Utopian todellisuudesta, mahdollisesta tai jopa todellisesta utopiasta puhuminen voi kuulostaa eräänlaiselta oksymoronilta, ristiriidalta, jonka kokee välittömästi mahdottomana yhtälönä.
Utopia ymmärretään arkisessa kielenkäytössämme joksikin saavuttamattomissa olevaksi asiantilaksi, pelkäksi lapselliseksi fantasiaksi, jonka toteuttamisen yrittäminen olisi parhaimmillaankin turhaa, pahimmillaan suorastaan vaarallista. Esimerkiksi muun muassa luonnontieteiden ja utopian filosofiaa tutkinut Rainer E. Zimmermann on ehdottanut utopian käsitteen rinnalle ”metopian” käsitettä, jota hän ehdottaa käytettäväksi silloin kun puhumme mahdollisista yhteiskunnallisista tavoitteista mahdottomaan viittavan ”utopian” sijaan.
Yhteiskunnallisia utopioita koskevassa keskustelussa utopian toteuttamista, mahdottoman mahdollisuutta, ei kuitenkaan ole pelätty tarkastella laajemminkin.
Sana ”utopia” koostuu toisaalta paikka tilaa tai aluetta merkitsevästä kreikankielen sanasta ”topos” sekä vaihtelevasti kahdesta siihen liitetystä etuliitteestä: onnellisuuteen tai ideaalisuuteen viittaavaasta ”eu” -etuliitteestä ja kieltoa merkitsevästä etuliitteestä ”ou”. ”Utopia” voidaankin kääntää suomeksi ”tilaksi, jota ei ole”. Tätä määritelmää voidaan kuitenkin täsmentää muotoon: utopia on tila, jota ei (ainakaan vielä) ole. Tähän täsmennettyyn määritelmään sisältyy ajatus siitä, että utopia olisi mahdollinen ainakin jossakin vaiheessa ihmiskunnan historiaa.
Saksalaisfilosofi Ernst Blochin mukaan utopia täytyy ymmärtää toisaalta abstraktiksi, toisaalta konkreetiksi utopiaksi
Saksalaisfilosofi Ernst Blochin mukaan utopia täytyy ymmärtää toisaalta abstraktiksi, toisaalta konkreetiksi utopiaksi. Abstraktilla utopialla Bloch tarkoittaa sellaista utopiaa, jota muotoiltaessa ei ole otettu huomioon historiallisia olosuhteita, sen asettamia rajoituksia tai sen tarjoamia mahdollisuuksia. Historiallisiin olosuhteisiin liittyy paitsi tiettyjä tendenssejä, rakenteellisia ”pakkoja”, jotka asettavat rajoituksia toiminnallemme, niin myös niihin sisältyviä latentteja, piileviä mahdollisuuksia.
Esimerkiksi perinteisessä marxilaisuudessa kapitalistiseen tuotantotapaan sisältyy tiettyjä rakenteellisia rajoituksia, mutta samalla sosialistisen vallankumouksen piilevä mahdollisuus. Konkreetti utopia merkitseekin aina sellaista subjektiivista toivetta, joka ottaa huomioon historiallisen prosessin tendenssin ja latenssin, eli kehityksen suunnan ja viivästymän.
Blochin filosofian kanssa jossain määrin yhtenevä, mutta kuitenkin hänelle melko kaukainen teoreetikko Erik Olin Wright on omassa tuotannossaan puhunut niin kutsutuista ”todellisista utopioista”. Laittaessaan sanan ”utopia” eteen määreen ”todellinen”, Wright pyrkii tietoisesti sisäisesti ristiriitaiseen ajatukseen. Hän on tietoinen tästä ristiriidasta, mutta pitää siitä kiinni provosoidakseen ja stimuloidakseen ajattelua. Hän haluaa ihmisten pitävän kiinni ideaaleistaan, mutta samanaikaisesti tunnustavan tosiseikat. Tämä onkin sanan ”todellinen” ensimmäinen merkitys: realismi. Hän ei halua ihmisten kyynistyvän tai sopeuttavan ideaalejaan kapitalismin realiteetteihin, mutta samanaikaisesti hän vaatii huolehtimaan näiden ideaalien ristiriidoista sekä niihin mahdollisesti (ja todennäköisesti) liittyvistä tragedioista.
Tämä kuitenkin vaatii huomattavan paljon vahvempaa puoluevasemmistoa, mikä itsessään on äärettömän kivikkoinen tie
Realismin lisäksi sanalla ”todellinen” on Wrightin teoriassa toinenkin merkitys. Se viittaa tosimaailman utooppisiin kokeiluihin, yhteisöihin ja hankkeisiin, joita voidaan tutkia empiirisen yhteiskuntateorian näkökulmasta. Näistä tosielämän utooppisista kokeiluista voidaan esimerkkinä mainita erilaiset työläisosuuskunnat, osallistuva budjetointi, perustulo ja Wikipedia. Kaikkiin näistä liittyy Wrightin mukaan kapitalismin huokosiin tai ”rakoihin” kasvava ei-kapitalistisen elämän mahdollisuus. Näitä mikrotason utooppisia kokeiluja voidaan hänen mukaansa aktiivisesti raottaa paitsi näihin kokeiluihin osallistuvien ihmisten toiminnalla, myös valtiollisen tason reformeilla. Jotkut näistä kokeiluista (kuten perustulo) ovatkin puhtaasti institutionaalisen politiikan tasolla toteutettavia reformeja, joiden tarkoitus kasvattaa kapitalismin sisälle syntyneitä ei-kapitalistisia – tai jopa anti-kapitalistisia – saarekkeita.
Todellisten tai konkreettien utopioiden vaatiminen on ehdoton lähtökohta luhistuvassa maailmassamme. Institutionaalisen politiikan lisäksi meidän on panostettava yhä lisääntyviin ja laajentuviin talouden ja yhteisöjen uusiin muotoihin. Institutionaalisen politiikan on kuitenkin tässä välttämättä jäätävä taka-alalle tulituen asemaan. Sen on luotava reformeja, jotka mahdollistavat ja laajentavat ei-kapitalistisen elämän mahdollisuutta. Tämä kuitenkin vaatii huomattavan paljon vahvempaa puoluevasemmistoa, mikä itsessään on äärettömän kivikkoinen tie.
