(Lue myös artikkelin toinen osa.)

Länsi-Euroopan työväenpuolueet olivat 1950-luvulla jakautuneet tiukasti kahteen leiriin: kommunisteihin, jotka kaataisivat kapitalistisen järjestelmän vallankumouksen avulla, ja sosiaalidemokraatteihin, jotka muuttaisivat järjestelmää paremmaksi korjaamalla kapitalismin virheitä. Molemmissa leireissä oli oppositionsa, jotka kritisoivat puolueitaan hyytymisestä vanhentuneisiin asenteisiin. 1960-luvulla syntyneet uusvasemmistolaiset puolueet halusivat päivittää sosialistisen liikkeen ohjelmat nykyaikaan ja lupasivat demokraattista sosialismia.

Kehittyneissä teollisuusmaissa syntyi 1960-luvulla useita kulttuuriradikaalisia liikkeitä, jotka yhdistetään 60- ja 70-lukujen uusvasemmistolaisuuteen. Vuoden 1968 opiskelijamielenosoitukset Saksassa ja Ranskassa sekä hippiliike Yhdysvalloissa ovat säilyneet ehkä näkyvimpinä tuolloisen uusvasemmistolaisuuden symboleina.

Uusvasemmistolaisuus kasvoi 1950-luvun loppupuolella syntyneissä liikkeissä, jotka vastustivat atomipommia, kylmää sotaa, kolonialismia ja uuskolonialismia.

1960-luvun uusvasemmistolaisuus haastoi vallitsevan kulttuurin ja sen arvot. Kansalaisoikeudet ja demokratian laajentaminen, feminismi, seksuaalivähemmistöjen ja muiden vähemmistöjen oikeudet sekä luonnonsuojelu olivat keskeisiä kysymyksiä. Vietnamin sodan vastustaminen oli suurin uusvasemmistolaisia liikkeitä yhdistävä tekijä.

Uusvasemmistolaisuus kyseenalaisti poliittisen järjestelmän ja hallitsevat puolueet. Niiden sijaan trotskilaiset ja maolaiset ryhmät saivat kannatusta.

Uudet vasemmistopuolueet

Tämä artikkeli ei käsittele 1960- ja 1970-lukujen kulttuuriradikaalia uusvasemmistoa yleensä, vaan samasta juuresta Länsi-Euroopassa syntynyttä heterogeenista joukkoa uudenlaisia vasemmistolaisia puolueita, jotka muodostuivat kommunististen ja sosialidemokraattisten puolueiden ulkopuolelle.

Marxilainen ajattelu ja keskustelu olivat toisen maailmansodan jälkeen jähmettyneet kommunistisissa ja sosiaalidemokraattisissa puolueissa. Niiden ulkopuolelle syntyi ryhmiä ja lehtiä, joissa päivitettiin marxilaista keskustelua ja tutkimusta vastaamaan yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia.

Kommunististen ja sosiaalidemokraattisten puolueiden ulkopuolelle syntyi ryhmiä ja lehtiä, joissa päivitettiin marxilaista keskustelua ja tutkimusta vastaamaan yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia

Vuonna 1960 kolme englantilaista vasemmistolaista julkaisua yhdistyi yhä nykyisinkin ilmestyväksi New Left Review -lehdeksi. Uusi vasemmisto sai arvostetun filosofisen foorumin.

Uuden vasemmiston ajattelijat katsoivat, että lännen kommunistipuolueiden tukema reaalisosialismi synnytti byrokraattisen valtion, joka rajoitti ankaralla kädellä kansalaisoikeuksia. Länsi-Euroopan sosiaalidemokraattisten puolueiden puolestaan katsottiin sopeutuneen kapitalistisen talouden realiteetteihin. Puolueiden antamaa tukea maidensa osallistumiselle Natoon pidettiin toisena esimerkkinä siitä, että sosiaalidemokratia oli etääntynyt kauas vasemmistolaisista ihanteista.

Lännessä monet sekä kommunistiset että sosiaalidemokraattiset puolueet tukivat kehitysmaiden riiston jatkamista, tai suhtautuivat siihen välinpitämättömästi. Sellainen vasemmisto, jolle solidaarisuus oli kaikki kaikessa, piti synnyttää uudestaan.

