Syyperusteinen ja tarveharkintainen toimeentuloturva on tulossa tiensä päähän. Jos haluamme yhteiskunnan, joka tarjoaa kaikille autonomiaa ja mahdollisuuden työntekoon, tarvitaan sekä perustuloa että työtakuuta.

Työtakuun idea on, että järjestetään työpaikka kaikille työkykyisille ja työhaluisille täysi-ikäisille ihmisille. Täystyöllisyys siis varmistetaan tarjoamalla yhteiskunnallisesti merkityksellisiä työpaikkoja niille, joilla on vaikeuksia päästä avoimille työmarkkinoille.

Työtakuun puolestapuhujat korostavat, että työmarkkinat eivät täystyöllisyyttä lähestyttäessäkään työllistä sellaisia työnhakijoita, joilla on eri syistä ongelmia sopeutua työmarkkinoiden kysynnän vaatimuksiin. Työtakuun tehtävänä on taata tällaistenkin työnhakijoiden mahdollisuus työllistymiseen. Työtakuuta kaivataan erityisen kipeästi laajan työttömyyden oloissa estämään laajamittaista työmarkkinoilta syrjäytymistä, jollaista tapahtui Suomessa 1990-luvun alun laman sekä vuonna 2008 alkaneen laman seurauksena.

Tarkoitus on, että työtakuun työpaikat lisäävät kansalaisten hyvinvoinnin edellyttämiä palveluja, vahvistavat niissä työskentelevien ammatillisia taitoja ja tukevat alueellisen kehityksen edellytyksiä. Näin työtakuu olisi paitsi avain rakennetyöttömyyden ongelman ratkaisemiseen, se myös edistäisi hyvinvointia, osaamista ja alueellista tasapainoa.

Työtakuu osana jälkikeynesiläisyyttä

William (Bill) Mitchellin vetämä tutkimusryhmä julkaisi vuonna 2008 kirjan Creating effective local labour markets (Cook ym. 2008). Teos sisältää perusteellisen raportin työtakuusta ja ehdotuksen sen toteuttamiseksi Australiassa. Tässä artikkelissa arvioin työtakuun mahdollisuuksia kirjan pohjalta.

Mitchell on tunnettu jälkikeynesiläinen taloustieteilijä. Jälkikeynesiläisyyden ytimessä on ajatus, että vastoin perinteistä uusklassista käsitystä talous ei itsestään tasapainotu. Tasapainoinen korkean työllisyyden kehitys edellyttää valtion jatkuvaa aktiivista osallistumista talouteen. Erityisesti laskusuhdanteessa kysynnän ollessa riittämätöntä tarvitaan jälkikeynesiläisten mukaan vahvaa finanssipoliittista elvytystä ja sitä tukevaa keskuspankin rahanluontia.

Kirjan esittelemässä työtakuussa etsitään työtehtäviä, jotka ovat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä, mutta jotka eivät toteudu nykyisten työmarkkinoiden puitteissa: vähäisen ammattitaidon edellyttämiä tehtäviä, joista maksetaan toimeentulon turvaava minimipalkka, joka on niin alhainen, ettei se ”vääristä” työmarkkinoita. Silloin takuutyöpaikkoihin työllistetyillä on taloudellinen kannustin hakeutua avoimille työmarkkinoille.

Kirjan erityinen panos on konkreettinen ehdotus työtakuun toteuttamisesta Australiassa. Ehdotuksen perustana on yksityiskohtainen kuvaus Australian työllisyystilanteesta ja työvoimapolitiikasta sekä Australian työllisyysalan toimijoille tehty laaja kysely.

Kirjassa esitetyn työtakuun tavoitteena on täystyöllisyys (full employment). Täystyöllisyys tosin jää aina pyrkimykseksi, sillä aina on jokin määrä kitkatyöttömyyttä. Työtakuu on osa suhdannevaihteluja tasaavaa keynesiläistä talouspolitiikkaa. Keinoina ovat työllisyystyöt, palkkatuet, työpajat ja vastaavat toimet, joilla synnytetään työpaikkoja, jotka eivät olisi syntyneet ilman erityisiä toimia. Kirja tarjoaa työtakuuta tätä keinovalikoimaa kokoavaksi yhteiskunnalliseksi toimeksi.

