Viimeisenä työtehtävänäni ennen kesäkautta tarkastin pääsykokeita. Se on aika väsyttävää hommaa. Valtavaa urakkaa hidastavat entisestään lukuisat täysin läskiksi lyödyt vastaukset, jotka kuitenkin on luettava yhtä lailla huolellisesti.

Suurin osa näistä vastauksista on työvoimaviranomaisten aikaansaannosta. Työttömät nuoret kun pakotetaan pyrkimään useampaan paikkaan, riippumatta heidän omista tavoitteistaan. Monet siis käyvät yliopiston pääsykokeissa kirjoittelemassa joutavia tahtonsa vastaisesti.

Ylimääräinen vaivani on toki vähäpätöinen valituksen aihe. On kuitenkin varsin todennäköistä, että lähitulevaisuudessa näin typeriä ongelmia joudutaan pohtimaan siellä sun täällä.

Työllisyyspolitiikkaa nimittäin hallitsee työvoiman tarjonta-agenda, jonka maailmanselitykseen kuuluu, että työttömyys johtuu työttömien passiivisuudesta. Tämän painotuksen myötä työllisyyspolitiikassamme on myös voimistunut pyrkimys työttömien ajankäytön aktiiviseen häirintään.

Entinen Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen johtaja, nykyinen kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen on muotoillut tavoitteen selväsanaisimmin:

”Viranomainen ei voi ottaa työttömältä pois hänen taloudellista vähimmäistoimeentuloaan, mutta hän voi vaatia sellaisia vastasuorituksia, jotka häiritsevät työttömän vapaa-aikaa […] emme voi ottaa työttömältä rahoja pois, mutta voimme varastaa hänen vapaa-aikansa.”

Työvoimaviranomaiset suunnittelevatkin täyttä häkää erilaisia aikaa kuluttavia asioita, joita työttömiltä voisi vaatia. Englannissa jaotellaan jo vapaaehtoistyötä sen mukaan, mikä on työttömälle hyväksyttävää ajankäyttöä, ja virastoon kiikutetaan vaadittuja todistuksia hyväksyttävän vapaaehtoistyön suoritetusta määrästä.

Suomi seuraa perässä, vaikkei vaatimuksissa ole mitään järkeä. Työttömien pakolliset haastattelut kolmen kuukauden välein voivat olla vasta alkusoittoa.

Ihmiset tuottavat tietysti monenlaisia sovellutuksia ja luovia kusetuksia vaatimusten kiertämiseen. Työvoimaviranomaisten kanssa kikkailusta tulee paitsi työttömien omanarvontunnon lähde, myös epävirallista kulttuuria ja tietotaitoa.

Poliittisen päätöksen jälkeen maailmassa on vielä tuhat ja yksi kitkan ja neuvottelun paikkaa, ennen kuin sosiaalinen todellisuus on mukautunut johonkin päätökseen

Yhtä lailla tärkeää on kuitenkin se, miten yhteiskunnan muut instituutiot suhtautuvat taantumuksellisiin pyrkimyksiin. Poliittisten uudistusten onnistuminen edellyttää nimittäin laajempaa yhteiskunnallista hyväksyntää. Useampien instituutioiden on sopeutettava toimintaansa ja osoitettava vähintään minimaalista myötäsukaisuutta – eikä näin välttämättä tapahdu.

* * *

Politiikka mielletään usein liioitellun päätösvetoiseksi. Oppikirjatodellisuudessa eduskunta säätää lain tai sopii uudistuksesta, ja sen mukainen toimintamalli sujahtaa kuin itsestään osaksi sosiaalista todellisuutta.

Yhteiskunta ei kuitenkaan ole näin virtaviivainen. Poliittisen päätöksen jälkeen maailmassa on vielä tuhat ja yksi kitkan ja neuvottelun paikkaa, ennen kuin sosiaalinen todellisuus on mukautunut johonkin päätökseen – ja myös tuo mukautuminen voi tapahtua monella tavalla. Tämä on yhtä lailla politiikkaa.

Usein huonoja päätöksiä vastustetaan retoriikalla joka olettaa, että päätöksen jälkeen peli on menetetty (”hallitus tarjoaa kylmää kyytiä”). Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Koska riittävän monet ihmiset suhtautuvat ihmiskohtaamisiin terveellä järjellä ja ammattialaansa kunnianhimoisesti, maailma on täynnä potentiaalisia esteitä ihmisiä alistavan politiikan toteutumiselle.

Englannissa vapaaehtoisjärjestöt pohtivat paraikaa, tulisiko vapaaehtoistoimintaan osallistuville työttömille antaa mitä tahansa keksittyjä aikakirjanpitoja käyttöön. Miksipä ei?

Ja palatakseni pääsykokeisiin: olisi yhtä lailla kaikkien etu, jos haluttomat hakijat saisivat pääsykokeista osallistumismerkinnän pelkällä ilmoituksella. Sekä epämotivoitunut hakija että pääsykokeiden tarkastaja säästäisivät aikaa, ja TE-byrokraatti saisi yhdentekevän symbolisen todisteen osallistumisesta.