Vuonna 1966 ilmestyneessä kirjassa En ny vänster (Uusi vasemmisto) Ruotsin uuden vasemmiston näkyvimpiin edustajiin kuuluva Göran Therborn kirjoitti[1]:

”Uusi vasemmisto on pyrkimys sosialistiseen, humanistiseen yhteiskuntaan, yhteiskuntaan, jossa ihminen voi kehittää koko persoonallisuuttaan työssä, yhteiskunnallisessa elämässä, kulttuurissa ja yksityiselämässä, yhteiskuntaan ilman vieraantumista ja autoritaarisia laitoksia.”

Therbornin mukaan länsimaissa myös kommunistit olivat kadottamansa illuusionsa siitä, että leninismin teoriat proletaarisesta vallankumouksesta ja proletariaatin diktatuurista olisivat millään tavalla relevantteja kehittyneille länsimaisille yhteiskunnille. Maolainen talonpoikaisvallankumous oli vieläkin etäämmällä Länsi-Euroopasta kuin leniniläinen proletariaatin diktatuuri.

Sosiaalidemokraattien saavutukset olivat Therbornin mukaan vaatimattomia. Siellä missä sosiaalidemokraatit olivat tarpeeksi suuria voidakseen soveltaa ajatuksiaan käytäntöön, he olivat tosiasiassa vain lukittautuneet kapitalismin sekatalouteen ja porvarillisen hegemonian aatteelliskulttuuriseen valtakompleksiin.

”Sekä kommunismi että antikommunismi ovat passé. Moskovan–Washingtonin akseli on korvannut kylmän sodan, joka on enää lännen jälkeenjääneiden ainesten reservaatti. Byrokraattisen rutinisoinnin ja yritysjohtajien vallan kasvun myötä leniniläinen ideologia on joutumassa yhteiskunnallisen kehityksen motittamaksi myös niissä maissa, joissa se on valtiollinen ideologia”, analysoi Thernborn maailmaa, joka teki tilaa uudelle vasemmistolle.

Uusi poliittinen vasemmisto ei alkuvaiheessaan ollut edustettuna parlamenteissa eikä se erottautunut yleisestä uusvasemmistolaisuudesta. Sille ominaisia toimintamuotoja olivat aatteelliset ja filosofiset väittelyt ja julkaisut, käytännön solidaarisuustyö kapitalismin kaltoin kohtelemille kansalaisryhmille ja kolmannelle maailmalle sekä kansalaismielipiteen nostaminen atomiaseita ja kilpavarustelua vastaan.

Rauha ja demokratia eivät kukoistaneet kaikkialla Länsi-Euroopassakaan

Euroopan poliittinen kartta oli 50 vuotta sitten kovin erilainen kuin tänään. Euroopan unionin edeltäjään, Euroopan talousunioniin, kuului kuusi maata ja sen kilpailijaan, EFTAan, seitsemän. Pohjoismaat olivat toteuttaneet yhteiset työmarkkinat sekä yhteisen passivyöhykkeen, ja neuvottelivat omasta vapaakauppa-alueestaan.

Lähes puolet eurooppalaisista asui yhdeksässä sosialistiseksi kutsutussa maassa Itä- ja Keski-Euroopassa. Länsi-Euroopassa Espanjaa ja Portugalia hallitsivat oikeistolaiset diktaattorit ja Kreikkaa sotilasjuntta. Portugali kävi veristä sotaa afrikkalaisten siirtomaiden vapautusliikkeitä vastaan. Pohjois-Irlanti oli sisällissodan partaalla.

Naisilla ei 1960-luvulla ollut vielä äänioikeutta kaikkialla Länsi-Euroopassa. Useissa maissa mies vielä hallitsi perheiden omaisuutta. Homoseksuaalisuus oli rikos suurimmassa osassa Länsi-Eurooppaa.

Länsi-Euroopassa vasemmistolaiset seurasivat keväällä 1968 suurin toivein niin sanotun Prahan kevään lupauksia demokraattisesta sosialismista. Neuvostoliiton ja sen liittolaisten sotavoimat kuitenkin murskasivat demokraattiseen sosialismiin liittyneet toiveet saman vuoden elokuussa.

Sosiaalidemokratian kulta-aika

Vuonna 1968 sosiaalidemokraatit olivat sekä työväenliikkeen että parlamenttien suurin puolue useissa Länsi-Euroopan maissa.