Työtakuun vaikutuksista

Työtakuun työpaikkojen tulee edellyttää suhteellisen vähän ammattitaitoa, jotta ne voivat työllistää työttömiä työnhakijoita. Mitchellin tutkimusryhmä pyysi Australian alueellisia ja paikallisia työllisyyden asiantuntijoita ja työllisyyspalvelujen toimijoita arvioimaan, millaisia voisivat olla työtakuun tehtävät ja kuinka paljon niitä voisi olla. Niitä löytyi eniten sosiaalisissa palveluissa, mutta runsaasti myös kuljetuksissa, virkistyksen ja kulttuurin alalla sekä terveyden ja turvallisuuden tehtävissä. Tarpeellisia uusia työtehtäviä löytyi paljon myös asuntotuotannon ja julkisen infrastruktuurin rakentamisessa.

Työnkuvat olivat hyvin monenlaisia. Mittavia määriä työntekijöitä arvioitiin tarvittavan muun muassa ikäihmisten hoitoon, kouluavustajiksi ja kuljetustehtäviin. Asiantuntijoiden ilmoittamien työtehtävien toteuttaminen työtakuutyöpaikkona olisi vienyt Australian pitkän askeleen kohti täystyöllisyyttä. Työttömyys olisi vähentynyt noin kahdella prosenttiyksiköllä.

Kirjan esittämässä työtakuun mallissa työtakuun työpaikkoihin kytketään vahvaa ammattitaidon kehittämistä. Lähes kaikkiin tehtäviin sisällytetään oppisopimuskoulutusta, jossa otetaan huomioon alueen elinkeinoelämän kehittämisen tarpeet. Työtakuu esitetään osana kansallista ammattitaidon kehittämisen ohjelmaa.

Työtakuun työpaikkojen määrittelyssä voidaan ottaa tavoitteeksi edistää alueen kehittymistä. Aluepolitiikka saa uuden välineen.

Vanha aluepolitiikka hajasijoitti ja yritti määritellä uusien työpaikkojen alueellista sijoittumista. Uudessa aluepolitiikassa korostetaan sen sijaan kunkin alueen luontaisten edellytysten hyödyntämistä. Uuden aluepolitiikan ongelma on ollut pula keinoista. Miten edistää luontaisten edellytysten hyödyntämistä?

Mitchellin ryhmän mallissa työtakuu tulee avuksi. Työtakuun työpaikkojen määrittelyssä voidaan ottaa tavoitteeksi edistää alueen kehittymistä. Aluepolitiikka saa uuden välineen.

Paltamon työtakuu

Paltamossa vuosien 2009 – 2013 täystyöllisyyskokeilussa toteutettiin työtakuu. Jokaiselle hankkeeseen tulleelle Paltamon työttömälle osoitettiin työtä, jos tulija pystyi työskentelemään vähintään 4 tuntia 45 minuuttia päivässä. Palkka noudatti työehtosopimuksia.

Kokeilu kattoi koko yhdyskunnan, eikä tiedossani ole yhtä kattavaa kokeilua. Paltamon kokeilun arviointi (Alaja & Kajanoja 2017; Kokko ym. 2013) tarjoaa hyödyllisiä näkökohtia työtakuun mahdollisuuksiin ja ongelmiin.

Työttömien määrä aleni Paltamossa parissa vuodessa kolmestasadasta viiteenkymmeneen ja työttömyysprosentti kahdeksastatoista neljään. TE-toimiston virkailijan mukaan niillä Paltamon työttömillä, jotka eivät olleet hankkeessa, oli useimmiten luonteva selitys. He olivat lomautettuja, eläkettä tai koulutuksen alkua odottavia tai uuteen työpaikkaan jo nimettyjä, mutta ei vielä työtä vastaanottaneita. Paltamoon jäänyt työttömyys oli pääasiassa niin sanottua kitkatyöttömyyttä.

