Viimeisen parin vuoden aikana olen pannut merkille, että työn tulevaisuutta koskevat keskustelut käsittelevät tällä hetkellä lähinnä koneita: älykkäät laitteet saavat aikaan upeita asioita ja tekevät elämästämme parempaa tai sitten koneet tekevät ihmisten työt ja synnyttävät työttömyyden vaivaaman dystooppisen yhteiskunnan. Taloustieteilijän taustani saa minut suhtautumaan skeptisesti molempiin visioihin.

Jos ajatellaan esimerkiksi teollista vallankumousta, niin ihmisten tekemää työtä säästävän teknologian käyttöönotolla oli sekä hyviä (halvemmat tuotteet) että huonoja (ympäristön saastuminen) vaikutuksia. Se johti myös työtuntien merkittävään kasvuun. Tämä ajanjakso – kuten moni muukin vaihe ihmiskunnan historiassa – opettaa, että teknologia ei yksin ratkaise millaisiksi työtulot, työn jakautuminen, työsuhteet tai elämän laatu muotoutuvat. Se on vain yksi tekijä laajemmassa kokonaisuudessa.

Tähän kokonaisuuteen kuuluu nykyään myös ilmastonmuutos, jolle ei ole juuri annettu sijaa työn tulevaisuutta koskevissa keskusteluissa. Ilmastonmuutoksella on kuitenkin merkitystä, ennen kaikkea siksi että sen vaikutukset näyttävät olevan äärimmäisen tuhoisia. Vaikka kansainvälinen yhteisö onnistuisi – siitä huolimatta että tilanne näyttää täysin epätoivoiselta – ja ilmaston lämpeneminen saataisiin pysäytettyä kahteen asteeseen, tulevaisuus näyttää sekasortoiselta. Valtioiden tämänhetkisten sitoumusten ja niihin kohdistuvien epävarmuuksien valossa näyttää todennäköisemmältä, että maapallon lämpötila nousee neljä astetta.

Tämä tarkoittaa merenpinnan nousua, kuivuutta, satojen pienentymistä, sään ääri-ilmiöiden yleistymistä ja ympäristöpakolaisuuden merkittävää kasvua. Jo nyt voidaan ennustaa, miten nämä muutokset vaikuttavat työmarkkinoilla: tarvitaan enemmän ensihoitajia, insinöörejä ja avustustyöntekijöitä.

Ilmastokaaoksella on myös makrotaloudellisia vaikutuksia. Se vähentää investointeja ja kulutusta ja lisää työttömyyttä. Marshall Burken, Solomon M. Hsiangin ja Edward Miguelin Nature-lehdessä 2015 julkaiseman tutkimuksen tulos oli, että maailman bruttokansantuote kutistuu yli viidenneksellä tämän vuosisadan loppuun mennessä – menetys on paljon suurempi kuin mitä aiemmat mallit ovat ennustaneet. Toinen koko ajan todennäköisemmäksi muuttuva skenaario on ”hiilikuplan” puhkeaminen, kun fossiilisia polttoaineita myyvien yhtiöiden arvoihin mukaan laskettuja energiareservejä ei voikaan enää käyttää ja näiden yritysten omaisuuden arvo romahtaa. Ilmastonmuutoksen aiheuttama sekasorto johtaa taloudelliseen sekasortoon. Tällöin työn tulevaisuutta parhaiten kuvaava sana olisi kutistuminen.

Ensin meidän pitää tunnustaa, että työtuntien ja hiilidioksidipäästöjen välillä vallitsee yhteys.

Tämä apokalyptinen tulevaisuus ei ole kuitenkaan ainoa vaihtoehtomme. Päästöjen raju leikkaaminen ei ainoastaan hillitsisi maapallon lämpenemistä, vaan voisi myös tehdä työstä kestävämpää, tyydyttävämpää ja tuottoisampaa. Ensin meidän pitää tunnustaa, että työtuntien ja hiilidioksidipäästöjen välillä vallitsee yhteys. Tätä olennaista yhteyttä ei ole huomioitu missään ilmastonmuutoksen suuntaa ennakoivissa mallinnuksissa tai ilmastonmuutosta koskevassa julkisessa keskustelussa.

Olen omassa tutkimuksessani havainnut, että kun kaikki muut tekijät on otettu huomioon, maissa joissa tehdään pidempiä työpäiviä, tuotetaan myös enemmän hiilidioksidipäästöjä. Myös vastakkainen pitää paikkansa: maissa joissa tehdään vähemmän työtunteja, on myös alhaisemmat hiilidioksidipäästöt. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että lyhyemmät työpäivät vähentävät tuotantoa ja energiankulutusta. On tehtävä valinta vapaa-ajan suuremman määrän ja korkeamman BKT:n välillä. Työajan lyhennyksen valitsevissa maissa arvostetaan enemmän vapaa-aikaa.