Sosiaalidemokraattien ja kommunistien välissä ei juuri tilaa löytynyt. Neuvostoliiton KGB:n taloudellinen tuki kommunistipuolueille ja Yhdysvaltojen CIA:n avustukset sosiaalidemokraateille auttoivat rivien tiivistämistä kummassakin leirissä.

Vuonna 1968 näytti jo siltä, että sosiaalidemokraatit olivat lopullisesti voittaneet työväenliikkeen sisäisen valtakamppailun. Toisen maailmansodan jälkeen elintason nousu kosketti laajoja kansanjoukkoja Länsi-Euroopassa. Monen mielestä Pohjoismaiden sosiaalidemokratiat näyttivät toteuttavan sekä kapitalismin että sosialismin parhaat puolet.

Sosiaalidemokraatit olivat 1960-luvun loppupuolella vahvimmillaan Alankomaissa (23 prosenttiyksikön kannatusosuus), Belgiassa (28), Britanniassa (48), Itävallassa (43), Luxemburgissa (36), Norjassa (47), Ruotsissa (47), Saksassa (39), Suomessa (27) ja Tanskassa (34).

Kommunistiset puolueet olivat sosiaalidemokraatteja vahvempia Italiassa (25 prosenttiyksikön kannatusosuus), Kyproksella (35) ja Ranskassa (23).

Taulukkoon 1 on koottu kaikkien (mikrovaltioita lukuunottamatta) kahdeksantoista Länsi-Euroopan maan sosiaalidemokraateista vasemmalla olleiden puolueiden vaalitulosyhteenveto viimeisistä vaaleista ennen Prahan kevättä.

Kommunistiset puolueet hallitsivat suvereenisti parlamenttien tilaa sosiaalidemokraateista vasemmalle. Yli kymmenen prosenttiyksikön kannatusta ei kuitenkaan löytynyt jo mainittujen Italian, Kyproksen ja Ranskan lisäksi muualla kuin Luxemburgissa (reilut 10 prosenttiyksikköä) ja Suomessa (21).

Suomen tilanne poikkesi muista. Kommunistinen puolue (SKP) asetti ehdokkaansa Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) listoilla. Eduskuntaan valittiin SKDL:n listoilta aina muutama vasemmistolainen, joka ei ollut SKP:n jäsen. (Taulukossa koko SKDL:n tulos on merkitty kommunistien sarakkeeseen.)

Jo mainittujen maiden lisäksi kommunistit olivat edustettuna Alankomaiden, Belgian, Ruotsin ja Sveitsin parlamenteissa.

Kommunistit eivät päässeet mittaamaan kannatustaan niissä maissa, joissa kommunistinen liike oli kielletty. Espanjassa ja Portugalissa ei ylipäätään järjestetty demokraattisia vaaleja. Kreikassa sotilaat hajottivat parlamentin ja ottivat vallan pari viikkoa ennen vaaleja vuonna 1967, koska oli olemassa pelko, että vasemmiston ja erityisesti kommunistien asemat vahvistuvat.

Länsi-Saksassa kommunistinen puolue (KPD) kiellettiin vuonna 1956. Puolue oli parhaimmillaan saanut lähes kuuden prosentin ääniosuuden vuonna 1949.

Uusi vasemmisto nousi parlamenttiin ensin Pohjoismaissa

Uudenlainen vasemmisto oli vuoteen 1968 mennessä saanut parlamentaarikkoja lähinnä Pohjoismaissa. Islannin kansanpuolue erkaantui sosiaalidemokraattisen puolueen vasemmasta laidasta itsenäiseksi vuonna 1967. Kansanpuolue kasvoi heti saman vuoden vaaleissa emopuoluettaan suuremmaksi. Se sai 18 prosentin kannatusosuuden.

Myös Norjassa uuden Sosialistisen kansanpuolueen perustivat sosiaalidemokraatit. Kuuden prosentin kannatukseen vuoden 1965 vaaleissa yltänyt puolue jäi lyhytikäiseksi. Se sulautui vuonna 1976 uuteen Sosialistiseen vasemmistopuolueeseen.

Tanskan sosialistinen kansanpuolue (SF) puolestaan syntyi Tanskan kommunistisen puolueen kyljestä jo vuonna 1959. Se arvosteli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen määräysvaltaa kommunistisessa liikkeessä ja sosialismin kritiikin väkivaltaista tukahduttamista sosialistisissa maissa.