Verrattuna kirjan esittämään työtakuuseen Paltamon hankkeessa oli suuri ongelma – työpaikkojen puute. Kokeilusta tuli enimmältään suuri työpaja, jossa oli jonkin verran vaikeuksia keksiä mielekkäitä työtehtäviä. Lähiympäristössä oli vähän yrityksiä ja hallintoa, joiden kanssa oltaisiin voitu sopia yhteisistä hankkeista. Ongelmana oli myös kilpailulainsäädäntö ja sen jyrkkä toteuttaminen. Paltamon vanhusten kotiavustamista ja jopa tienvarsien ympäristötöitä ei voitu toteuttaa, koska niitä saattoi toteuttaa yksityinen yritys, jonka kilpailuasema olisi heikentynyt.

Kirjan ajatus, että ensin haetaan yhteiskunnallista hyvää tuottavat työtehtävät ja niihin haetaan työntekijät, on Paltamon kokemusten perusteella oivallinen etenemisen järjestys. Vielä paremmaksi etenemisen tekee, kun tehtäviä määriteltäessä ja niihin työntekijöitä rekrytoitaessa otetaan huomioon alueelliset ja osaamisen kehittämisen mahdollisuudet.

Toinen merkittävä Paltamon kokeilun heikko kohta siitä tehdyn arviointitutkimuksen mukaan oli työhön opastamisen voimavarat ja osaaminen. Se vaatii riittävää henkilökuntaa, taitoa ja kokemusta. Hyvä työllistettävien kohtaaminen ja osaava opastaminen on vaativa tehtävä. Paltamossa ei ollut helppo rekrytoida osaavia opastajia. Mitchellin ryhmän kirja ei kiinnitä tähän asiaan erityistä huomiota.

Kolmas Paltamon arvioissa mainittu ongelma oli taloon juuttuminen eli korkea kynnys lähteä takuutyön taanneesta työvoimatalosta avoimille työmarkkinoille. Siirtyminen työkokeiluun Kajaaniin oli kitkaista, vaikka kokeilun aikana olisi saanut Paltamon hankkeessa maksettua työehtosopimuksen mukaista palkkaa. Talossa saatava toimeentulo oli sellainen, että moni nuori ja vanhempikin tyytyi siihen eikä yrittänyt hakeutua talon ulkopuolelle avoimille markkinoille. Nuorelle yli tuhannen euron kuukausiansiolta on melkoinen taloudellinen kynnys siirtyä opintotuen piiriin. Työvoimatalo oli turvallinen ja helppo työpaikka.

Ongelma on tuttu muistakin työllistämishankkeista. Asia on monimutkainen. Esimerkiksi hankkeeseen työllistetty hoiti lähiomaista ja silloin siirtyminen työhön vaikkapa Kajaaniin saattoi merkitä lähiomaisen joutumista laitoshoitoon, mikä olisi ollut yhteiskunnallisesti epätarkoituksenmukaista.

Paltamon kokeilu antoi tukea työtakuulle.

Entä tuliko Paltamon täystyöllisyyskokeilu kalliiksi? Julkinen sektori (kokeilun rahoitus tuli valtion budjetista) rahoitti kokeilua vajaalla 14 miljoonalla eurolla. Siitä palautui kokeilun aikana julkiselle taloudelle noin 10 miljoonaa euroa. Yhtä työllistetyn työvuotta kohden nettokustannukset julkiselle sektorille olivat noin 4000 euroa.[1] Suurin palautunut erä olivat säästyneet työttömyyspäivärahat. Terveydenhoitomenot kasvoivat, kun kokeilussa mukana olleiden ihmisten terveysongelmia löydettiin ja niitä hoidettiin. Kokeiluun tulleet työttömät pääsivät työterveyshuollon piiriin.

