Presidentinvaalin jälkeiset viikot Venäjällä ovat täyttyneet monenlaisista keskusteluista. Silmiini on osunut teema, jota on sivuttu jo aiemmin, mutta nyt se on käynyt yhä selkeämmäksi: muutosta ei tule ja sitä on turha edes miettiä.

Pietarilainen ystäväni sanoi äskeisessä keskustelussamme, että kun hän näkee joka päivä itselleen tärkeiden paikkojen ja instituutioiden murenevan ympäriltä – kuten Eurooppalaisen yliopiston tai Dom kino -elokuvakeskuksen häädöt niiden historiallisista rakennuksista, niiden toiminnan rajoittaminen ja näivettäminen – hänet valtaa toivottomuus. Hänen elämänpiirinsä ihmiset häviävät ympäriltä, pyrkivät muuttamaan ulkomaille. Ystäväni sanoi kokevansa syyllisyyttä siitä, että hänen poikansa joutuu kasvamaan tässä toivottomuuden ilmapiirissä, täysin syyttä.

Tämä ilmapiiri tuntuu tutulta. Olenhan kasvanut Neuvostoliitossa pysähtyneisyyden aikana, ja muistan hyvin, miltä se tuntui. Muutosta ei tule. Tämä on ikuisesti. Tämä tulee olemaan elämäni kulissi.

* * *

Ensimmäinen selkeästi käsittämäni pysähtyneisyyden kuvaus oli elokuva nimeltä Teema. Ohjaaja Gleb Panfilov kuvasi sen vuonna 1979, mutta se päästettiin elokuvateattereihin vasta perestroikan alettua vuonna 1986. Seuraavana vuonna se sai Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon.

Elokuva kertoo nimekkään moskovalaisen kirjailijan uuden näytelmän teemanhakumatkasta vanhaan Suzdal-nimiseen kaupunkiin, jossa elämä on näennäisesti pysähtynyt ja kehittymätöntä, eivätkä kaupungin todelliset tapahtumat näy ulkopuolisille. Paatunut kirjailija ihastuu museotyöntekijänaiseen, joka ei tästä välitä, vaan yrittää estää miesystäväänsä emigroitumasta Yhdysvaltoihin. Miesystäväkin on kirjailija, mutta ei pääse julkaisemaan teoksiaan Neuvostoliitossa. Siihen aikaan maastamuutto oli yhtä kuin läheisen kuolema niille, jotka jäivät kotimaahan. Moskovalainen järjestelmässä menestynyt kirjailija jää osattomaksi tästä todellisesta draamasta ja naisen tunteista, ja sakeassa tyytymättömyydessään ja tuskassaan ajaa kolarin. Pysähtyneisyys tappaa niin ne, jotka siitä hyötyvät kuin nekin, jotka pyrkivät sitä pakenemaan.

On oireellista, että nykyään tehtävissä elokuvissa palataan samoihin teemoihin kuin pysähtyneisyyden ajan Neuvostoliitossa

On oireellista, että nykyään tehtävissä elokuvissa palataan samoihin teemoihin kuin pysähtyneisyyden ajan Neuvostoliitossa – ja jopa samoihin aikoihin.

Tänä vuonna ensi-iltansa saanut Dovlatov kertoo Yhdysvaltoihin emigroitumisensa jälkeen legendaariseksi nousseen kirjailija Sergei Dovlatovin elämästä Leningradissa vuonna 1971. Hän ei pääse julkaisemaan teoksiaan, ja hänen ystävänsä, tuleva Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja Iosif Brodski valmistautuu emigroitumaan niin ikään Yhdysvaltoihin. Kirjailijan piiri muodostuu samankaltaisista, lahjakkaista kirjailijoista ja taidemaalareista, joita järjestelmä ei päästä julkaisemaan teoksiaan ja joiden ainoa keino selvitä tästä kaikesta on olla yhdessä – ja juopotella. Dovlatovin suhde vaimoonsa kärsii mahdottomuudesta toteuttaa itseään kirjailijana. Ohjaaja Aleksei German (nuorempi) luo taitavasti 1970-luvun pysähtyneisyyden ilmapiirin. Mikään ei muutu, minnekään ei pääse, ellei ala myötäillä järjestelmää ja lakkaa olemasta oma itsensä. Luovan älymystön tilanne on kaikin puolin prekaari, ja kuolema on koko ajan lähellä, fyysinen tai henkinen. Kaupasta ei pysty ostamaan edes nukkea lapselle. On ilmeistä, ettei ohjaajan tavoitteena ollut pelkästään seurata ohjaajaisänsä jalanjälkiä ja luoda elävän tuntuinen ajankuvaus vaan keskustella katsojan kanssa meidän nykyisestä ajastamme. Tähänkö olemme tulossa, olemmeko valmiit?