Ensimmäisissä vaaleissaan vuonna 1959 perustettu, demokraattista sosialismia luvannut SF sai yksitoista kansanedustajaa, Tanskan kommunistinen puolue menetti kaikki kuusi paikkaansa.

SF:n vasemmalle laidalle syntyi pian oma oppositio. Se perusti Vasemmistososialistit-nimisen puolueen (VS) vuonna 1967, ja sai neljä kansanedustajaa vuoden 1968 vaaleissa. VS oli Tanskan nykyisen johtavan vasemmistopuolueen, Yhtenäisyyslistan (Punavihreän allianssin) yksi perustajajäsen vuonna 1989.

Ranskassa muutama pieni vasemmistopuolue perusti vuonna 1960 Yhtyneen sosialistipuolueen (PSU), jonka vaikutus jäi pieneksi. Parhaimmillaan se sai neljän prosentin ääniosuuden vuoden 1968 vaaleissa. Puolue lopetti toimintansa vuonna 1990.

Kreikan Yhdistynyt demokraattinen vasemmisto (EDA) oli ainutlaatuinen yhdistäessään sosiaalidemokraatit, kommunistit ja muut vasemmistolaiset yhteen puolueeseen. Kommunistinen puolue (KKE) toimi tosin edelleen, mutta oli kielletty. EDA kiellettiin sotilaiden otettua vallan vuonna 1967.

Prahan syksyn jälkeen kommunistisen liikkeen hajaannus syvenee

Useimmat Länsi-Euroopan kommunistiset puolueet tuomitsivat Tšekkoslovakian miehityksen. Kommunististen puolueiden sisäinen ja avoin hajaantuminen sai uutta vauhtia. Useimpiin Länsi-Euroopan maihin muodostui ainakin kaksi kommunistista puoluetta: eurokommunistinen, riippumattomuutta NKP:stä korostava reformistinen puolue, ja NKP:n johtavaa asemaa korostava puolue.

Hajaannuksen myötä parlamenttivaaleihin osallistuvien kommunistien määrä kasvoi. 1970-luvun loppupuolella parlamentteihin pyrkivien kommunistipuolueiden lukumäärä nousi myös sen vuoksi että Espanjassa, Portugalissa ja Kreikassa järjestettiin vapaat vaalit.

Maan alta Etelä-Euroopassa nousseet kommunistipuolueet saivat korkeita kannatuslukuja, ja sen ansiosta kommunistit onnistuivat lisäämään parlamenttipaikkojaan Euroopassa tuntuvasti – Tšekkoslovakian tapahtumista huolimatta. Espanjan (runsaat 10 prosenttiyksikköä) ja Portugalin (liki 20) kommunistit liittyivät yli kymmenen prosentin kannatuksen kerhoon, eivätkä Kreikan kommunistit jääneet kauas yhdeksän prosentin kannatusosuudellaan.

Uuden vasemmiston puolueiden määrä kolminkertaistuu, mutta kannatus jää vielä vaatimattomaksi

Uusi vasemmisto oli vanhoja vasemmistopuolueita paljon paremmin kotonaan niissä keskusteluteemoissa, jotka nousivat pintaan läntisissä teollisuusmaissa 60-luvun lopulla. Uudet vasemmistopuolueet eivät kuitenkaan vielä merkittävästi edenneet 1970-luvulla järjestetyissä vaaleissa. Parlamentteihin pyrkiviä puolueita oli kuitenkin jo kolme kertaa enemmän kuin kymmenisen vuotta aikaisemmin.

Alankomaissa parlamenttiin pyrkivät Sosialistinen puolue, Radikaalinen puolue ja Pasifistinen sosialistipuolue. Ne joutuivat vielä odottamaan onnistumista parlamenttivaaleissa.

Espanjassa kolme ja Portugalissa kaksi uuden vasemmiston puoluetta ylitti äänikynnyksen, tosin niiden vaalitulos jäi hyvin vaatimattomaksi.

Norjassa vasemmistososialistit jäivät tilapäisesti ilman paikkoja. Sen sijaan Kreikassa kommunistien ja sosialistien yhdistynyt vasemmistopuolue sai lähes kymmenen prosentin osuuden äänistä kun vaalihuoneet sotilasvallan jälkeen avattiin vuonna 1974. Sosiaalidemokraatit keräsivät omilla listoillaan 13 prosenttia.