Edellä esitetyt luvut koskevat vain kokeilun aikaa. Taloudellisia seurauksia voi arvioida aikaisintaan muutamien vuosien kuluttua, kun on nähty, miten hanke on vaikuttanut hankkeeseen työllistettyjen elämään. Terveydenhoitomenot kasvoivat kokeilun aikana, mutta niiden voi odottaa alenevan tulevaisuudessa, koska ongelmia on ryhdytty enenevässä määrin hoitamaan. Yhden ihmisen syrjäytymisen elinikäiset kokonaiskustannukset julkiselle taloudelle ovat laskelmien mukaan kymmeniä tai satoja tuhansia euroa, suurimmillaan ne voivat nousta yli miljoonaan. Mikäli kokeilu on estänyt muutaman nuoren syrjäytymisen, se on taloudellisesti ja inhimillisesti kannattava.

Keskeisin tulos Paltamon kokeilusta oli arviointitutkimusten mukaan, että työllistyminen hankkeeseen synnytti sosiaalisia suhteita ja säännöllisti elämänrytmiä. Työkunnon ylläpito ja itseluottamus vahvistuivat. Alkoholin käyttö ja tupakointi vähenivät ja usko tulevaisuuteen parani. Ulosotot vähenivät. Kokeilu oli merkityksellinen elämänhallinnan, työelämään pääsyn ja opintoihin lähtemisen kannalta. Paltamon kokeilu antoi tukea työtakuulle.

Ongelmia ja arviointia

Työtakuun ajatus herättää monia kysymyksiä. Miten Mitchellin ryhmän kirjan esittämän työtakuun avoimia työmarkkinoita alempi palkka sopii pohjoismaiseen työmarkkina- ja sosiaaliturvajärjestelmään? Millaisia kannustinloukkuja siihen liittyy? Tuleeko siitä matalapalkkainen pakkotyöjärjestelmä? Tuleeko työtakuusta loukku, johon juututaan eikä hakeuduta avoimille työmarkkinoille? Miten työtakuun työt kyetään määrittelemään siten, etteivät ne syrjäytä avoimien työmarkkinoiden työpaikkoja ja luo epäreilua kilpailua samoilla toimialoilla markkinaehtoisesti toimivien yritysten tai julkisen hallinnon yksikköjen kanssa?

Kaikkia näitä ongelmia esiintyi Paltamon kokeilussa, mutta mikä tärkeää, ei kovin vakavina. Kirjassa ongelmat saavat osakseen melko vähän huomiota kannustinkysymystä lukuun ottamatta. Niihin on kuitenkin syytä keksiä vähintään kohtuullisia ratkaisuja, jos pyritään täystyöllisyyteen luomalla julkisin varoin synnytettyjä tai tuettuja työpaikkoja.

Avoimia työpaikkoja korvaava vaikutus

Kirjassa ei oteta huomioon työtakuun työpaikkojen syrjäyttävää vaikutusta. Tähän kohtaan kytkeytyy luullakseni vakavin valtavirran talousoppineiden työtakuuseen kohdistama kritiikki.

Syrjäyttämisellä tarkoitetaan valtavirtaisessa taloustieteessä sitä, että työtakuun työpaikat korvaavat avoimien työmarkkinoiden työpaikkoja. Esimerkiksi kunta saattaa sopia paikallisen työtakuuyksikön kanssa siitä, että kunta palkkaa kouluavustajan työtakuuyksiköltä, koska saa sen sieltä halvemmalla eikä palkkaakaan kouluavustajaa avoimilta työmarkkinoilta normaalilla budjettirahoituksella. Tai esimerkiksi työtakuuyksikkö järjestää paikkakunnan kotona asuville vanhuksille heiltä puuttuvaa hoivatukea ja mahdollistaa siten vanhusten kotona asumisen. On mahdollista, että samaa tehtävää saattaisi tulla hoitamaan hoivapalveluja tarjoava yritys, jolta työtakuutyöpaikka vie toiminnan edellytyksiä.