Toinen riippuvuussuhde liittyy talouden mikrotasoon. Pitkien työpäivien vuoksi jatkuvasta kiireestä kärsivillä kotitalouksilla on taipumus käyttää enemmän energiaa ja kuluttaa muutenkin enemmän. Kestävän elämäntavan noudattaminen vaatii tavallisesti enemmän aikaa. Ilmeisen esimerkin tarjoaa liikkuminen: mitä nopeammin ihminen haluaa kulkea paikasta toiseen, sitä enemmän hän käyttää energiaa. Siirtyminen liikkumistavasta toiseen vaatii aina lisää energiaa – siirryttäessä kävelystä busseihin, juniin ja lentokoneisiin. Laskennalliset mallit osoittavat, että liikkumiseen kuluvan tuntimäärän vaikutus päästöihin on suuri. Erään tutkimuksen mukaan vain puolen prosentin työajan vähennys vuodessa voisi alentaa vielä toteutumattomien päästöjen aiheuttamaa ilmaston lämpötilan nousua arviolta neljänneksestä puoleen vuoteen 2100 mennessä. Oma tutkimukseni on myös osoittanut, että lyhyempien työpäivien tulisi olla keskeinen osatekijä päästöjen vähentämistä koskevissa strategioissa.

Tämänkaltainen malli voi tuntua vielä mahdottomalta toteuttaa. Työnantajien kustantama sairausvakuutus on suurin este työajan lyhentämisen tiellä: kun työntekijöiden työtunneista saamat hyödyt ovat suuret, on työnantajien edun mukaista palkata pienempi määrä työntekijöitä, jolloin he joutuvat tekemään pitkiä työpäiviä.

Nykyisessä poliittisessa tilanteessa työajan lyhentäminen on ristiriidassa myös konservatiivisen työetiikan kanssa. Mutta jos avaisimme mielemme ja kuvittelisimme yhteiskunnan, jossa kunnollinen työ ei tarkoittaisi tappavia aikatauluja, hyötyisimme kaikki uudenlaisesta tilanteesta. Hiilidioksidipäästöjen vähentämisen lisäksi sekä miehet että naiset voisivat nauttia paljon puhutusta työn ja perheen välisestä tasapainosta. Kohentuneen perhe-elämän lisäksi myös sosiaalinen elämä lisääntyisi ja stressi vähentyisi. Ihmisillä olisi aikaa harrastuksille ja muille intohimon kohteilleen sekä politiikkaan osallistumiselle.

Miten tällaisen elämäntavan voisi kustantaa? Osittain alhaisemmista päästömääristä ja vähäisemmistä ilmastomuutostuhoista koituvien säästöjen avulla, ja osittain hidastamalla kulutustavaroiden ja palveluiden hintojen jatkuvaa nousua.

Myös työmarkkinat hyötyisivät tilanteesta, sillä lyhyemmät työpäivät helpottaisivat työttömyyttä. Kun työ perustuisi lyhyempiin työpäiviin, työnantajien olisi palkattava lisää työntekijöitä. (Vaikutus ei ole aivan yhden suhde yhteen. Lyhentynyt työaika johtaa kuitenkin korkeampaan tuottavuuteen per työtunti. Se on hyvä asia, sillä tällöin vähäisempiin työtunteihin perustuva tuotanto on myös mahdollista kustantaa.)

Tästä ajatuksesta pääsemmekin takaisin koneisiin. Sanotaan, että tietokoneet tekevät tulevaisuudessa yhä suuremman osan ihmisten työstä, ja uskon, että näin todella tapahtuu. Tällöin keskustelun molemmat osapuolet ovat luultavasti oikeassa. Taloudelliset hyödyt tulevat olemaan valtavat. Ja työpaikkoja tulee olemaan vähemmän ja vähemmän. Paitsi jos jaamme tasapuolisesti olemassa olevan työn siten, että jokainen meistä voi työskennellä vain juuri niin monta tuntia kuin tuotannon kannalta on välttämätöntä. Digitaalisessa tulevaisuudessa se voi tarkoittaa hyvin lyhyitä työpäiviä.

Juliet B. Schor on taloustieteilijä, joka toimii sosiologian professorina Boston Collegessa. Hän on kirjoittanut muun muassa teoksen Plenitude: The New Economics of True Wealth (2010), joka käsittelee lyhyen työpäivän ja ekologisesti kestävän ”korkean tyytyväisyyden taloutta”.

Artikkeli on julkaistu aiemmin Pacific Standard -lehdessä 2.11.2015 ja udelleenjulkaistu julkaisijan luvalla. © Pacific Standard 2017. Alkuperäinen englanninkielinen teksti on luettavissa täällä.

Käännös: Niina Oisalo