Merkittävimmän kannatuksensa uusi vasemmisto sai 1970-luvun lopulla Islannissa ja Tanskassa.

Vihreät puolueet syntyvät suurissa rauhan- ja ympäristöliikkeissä

Rooman klubin raportti Kasvun rajat (1972) vei pohjan uskolta loputtoman talouskasvun mahdollisuuteen. 1970-luvun lopulla Länsi-Euroopassa syntyi kasvun rajoista tietoisia kulutuskriittisiä ympäristöliikkeitä.

Suuret ympäristökatastrofit paljastivat ympäristön haavoittuvuuden. Amoco Cadiz -säiliölaivan oljyonnettomuus vuonna 1978 päästi 200 000 tonnia raakaöljyä Ranskan rannikolle. Yhdysvaltain armeijan Vietnamin sodassa käyttämän ympäristömyrkky Agent Orangen seuraukset ihmisten terveydelle ja sen lapsille aiheuttamat epämuodostumat nousivat uutisotsikoihin. Bhopalin hyönteismyrkkytehtaan katastrofi vuonna 1984 aiheutti kymmenien tuhansien ihmisten kuoleman ja vahingoitti satojen tuhansien ihmisten terveyttä.

Pari vuotta myöhemmin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus osoitti, että myös rauhanomainen ydinvoiman käyttö uhkaa elämää planeetallamme. Onnettomuus voimisti kansanliikkeitä ydinvoimaa vastaan. Ympäristöliikettä vahvisti myös edellisenä vuonna tehty havainto, että ilmakehää suojeleva otsonikerros oli osittain kadonnut Antarktiksen yläpuolelta.

Euroopassa kehittyi 1980-luvulla myös vaikutusvaltainen rauhanliike. Miljoonat ihmiset osallistuivat mielenosoituksiin muun muassa Keski-Eurooppaan sijoitettuja keskimatkan ydinohjuksia vastaan.

Toisin kun Suomessa, useimmat Euroopan vihreät puolueet olivat selvästi vasemmistolaisempia kuin sosiaalidemokraatit

Ympäristö- ja rauhanliikeissä syntyi uusia, vihreiksi kutsuttuja ryhmiä, jotka asettivat tavoitteeksi myös parlamentaarisen vaikuttamisen. Vuonna 1984 saivat suomalaiset vihreät kaksi kansanedustajaa eduskuntaan ja eurooppalaiset vihreät yhteensä yksitoista edustajaa Euroopan parlamenttiin. Tämän jälkeen perustettiin vihreät puolueet lähes kaikkiin Länsi-Euroopan maihin, Suomeen vuonna 1988.

Vihreät puolueet muodostivat (ja muodostavat yhä) hyvin heterogeenisen ryhmän, mutta useimmat olivat vasemmistoradikaaleja.

Toisin kun Suomessa, useimmat Euroopan vihreät puolueet olivat selvästi vasemmistolaisempia kuin sosiaalidemokraatit. Tämän perusteella vihreät puolueet on otettu mukaan tämän katsauksen laskelmiin.

Vihreät ovat merkittävin vasemmistovoima monessa niistä maista, joissa muun vasemmiston kannatus on heikkoa. 1980-luvulla syntyneet Belgian, Itävallan ja Sveitsin vihreät puolueet olivat vuosikymmenen lopulla ainoat varteenotettavat vasemmistolaiset vaihtoehdot maissaan.

Jo olemassa oleva uusi vasemmisto ei saanut merkittävää lisäystä vaalituloksiinsa 1980-luvun rauhan- ja ympäristöliikkeistä siitä huolimatta, että olivat jo pitkään aikaisemmin ajaneet liikkeiden tavoitteita ja olivat niissä mukana.

Suomessa SKDL julkaisi ensimmäisenä puolueena aidosti vihreän puolueohjelman. Se oli syntynyt SKDL:n sosialistien työn tuloksena, eikä juuri herättänyt huomiota tai kiinnostusta. SKDL:n julkisuuskuvaa dominoineen suurimman jäsenjärjestön, SKP:n agendaan eivät vihreät kysymykset kuuluneet. Vielä vuodelta 1987 olevassa puolueohjelmassaan SKP ohittaa veljespuolueidensa tapaan ympäristöongelmat maininnalla – Lenin kun ei niistä paljoa kirjoittanut.