Työtakuun puolestapuhujat vastaavat, että työtakuuseen valitaan huolellisesti vain sellaisia tehtäviä, jotka ovat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä, mutta eivät nyt tule hoidetuiksi avoimilla työmarkkinoilla. Lienee kuitenkin mahdotonta estää kokonaan tällainen vuoto, eli se, että työtakuun työpaikat jossakin määrin korvaavat avoimien työmarkkinoiden työpaikkoja. Tämä ei välttämättä ole ongelmallista: on perusteltua, että avoimien työmarkkinoiden syrjäyttämistä jossakin määrin tapahtuu pyrittäessä työtakuun avulla ehkäisemään syrjäytymistä työmarkkinoilta. Kirjassa on kuitenkin ongelmallista, ettei tätä oteta huomioon arvioitaessa työtakuun toteuttamisen taloudellisia seurauksia.

Vaikutus inflaatioon

Kirjan esittämässä työtakuun mallissa korostetaan useaan kertaan, ettei se aiheuta inflaatiota eli että se ei aiheuta lisäpaineita korottaa palkkoja avoimilla työmarkkinoilla. Tämä johtuu siitä, että työtakuutyöpaikkojen palkat ovat avoimien työmarkkinoiden palkkoja alemmat.

Kuitenkin esimerkiksi Paltamon kokeilu ja muutkin työllistämiskokeilut ovat kertoneet, että tuollaiseen työllistämiseen liittyy ”loukkuvaikutusta”. Paltamossa palkat olivat työehtosopimusten mukaisia, mutta ne määräytyivät matalan työehtosopimuspalkan mukaan ja useimmat tekivät normaalia lyhyempää työpäivää. Siten palkka oli useimpien avoimien työpaikojen palkkaa selvästi alempi. Silti takuutyöpaikka on niin varma ja turvallinen, etteivät kaikki halua sieltä lähteä avoimilla työmarkkinoilla vapautuviin työpaikkoihin, vaikka niistä saisi tuntuvastikin paremman palkan. Näin takuutyö kuitenkin vähentää työn tarjontaa avoimilla työmarkkinoilla, mikä puolestaan todennäköisesti aiheuttaa palkkojen nousua ja inflaatiota.

Toisaalta kirjan työtakuuehdotuksessa korostetaan, että työtakuun työpaikat suunnitellaan siten, että ne lisäävät paikallisilla työmarkkinoilla tarvittavaa ammattitaitoa. Lisäksi työtakuun työpaikat turvaavat työntekijöiden pysymisen työn tekemisen piirissä ja estävät heidän työkykyjensä rapautumista ja syrjäytymistä. Siten työtakuun työpaikat lisäävät työn tarjontaa ja ehkäisevät työn tarjonnan inflatorisia pullonkauloja.

On vaikea arvioida, kumpi edellä esitetyistä vaikutuksista on voimakkaampi. On uskottavalta vaikuttavia perusteluja sille, että jälkimmäinen on merkittävämpi, jolloin työtakuun toimeenpano voi jopa ehkäistä inflaatiota. En siis osaa pitää erityisenä ongelmana sitä, että kirjassa ohitetaan ajatus työtakuun inflaatiota kiihdyttävästä vaikutuksesta.

Työtakuun toteuttaminen yhteistyössä yritysten ja kolmannen sektorin kanssa

Kirjan ehdotuksessa työtakuun toteuttaminen annetaan julkisten työtakuuyritysten tehtäväksi. En löytänyt kirjasta näkemystä, jonka mukaan toimeenpano voisi olla yksityisten yritysten tai kolmannen sektorin vastuulla. Kuitenkin yritysten ja kolmannen sektorin osallistuminen työtakuun toteuttamiseen voisi olla tarkoituksenmukaista.

Asunto- ja infrastruktuurin rakennushankkeissa voisi olla järkevää tehdä sopimuksia kokeneiden rakennusyritysten kanssa, jotka vuokraisivat työtakuuyksikön henkilökuntaa rakennustehtäviin. Työtakuuna tehtävä hoivatyö saattaisi hyvin sopia ainakin osin kolmannen sektorin toimeenpantavaksi. Myös siinä voitaisiin käyttää työtakuuyksikön palkkaaman työvoiman vuokrausta.

