Ei ole lainkaan ihmeellistä, että juuri tämän syksyn aikana ympäristöahdistus on nostanut rumaa päätään. Viime kesän helteiden ja ilmastonmuutokseen yhä huolestuttavampien liittyvien uutisten vaikutuksesta julkisessa keskustelussa (ainakin siinä mitä olen itse todistanut) on ollut synkkä, jopa apokalyptinen vire. Seuraavista eduskuntavaaleista koetetaan tehdä – ja onkin tehtävä – ilmastovaalit, mutta samaan aikaan media pakkosyöttää kansalaisille maahanmuuttoon liittyviä teemoja miltei fanaattisella tolkkuudella. Ilmastoteemat vaikuttavat jäävän toiseksi, vaikka niiden jos minkä pitäisi olla ensi vaaleissa ykkösenä.
Voisi kuvitella, että ilmastonmuutoksen kaltaisten koko ihmiskuntaa koskevien eksistentiaalisten uhkien edessä tutkimani utooppisen ajattelun perinne olisi täysin voimaton. Utopiat kytketään usein järkähtämättömään edistysuskoon ja naiiviin optimismiin. Utooppisen ajattelun kuvitellaan linkittyvän ennen muuta todellisuuspakoiseen fantasiointiin.
Ilmastoteemat vaikuttavat jäävän toiseksi, vaikka niiden jos minkä pitäisi olla ensi vaaleissa ykkösenä
Saksalaisfilosofi Ernst Blochia seuraten on kuitenkin todettava, että utopioissa ei ole niinkään kysymys optimismista vaan toivosta. Siinä missä optimismi voidaan määritellä uskoksi asioiden hitaampaan tai nopeampaan jatkuvaan paranemiseen, on toivo paljon maltillisempi asenne. Toivo liittyy asioiden paremman muuttumisen mahdollisuuteen. Niin kauan kuin on elämää, on mahdollisuus asioiden parantumiselle, mutta välttämätöntä edistystä ei tarvitse milloinkaan olettaa.
Myös apokalyptisina aikoina on toivoa. Apokalyptistakaan ajattelua ei tarvitse samastaa pessimismin kanssa. Apokalypsi ei ole synonyymi maailmanlopun kanssa: Siinä missä maailmanloppu viittaa ainoastaan elämän sammumiseen, tyhjyyteen, sisältää apokalypsi aina ylösnousemuksen mahdollisuuden. Siinä missä maailmanloppu on silkkaa tuhoa, sisältyy apokalypsiin aina ajatus tuhon kautta uudistumisen mahdollisuudesta.
Apokalyptisyys voidaan ymmärtää koko kulttuurimme syvimpiin kerrostumiin käyväksi kriisiytymiseksi, joka pakottaa meitä kysymään historian suuntaa. Apokalypsi merkitsee vanhan maailman tuhoa, mutta samalla uuden (kenties paremman) maailman syntyä. Marxilaisen filosofin Richard Gunnin sanoin apokalypsi on ”ainoa todellinen Feeniks”.
Tästä näkökulmasta katsottuna esimerkiksi autonomimarxilaisen John Hollowayn ajatus, jonka mukaan uuden maailman luominen alkaa vanhassa maailmassa löytyvistä halkeamista, käy järkeen. Hollowayn mukaan jokaisessa yhteiskunnassa on niiden epätäydellisyydestä johtuvia halkeamia tai rakoja, joissa vallitsevan yhteiskunnan logiikka ei enää päde, ja joista uudenlainen yhteiskunnallinen olemassaolo voi versota.
Ensimmäinen ja tyypillisin tällaisen halkeaman muoto on tilallis-alueellinen. Erilaiset vaihtoehtoiselle yhteiskunnalliselle logiikalle perustuvat alueet (kuten Rojavan sissien alueet) voidaan tulkita tällaisiksi. Toinen tapa ajatella Hollowayn ”halkeamaa” on temporaalinen, ajallinen. Yksi esimerkki tällaisesta halkeamasta on keskiajan karnevaalit, joissa normaalit yhteiskunnalliset hierarkiat käännettiin ylösalaisin tai jopa kumottiin kokonaan. Hollowayn mukaan karnevaaleissa ei ollut kysymys pelkästään yhteiskunnallisen hallinnan kannalta välttämättömästä ”höyryjen päästelystä” vaan sillä oli myös syvempi merkitys. Holloway viittaa Mihail Bahtiniin, jonka mukaan keskiaikaiset karnevaalit juhlivat hetkellistä, temporaalista vapautumista vallitsevasta yhteiskunnallisesta totuudesta ja järjestyksestä: se merkitsi utopian hetkellistä toteutumista tässä ja nyt.
Keskiaikaiset karnevaalit juhlivat hetkellistä, temporaalista vapautumista vallitsevasta yhteiskunnallisesta totuudesta ja järjestyksestä
Toinen temporaalisen halkeaman muoto liittyy Hollowayn mukaan sotien, ympäristökatastrofien ja onnettomuuksien luomiin halkeamiin yhteiskunnallisessa vallankäytössä. Jopa näitä hirvittäviä asioita voidaan tulkita toivon käsitteen näkökulmasta. Vaikka tällaiset katastrofit ovatkin usein äärimmäistä surua ja tuskaa tuottavia tapahtumia, tarjoavat ne myös uudistumisen mahdollisuuksia: katastrofit voivat tuhosta huolimatta samalla merkitä jonkin uuden syntyä.
Sama voidaan mielestäni pitää mielessä ilmastonmuutoksen edetessä. Vaikka vanhat yhteiskunnalliset käytänteet eivät enää olekaan tulevaisuudessa kestäviä, ei tämän tarvitse tarkoittaa kaiken sammumista, paljasta maailmanloppua, vaan se voi merkitä myös alkua jollekin uudelle, jollekin tyystin toiselle.