Vihreät koettiin uutena poliittisena voimana ilman menneisyyden painolasteja. Sen sijaan 1960-luvulla syntynyttä uutta vasemmistoa varjosti olemassaoleva sosialismi, vaikka uusi vasemmisto oli syntynyt kritisoimaan sitä.

Muun muassa Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus ja Neuvostoliiton sota Afganistanissa söivät kaikkien sosialistien uskottavuutta ympäristön ja rauhan puolustajina.

Hyvinvointivaltion purku alkaa

Tärkein yhteiskuntapolittinen muutos kehittyneissä teollisuusmaissa 1980-luvulla oli uusliberalismin nouseminen vallitsevaksi taloususkomukseksi. Markkinoiden sääntelyn purku ja julkisen talouden alasajo alkoi.

Margaret Thatcher ja Ronald Reagan olivat länsimaailman kiistattomia johtohahmoja koko vuosikymmenen

Vahvaa oikeistolaista suuntausta vahvisti se, että Margaret Thatcher (Britannian pääministeri 1979‒1990) ja Ronald Reagan (Yhdysvaltain presidentti 1981‒1989) olivat länsimaailman kiistattomia johtohahmoja koko vuosikymmenen.

Useissa maissa syntyi talouskuripolitiikan vastaisia aktivistiryhmiä ja liikkeitä, jotka eivät kytkeytyneet olemassaoleviin puolueisiin.

Uusi vasemmisto muotoilee vaihtoehtoja

Sosialististen maiden ja kapitalismin kriisi syvenivät. Kuitenkaan sen enempää uusi vasemmisto kuin vihreätkään eivät onnistuneet tarjoamaan laajoja kansalaispiirejä innostavaa ja uskottavaa vaihtoehtoa.

Itävaltalais-ranskalainen yhteiskuntafilosofi ja journalisti André Gorz oli merkittävä uusvasemmistolainen teoreetikko jo 1960-luvun lopulla, ja 1980-luvulla hänen ajatuksensa herättivät paljon keskustelua.

Gorz kritisoi sosiaalidemokraatteja perinteisen työväenluokan palvonnasta palkkatyön ihannoimisesta. Gorzin mukaan ihmiskunta tuli vapauttaa palkkatyön orjuudesta. Perustulo toimisi keskeisenä keinona edetä kohti uutta yhteiskuntaa.

Perustulo toimisi keskeisenä keinona edetä kohti uutta yhteiskuntaa

Myös suomalainen taloustieteilijä Jan-Otto Andersson kehitteli vasemmistolaista perustulomallia. Andersson esitti kolme mahdollista yhteiskunnan kehityssuuntaa: uusfordistisen (sinipunainen), uuskapitalistisen (sinivihreä) ja uusvasemmistolaisen (punavihreä).

Punavihreän vaihtoehdon olennainen sisältö liittyi demokratian laajentamiseen myös työelämään, kansalaistoiminnan vapauttamiseen kansalaistulon avulla, ja kulutustottumusten olennaiseen muuttamiseen ympäristön kannalta kestävämmäksi.

Sosialismin romahduksen edellä 1980-luvulla järjestetyissä vaaleissa kommunistien kannatus alkoi laskea jyrkästi, ja uuden vasemmiston kannatus nousi kovin hitaasti. Uusi vihreä liike onnistui parhaimmin kanavoimaan itselleen 1980-luvun joukkoliikkeissä vasemmistolle muodostuneen potentiaalisen kannatuksen.

Kommunistipuolueet menestyivät parhaiten Kyproksella, Italiassa, Ranskassa, Portugalissa ja Kreikassa. Uusi vasemmisto menestyi parhaiten Islannissa, Tanskassa ja Norjassa. Espanjassa vaaleihin osallistui Yhdistynyt vasemmisto -puolue (IU), johon oli liittynyt seitsemän vasemmistopuoluetta. Se sai ensimmäisissä vaaleissaan vuonna 1986 alle viiden prosentin ääniosuuden ja tuplasi kannatuksensa seuraavissa vaaleissa.

Vihreistä puolueista parhaimmin 1980-luvun loppupuolen vaaleissa menestyi Länsi-Saksan vihreät yli kahdeksan prosentin ääniosuudellaan. Luxemburgin kaksi vihreätä puoluetta saivat yhteensä liki kahdeksan prosenttiyksikön kannatuksen. Ruotsin vihreiden ääniosuus oli lähes kuusi prosenttia. Yli neljän prosentin kannatusosuuksiin ylsivät vihreät Itävallassa, Belgiassa, Suomessa, Luxemburgissa, Sveitsissä ja Alankomaissa.