Työtakuu, matalapalkkaisuus ja minimipalkat

Kirjassa ehdotetussa työtakuun mallissa työtakuun työpaikoissa maksettava palkka tarjoaa kohtuullisen toimeentulon. Ajatus on paljon merkittävämpi kuin päällisin puolin näyttää. Kehittyneissä markkinatalousmaissa on paljon työpaikkoja, jotka eivät tarjoa kohtuullista toimeentuloa. Käytössä on monenlaisia matalapalkkatukia ja työssä oleville maksettavia toimeentulon muotoja (asumistuki, soviteltu työttömyyspäiväraha, toimeentulotuki), joiden tehtävänä on turvata toimeentulon edellyttämät tulot. Työtakuun työpaikoissa olisi kuitenkin parempi palkka kuin monissa nykyisissä palkkatyösuhteissa. Mitä siitä seuraa?

Luultavasti työtakuun työpaikoissa maksettava palkka tulisi ajan mittaan tosiasiassa määrittämään yhteiskunnan minimipalkan. Myös kirjassa asia esitetään näin, mutta kirjassa ei käydä keskustelua sen seurauksista. Syynä saattaa olla se, että kirjan mallia esitetään anglosaksiseen Australiaan, jossa kohtuullinen toimeentulo ymmärretään luultavasti alemmaksi kuin Pohjoismaissa eikä pienituloisten toimeentuloturva ole pohjoismaisella tasolla.

Pohjoismaissa tuloksena olisi luultavasti paitsi sellaisten työpaikkojen väheneminen tai poistuminen, joissa maksetaan työtakuun työpaikkoja alempaa palkkaa, myös työssäkäyville maksettavan toimeentuloturvan tuntuva väheneminen. Molemmat muutokset voi nähdä myönteisinä, mutta niihin liittyisi niin mittava työmarkkinoiden ja toimeentuloturvan muutos, että muutoksen monenlaisia seurauksia tulisi tarkoin pohtia toimeenpanon yhteydessä.

Työtakuun tuotos yhteiskunnalle

Työtakuun toteuttaminen merkitsisi nykyisen työllisyyspolitiikan suunnan muutosta. Se toisi työkykyisille ja työhaluisille subjektiivisen oikeuden saada palkkatyötä. Se toisi työvoimapolitiikkaan uuden välineen, toimintamallin, joka ratkoisi työvoimapolitiikan kipeimpiä ongelmia. Se ratkoisi myös hyvinvointipolitiikan tarpeita parantamalla hyvinvointipalveluja. Se kehittäisi aluepolitiikkaa rakentaessaan paikallisia kehitysedellytyksiä. Se tuottaisi ammattitaidon kehittämistä luodessaan sellaisia työpaikkoja, joissa työskentely oppisopimuskoulutuksella täydennettynä lisäisi tarjontaa alueen työvoiman kysynnän tarpeisiin. Tarjoamalla työpaikkoja kaikille työkykyisille ja työhaluisille se ehkäisisi työtaitojen rapautumista ja syrjäytymistä ja ennen kaikkea loisi kansalaisille osallistumisen mahdollisuuden yhteiskunnallisesti merkittävään työtoimintaan.

Täystyöllisyys ja täystyöllistettävyys

Suomessa on menossa siirtymä kysyntää ja täystyöllisyyttä korostavasta työvoimapolitiikasta kohti työllistettävyyttä korostavaa tarjonnan politiikkaa. Työllisyystyöt eivät ole suosiossa. Palkkatukea vähennetään. Aktivointia ja sanktioita lisätään. Yksi esimerkki suuntauksesta on työ- ja elinkeinoministeriön päätös siirtää palkkatukien käytön painopistettä järjestöistä yritysten suuntaan.

Monet pitävät täystyöllistettävyyttä (full employability) työvoimapolitiikan ensisijaisena tavoitteena. Täystyöllistettävyyden käsite on jälkikeynesiläistä ironiaa tarjontaa korostavasta taloustieteestä, mutta kuvaa osuvasti sitä, mistä ajattelutavassa on kyse.

