilöt olivat päättämässä asioista. Tiedonpuutteesta julkishallintoa ei kuitenkaan voinut syyttää: turvapaikanhakijat eivät saapuneet Ruotsiin yhdessä yössä, Lähi-Idän tilanne oli poliittisten päättäjien tiedossa ja turvapaikanhakijoiden kulkureiteistä uutisoitiin ympäri Eurooppaa.

Mitä sitten tapahtui?

Johan kertoo asioiden nopeutuneen ja helpottuneen alkuhämmennyksen jälkeen. Turvapaikanhakijoiden pääsy maahanmuuttoviraston palveluiden piiriin helpottui ja hakuprosessit jouhevoituivat jonkin verran. Ihmisten ei enää tarvitse nukkua kaduilla.

Johanin mukaan monet turvapaikanhakijat kertovat tuntevansa itsensä tervetulleeksi ja olonsa turvallisemmaksi alkuun verrattuna, vaikka osa ihmisistä suhtautuukin turvapaikanhakijoihin entistä vihamielisemmin. ”Saatoimme toivottaa ihmiset tervetulleiksi ja ilmaista, että me kaikki emme ole rasisteja, jotka tekevät kaikkensa turvapaikanhakijoiden leimaamiseksi”, Johan toteaa.

Prosessien nopeutuminen ja helpottuminen sekä julkisten tahojen entistä tehokkaampi toiminta on osa päämäärätietoista EU-politiikkaa, jolla on kääntöpuolensa. Johan painottaa, kuinka Euroopan Unioni on tietoisesti kiristänyt ulkomaalais- ja rajapolitiikkaansa entisestään, jotta suuri määrä turvapaikanhakijoita saataisiin pidettyä EU:n rajojen ulkopuolella. EU vahvisti Ruotsille oikeuden tiukennettuun rajavalvontaan ainakin kuluvan vuoden marraskuuhun asti, vaikka Ruotsi on Schengen-aluetta. Tiukennettu rajavalvonta Pohjoismaiden sisällä on erityisen poikkeuksellista myös pohjoismaisten, Schengeniä laajempien liikkumisvapaussopimuksien vuoksi.

Viimeisimpänä epäonnistuneena esimerkkinä Euroopan Unionin vahingollisesta ulkomaalaispolitiikasta on EU:n ja Turkin välinen pakolaissopimus, jonka nojalla Euroopan Unioni on käytännössä ulkoistanut Turkille turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen, hakuprosessien käsittelyn ja ennen kaikkea ihmisten palauttamiset kotimaihinsa. Ihmisoikeusjärjestöt ovat arvostelleet sopimusta alusta asti. On erittäin kyseenalaista, että EU ulkoistaa turvapaikanhakuprosessit valtiolle, jossa jo valmiiksi raportoidaan demokratia- ja ihmisoikeusongelmista. Turkilla ei yksittäisenä maana olisi edes teoriassa resursseja kaikkien turvapaikanhakijoiden asialliseen kohteluun, ja ihmisiä on käännytetty takaisin muun muassa Syyrian konfliktialueille.

Rodullistamisen todellisuus – valkoisten ja ruskeiden lasten ero

Pohjoismaat ovat syyllistyneet alaikäisten lasten heitteillejättöihin, aiheettomiin karkotuksiin konfliktialueille, syrjintään ja muihin ihmisoikeusrikkomuksiin. Miten tämä on mahdollista?

Turvapaikanhakijoiden kohtelussa näkyy vahvasti rodullistaminen (ihonväriin tai etniseen taustaan liitetyt oletukset) ja siitä johtuvat ongelmat. Mikäli suuren kaupungin päärautatieasemalla olisi yötä myöden yksinäisiä valkoisia ja syntyperäisiä ruotsalaislapsia vailla paikkaa minne mennä, se herättäisi huomiota ja julkinen valta puuttuisi asiaan. Esimerkiksi valkoisten lapsien katoamistapaukset saavat mediassa valtavan huomion rodullistettuihin lapsiin verrattuna.

Ranskassa Calais’n siirtolaisleiriltä, “Calais Junglesta”, ilmoitettiin huhtikuussa 2016 kadonneen 129 yksinäistä lasta. Asiasta uutisoivat muun muuassa Independent, Guardian ja Huffington Post, mutta se ei saavuttanut laajaa huomiota EU-tasolla. Emme nähneet kampanjoita tai someilmiöitä näiden lasten puolesta – he vaipuivat unohduksiin muiden kadonneiden rodullistettujen lasten kanssa.

Valtiovallan on helppo jättää vieraat ei-kansalaiset huomiotta, koska he ovat “niitä muita”, eivätkä kuulu meihin. Ilmiö liittyy vahvasti julkisen vallan piittaamattomuuteen heikoimmassa asemassa olevien ihmisten hädästä – he, jotka eivät syystä tai toisesta pysty huolehtimaan itse oikeuksistaan tai pitämään niistä meteliä, jäävät vahvempien jalkoihin.

Pohjois-Eurooppa on vajonnut osittain jonkinlaiseen ksenofobiseen hysteriaan

Rodullistaminen kuroutuu tietysti myös laajemmin koko turvapaikanhakijoista käytyyn keskusteluun. Myös valtakunnan poliitikot käyttivät ja käyttävät yhä sotaa pakenevista ihmisistä halventavia nimityksiä ja moni kyseenalaistaa heidän avuntarpeensa.

Rasismin salonkikelpoistuminen, asenteiden koventuminen ja oikeistopopulismin nousu ovat johtaneet tilanteeseen, jossa Ruotsi on kiristänyt rajavalvontaansa tasolle, joka on Pohjoismaissa poikkeuksellista. Tanska on ottanut käyttöön avoimen rasistisia toimintatapoja, kuten turvapaikanhakijoiden arvo-omaisuuden takavarikointeja, ja Suomen maahanmuuttovirasto on määritellyt turvallisiksi selkeitä konfliktialueita, joista tulleiden ihmisten oleskelulupahakemuksia se on evännyt välittömästä suojeluntarpeesta huolimatta. Pohjois-Eurooppa on vajonnut osittain jonkinlaiseen ksenofobiseen hysteriaan, vaikka Pohjoismaat vastaanottavat edelleen vain murto-osan Lähi-Idän ja Pohjois- sekä Itä-Afrikan turvapaikanhakijoista.

Turvapaikanhakijoita tukeva yhteiskunnallinen liikehdintä on paikannut julkisen sektorin hidasta reagoimista, mutta kansalaisjärjestöillä, toimittajilla ja muilla vaikuttajilla on myös toinen tehtävä. Turvapaikanhakijoista, hakuprosesseista, konflikteista sekä konfliktialueista levitetään jatkuvasti väärää tai väritettyä tietoa, jolla on helppo vedota ihmisten pelkoihin ja epävarmuuteen. Tiedon jakaminen ja valheellisten väitteiden kumoaminen on tärkeämpää kuin koskaan.

Kirjoittaja on kansainvälisten suhteiden ja valtio-opin opiskelija Göteborgin yliopistossa ja toimii vapaana kirjoittajana.

*Aktivistin nimi muutettu. Hän ei halua tulla haastatelluksi omalla nimellään, eikä jutun ole tarkoitus keskittyä yksittäiseen aktivistiin.