Euroopan parlamentin vasemmistoryhmä hajosi 1989

Kesäkuussa 1989 valittiin edustajat Euroopan parlamenttiin kaikissa 12 Euroopan unionin jäsenmaassa. Kommunistit ja vasemmisto saivat 42 saivat paikaa, vihreät 30.

Kommunisteilla ja vasemmistolla oli aikaisemmin ollut yksi ryhmä, mutta nyt kaikki eivät mahtuneet yhteen. NKP:lle lojaalit Ranskan (7 MEPiä), Portugalin (3), Kreikan (3) ja Irlannin (1) kommunistiedustajat muodostivat oman 14 MEPin ryhmänsä Vasemmiston yhtenäisyys.

Suurempaan Euroopan yhtynyt vasemmisto -ryhmään liittyivät reformistisen Italian kommunistisen puolueen ryhmä (22) sekä vasemmistopuolueiden edustajat Espanjasta (4), Tanskasta (1) ja Kreikasta (1). Kun Italian kommunistisen puolueen ryhmä vuonna 1993 siirtyi Euroopan parlamentin sosiaalidemokraattiseen ryhmään, jäi yhtyneen vasemmiston ryhmään vain kuusi jäsentä kolmesta maasta. Siinä ei ollut enää tarpeeksi jäseniä virallisen ryhmän säilyttämiseen.

Alankomaiden kommunistisen puolueen edustaja Euroopan parlamentissa kuului koko mandaattikautensa ajan vihreiden ryhmään.

1990-luvulla uusi vasemmisto luo nahkansa uudelleen

Berliinin muurin kaaduttua ja viimeistään Neuvostoliiton purkamisen ja sosialismin romahduttua sen liittolaismaissa monet kommunistiset puolueet lopettavat itsensä kokonaan (Britannia), ryhtyvät sosiaalidemokraattisiksi (Italia) tai uusvasemmistolaisiksi puolueiksi (Ruotsi) ja osa liittoutuu muiden vasemmistopuolueiden kanssa uudeksi puolueeksi (Suomi).

Osa jatkoi reformistisina kommunistisina puolueina (Ranska, Kypros) tai pysyi vanhalla linjallaan (Kreikka).

Uuden vasemmiston kasvu ei kuitenkaan perustunut vain olemassaolonsa perusteita uudelleenarvioineisiin kommunistisiin puolueisiin. Irlannissa ja Alankomaissa uutta vasemmistoa jo 1970-luvulla edustaneet puolueet pääsivät vihdoin maidensa parlamenttiin. Tanskassa, Kreikassa ja Portugalissa kannatustaan kasvattivat uudet vasemmistopuolueet, jotka olivat syntyneet pienten vasemmistopuolueiden liittoutuessa talouskuripolitiikan vastaisten kansanliikkeiden kanssa.

Ensimmäisissä Neuvostoliiton purkamisen jälkeisissä länsieurooppalaisissa vaaleissa kommunistiset puolueet hukkasivat kaksi kolmannesta edustajapaikoistaan. Vihreät lisäsivät paikkojaan, mutta uutta vasemmistoa edustavat puolueet saivat vihreitäkin enemmän paikkoja.

Uuden vasemmiston kannatuksen merkittävä kasvu 1990-luvulla ei ollut mikään tilapäinen ilmiö. Tämän artikkelin laskelmissa mukanaolleiden maiden viimeksi pidettyjen parlamenttivaalien (2013–2018) tulokset antoivat uudelle vasemmistolle 20 miljoonaa ääntä ja 466 paikkaa. Kommunistiset puolueet saivat kaksi miljoonaa ääntä ja 57 paikkaa, vihreät yhdeksän miljoonaa ääntä ja 164 parlamenttipaikkaa.

Uuden vasemmiston nousu oli vielä edessä

Kommunististen ja sosiaalidemokraattisten leirien ulkopuoliset vasemmistopuolueet olivat Islantia, Norjaa ja Tanskaa lukuunottamatta käytännössä myös parlamenttien ulkopuolella vielä 1980-luvun lopussa.