Täystyöllistettävyyden kannattajat eivät korosta työpaikkojen lisäämistä. Heidän mielestään työpaikat syntyvät työmarkkinoiden tasapainomekanismien tuloksena. Heille keskeistä on työvoiman tarjonta lisäämällä aktiivisten työnhakijoiden määrää ja heidän työllistettävyyttään.

Keinoina ovat työvoimakoulutus, työharjoittelu ja työkokeilu, palkkatuki, cv:n teon koulutus ja monet muut työnhakijoiden taitoja parantavat toimet. Ne eivät synnytä työpaikkoja vaan parantavat työttömien valmiuksia ottaa vastaan tarjolla olevia työpaikkoja ja lisäävät aktiivisuutta etsiä työmahdollisuuksia. Tähän kuuluu myös työttömän toimeentuloturvan heikentäminen työttömyyden pitkittyessä ja sanktiot eli toimeentuloturvan heikennykset, mikäli työtön kieltäytyy tarjotusta työstä tai työvoimapoliittisesta toimenpiteestä. Lähtökohtana on tarjonnan taloustiede ja tavoitteena täystyöllistettävyys.

Täystyöllisyys on siis myös hyvää täystyöllistettävyyden politiikkaa.

Myös täystyöllisyyden pyrkimystä korostavat toimijat pitävät tärkeänä pyrkimystä kohti täystyöllistettävyyttä. Mitä valmiimpia työnhakijat ovat vastaanottamaan tarjolla olevia työpaikkoja, sen parempi täystyöllisyyden kannalta. Ero ilmenee siinä, että tarjontaa ja työllistettävyyttä ensisijaisesti korostavat tahot suhtautuvat torjuvasti työn kysynnän lisäämiseen työvoimapoliittisin toimenpitein tai ainakin pitävät kysynnän lisäämiseen tähtäävien toimenpiteiden rahoituksen vähentämistä hyväksyttävänä.

Työtakuun puolestapuhujat taas pitävät työvoimapolitiikkaa sekä täystyöllisyyden takaajana että täystyöllistettävyyden edistäjänä. Kun työkykyiset ja työhaluiset työllistetään työtakuun turvin, työvoima pysyy kiinni työelämässä eikä syrjäydy vaikeasti työllistettäväksi. Täystyöllisyys on siis myös hyvää täystyöllistettävyyden politiikkaa.

Työtakuu ja perustulo

Työelämä on tulossa niin monimuotoiseksi, työurat niin monipolvisiksi ja elämäntarinat niin vaihteleviksi, että perinteinen syyperusteinen ja tarveharkintainen sosiaalipoliittinen toimeentuloturva on tulossa tiensä päähän. Toimeentuloturvasta on tulossa liian monimutkainen, byrokraattinen ja kahlehtiva. Se menettää mahdollistavaa ja edistävää kykyään. Yhä useampi elää pitkiä aikoja tarveharkintaisen ja kontrolloivan toimeentulotuen varassa. Se lannistaa.

On perusteltua edetä perustulon suuntaan. Se on etenemistä tarveharkinnasta ja syyperusteisesta toimeentuloturvasta universaaliin suuntaan. Se synnyttää autonomiaa. Tuen saajat valitsevat eivätkä enää ole alamaisia. He voivat itse valita, mitä elämällään tekevät.

Perustulon vastustajat kutsuvat perustuloa heitteillejätöksi. Jos saa sellaisen tuen, että sillä tulee toimeen eikä se edellytä valmiutta työn vastaanottamiseen, tulee houkutus jäädä elämään sen varassa. Vaikka on näyttöä siitä, että perustulon kaltainen vastikkeeton toimeentulon turva lisää aktiivisuutta, on myös todennäköistä, että se lisää jättäytymistä yhteiskunnallisesti hyödyllisen toiminnan ulkopuolelle, irrottaa työelämästä ja eristää sosiaalisista suhteista.