Moni kriitikko on pitänyt Boris Hlebnikovin elokuvaa Rytmihäiriö onnistuneena kuvauksena ajastamme. Tämänkin elokuvan keskiössä on perhedraama: nuori lääkäripariskunta on eroamassa. Väsynyt välien selvittely tapahtuu vasten heidän arkeaan, joka koostuu rankasta työnteosta ambulanssissa ja ensiavussa sekä ryyppäämisestä tai nukkumisesta kotona. Mies, jota kriitikot ovat sanoneet ”aikamme sankariksi”, tekee työtään arkisesti ja oikeamielisesti, pelastaen ihmishenkiä yhä epäinhimillisemmiksi käyvissä olosuhteissa. Uusi ambulanssiaseman pomo vaatii enemmän tuloksia ja tehostaa yksikköjensä työskentelyä: potilaan luona ei saa olla enempää kuin 20 minuuttia, ambulanssin sijainti ja toiminta on jatkuvasti raportoitava keskukseen, ja tavoitteena on vastata niin moneen kutsuun kuin mahdollista. Tämä tehokkuustavoite törmää oikeaan elämään, joka vaatii lääkäriltä läsnäoloa potilaan luona ja inhimillisyyttä, joilla taas ei ole sijaa uudessa järjestelmässä. Pomo heittää idealistilääkärin pihalle – mutta samalla tämä saa vaimonsa kanssa välit toimiviksi ja ilmeisesti pääsee uuteen työpaikkaan, toiseen ambulanssiasemaan töihin.

Epäinhimillisessä järjestelmässä yksilöiden inhimillisyys on ainoa voima, joka pitää yhteiskuntaa yllä

Epäinhimillisessä järjestelmässä yksilöiden inhimillisyys on ainoa voima, joka pitää yhteiskuntaa yllä. Tai itse asiassa yhteiskuntaa ei ole – raskaan työnteon rääkkääminä ja kaikelle muulle välinpitämättöminä ja voipuneina ihmiset eivät osallistu mihinkään muuhun kuin työntekoon tai välillä illanistujaisiin kavereidensa kanssa. On vain raaka järjestelmä ja ihmisyyttä ihmeellisellä tavalla säästäviä ihmisiä. Rytmihäiriössä pysähtyneisyyttä ei tarkastella älymystön ja luovan työn näkökulmasta, vaan ihmiselämän ylläpitämisen kannalta tärkeimpiin asioihin kuuluvan työn kautta. Järjestelmä, joka ei kuule työntekijää, vaan toimii uusliberaalin tehostamislogiikan mukaan, muodostuu ihmiselämälle vaaralliseksi ja yhteiskuntaa tuhoavaksi. Elokuvan idealistinen (ja katsojassa ikään kuin jonkinlaista toivoa ylläpitävä) sanoma on siinä, että yksittäisen ihmisen inhimillisyyden säilyttäminen on keino selvitä järjestelmässä, edes jotenkin.

Ohjaaja Andrei Zvjagintsevin Leviathan (2014) puolestaan ei jätä mitään mahdollisuutta ”positiiviselle ajattelulle”. Palkitussa elokuvassa korruptoitunut kaupunginjohtaja yhdessä yhtä korruptoituneen oikeuslaitoksen kanssa häätää pääsankarin, ”tavallisen ihmisen”, tämän kodista ja loppujen lopuksi saa hänet telkien taakse vaimonsa murhasta. Vaimo tapahtumien edetessä hukuttautuu, kaikki ihmissuhteet särkyvät, ja kirkko pappeineen esiintyy ihmisvastaisen valtiokoneiston ruuvina. Perimmäistä hyvyyttä ja inhimillisyyttä löytyy vain hyvin vähän, eikä se kanna eteenpäin, vaan miehen elämä murskautuu.

* * *

Luin 2000-luvun alussa kirjailija Vladimir Sorokinin arvion uudesta ajasta, joka jäi mieleeni. Hän sanoi haastattelussa, että leuto sää on loppumassa ja Venäjällä pakastuu. Pakkasten aikaan ajattelu hänen mukaansa kirkastuu ja se synnyttää hyvää taidetta. Tämä on yksi näkemys siitä, mitä uusi pysähtyneisyys tuo tullessaan. Kuitenkin, tätä laajemmin ovat levinneet pelko ja melankolia.

Katsomani elokuvat luovat varsin toivottoman kuvan pysähtyneisyydestä, joka nivoutuu raakaan uusliberaaliin kapitalismiin. Kysymys siitä, voiko 1970–1980-lukujen pysähtyneisyydestä selviämisen keinot ottaa käyttöön tänään, jää avoimeksi.