Monet Länsi-Euroopan kommunistiset puolueet vastasivat sosialististen maiden epäonnistuneeseen sosialismin toteuttamiseen ottamalla etäisyyttä NKP:stä ja korostamalla eurokommunistisuuttaan.

Sosiaalidemokraattiset puolueet kasvattivat kannatustaan siirtymällä poliittiseen keskustaan. Uusi vasemmisto ei onnistunut ottamaan kommunistien ja sosiaalidemokraattien väliin jäävää tilaa, vaan sen ottivat ilman historiallista painolastia nuorten äänestäjien suosioon kiitäneet vihreät.

Uuden vasemmiston aika koitti vasta 1990-luvulla.

Kirjoittaja on entinen viestinnän lehtori, joka eläkepäivinään osallistuu Vasen Kaista -verkkolehden tekemiseen.

Viite

[1] Göran Therbornin uusimpaan tuotantoon kuuluvat suomeksikin ilmestyneet teokset Maailma ‒ aloittelijan opas (2012) ja Eriarvoisuus tappaa (2014). Lainausten suomennokset CM.

Kirjallisuus

Andersson, Jan Otto (1988): Vänsterframtid. Nationalekonomiska studier av fordismens kris och morgondagens alternativ. Folkets Bilndningsförbund, Helsingfors.

Andersson, Jan Otto (1990): ”Hyvinvointivaltion kolme vaihtoehtoista tulevaisuutta”  Kansantaloudellinen aikakauskirja 1990:1 [http://www.taloustieteellinenyhdistys.fi/images/stories/kak/KAK11990/KAK11990Andersson.pdf ‒ tarkistettu 29.8.2018]

Gorz, André (1988) Métamorphoses du travail, quête du sens. Teos on ruotsinkielisenä käännöksenä verkossa, Gröndahl Britta (kään., 1990) Kritik av det ekonomiska förnuftet. [https://www.marxists.org/svenska/gorz/1988/kef/bilaga.htm ‒ tarkistettu 29.8.2018] Myös englanninkielinen tiivistelmä löytyy verkosta, Critique of Economic Reason: Summary for Trade Unionists and Other Left Activists: [http://globalsolidarity.antenna.nl/gorz.html ‒ tarkistettu 29.8.2018)

Daiber, Birgit; Hildebrandt, Cornelia (2009) ”The Left in Europe. Political Parties and Party Alliances between Norway to Turkey”. Rosa-Luxemburg Foundation, Brussels. Myös pdf-verkkojulkaisuna [http://www.rosalux-nyc.org/wp-content/files_mf/the_left_in_europe.pdf ‒ tarkistettu 29.8.2018]

Daiber, Birgit; Hildebrandt, Cornelia, Striethorst Anna (toim.2011): ”From Revolution to Coalition: Radical Left Parties in Europe. Twenty-Five Country Reports”.  Rosa-Luxemburg-Foundation. Myös pdf-verkkojulkaisuna [http://www.rosalux-nyc.org/from-revolution-to-coalition/ ‒ tarkistettu 29.8.2018]

Melakoski, Cai (2018) ”Vain ruosteen puna jää (Euroopan kommunistit)”. Vasen Kaista, artikkeli 3 osassa [https://vasenkaista.fi/search/ruosteen+puna ‒ tarkistettu 29.8.2018]

Melakoski, Cai (2018) ”Euroopan kommunistien muutos vallan huipulta perinneyhdistyksiksi”. Peruste [http://perustelehti.fi/kommunistinen-liike-vallan-huipulta-perinneyhdistyksiksi/ – tarkistettu 29.8.2018]

Therborn Göran (toim.), Borglid Lars-Ola, Olofsson Gunnar, Wiklund Rune (1966): En ny vänster (Uusi vasemmisto), Rabén & Sjögren, 1966. Myös verkossa [https://www.marxistarkiv.se/sverige/diverse/en_ny_vanster.pdf ‒- tarkistettu 29.8.2018]

Vaalitulokset

IPUn Parlamenttien välisen liiton tietokanta [http://archive.ipu.org/parline-e/parlinesearch.asp  ‒ tarkistettu 29.8.2018]

Wikipedian vaalitulosartikkelit [https://en.wikipedia.org/w/index.php?title=Category:Lists_of_elections_by_year&pagefrom=List+of+elections+in+1907#mw-pages ‒ tarkistettu 29.8.2018]