Hyvä vastalääke tähän on työtakuu, jossa jokaiselle työkykyiselle ja työhaluiselle luodaan toteutettavissa oleva mahdollisuus osallistua työelämään. Heitteille jättäytymisen riski vähenee.

Olennaista on, että ilman takuutyötä tulee toimeen.

Toisaalta työtakuun olisi hyvä olla vapaaehtoista. Paltamon täystyöllisyyskokeiluun osallistumisen piti alun perin olla vapaaehtoista, mutta TE-toimistojen käytäntö teki siitä ”pakollista”. Kokeiluun osallistuminen kirjattiin henkilökohtaiseen työllistämisen suunnitelmaan ja poikkeaminen sen noudattamisesta aiheutti sanktion eli työmarkkinatuen maksatus keskeytettiin ja toimeentulotukeakin saatettiin alentaa. Siten säällinen toimeentulo edellytti hankkeeseen osallistumista. Keskustelin tästä täystyöllisyyskokeilussa työskennelleiden kanssa ja kävi ilmeiseksi, että vapaaehtoisuus olisi ollut parempi. Melkein kaikki hankkeeseen tulleet olisivat tulleet – ainakin ajan myötä – ilman sanktioita ja koko hankkeen luonne olisi muuttunut myönteisemmäksi. Sillä olisi ollut iso merkitys.

Kirjoituksen pohjana olevassa työtakuukirjassa ei työtakuun vapaaehtoisuuteen oteta selvää kantaa. Luultavasti kirjoittajat eivät kannata perustuloa ja pitävät oikeutettuna sanktioida takuutyön vastaanottamisesta kieltäytymisen. Tähän käsitykseen jäin pari vuotta sitten käydyssä keskustelussa kirjoittajaryhmän vetäjän Bill Mitchellin kanssa.

Kuten todettua, Paltamon kokeilun kokemukset tukevat kuitenkin vapaaehtoisuutta. Ja jotta työtakuu olisi oikeasti vapaaehtoinen, edellytyksenä on perustulo. Se voi olla negatiivinen tulovero, joka takaa toimeentulon tietyn tulorajan alittaville. Olennaista on, että ilman takuutyötä tulee toimeen.

Toimeentulon turvaavaan perustuloon siirtyminen on niin radikaali muutos, että se ei käy kädenkäänteessä vaan vaatii pitkän ja seuraavia askeleita pohdiskelevan ehkä vuosikymmeniä kestävän siirtymän. Siirtymä voisi alkaa työelämän marginaaliin jäävistä eli niistä, jotka todennäköisimmin olisivat työtakuutyöpaikkoihin palkattavia. Suomessa menossa oleva perustulokokeilu kohdistuu juuri tuollaiseen – vaikka aivan liian ahtaasti rajattuun – ryhmään.

Työtakuuseen yhdistettynä se voisi olla merkittävä työllisyyspoliittinen uudistus. Jos haluamme yhteiskunnan, joka tarjoaa kaikille autonomiaa ja mahdollisuuden työntekoon, tarvitaan sekä perustuloa että työtakuuta.

Kirjoittaja Jouko Kajanoja on valtiotieteiden tohtori, entinen Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkö ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan dosentti.

Lähteet:

Alaja, Antti & Kajanoja, Jouko (2017): Paltamo Full Employment Experiment in Finland: A Neo-chartalist Job Guarantee Pilot Program? In Michael J. Murray and Mathew Forstater (eds.): The Job Guarantee and Modern Money Theory: Realizing Keyne’s Labor Standard. London: Palgrave MacMillan.

Cook, Beth; William Mitchell, Victor Quirk & Martin Watts (2008). Creating effective local labour markets: a new framework for regional employment policy. Centre of Full Employment and Equity, University of Newcastle.

Kokko, Riitta-Liisa; Nenonen, Tellervo; Martelin, Tuija; Koskinen, Seppo (toim.) (2013) Työllisyys, terveys ja hyvinvointi – Paltamon työllistämismallin vaikutusten arviointitutkimus 2009 – 2013. Hankkeen loppuraportti. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. URL-osoite: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-245-980-0