Tämän hetken kuumiiin ajattelijoihin kuuluva Yuval Noah Harari käsittelee uusimmassa, tänä vuonna suomennetussa kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta (21 Lessons of the 21st Century) ihmiskunnan ainutlaatuista ominaisuutta tehdä yhteistyötä luottaen sepitteisiin. Väite on niin kummallinen, että sekä tutkijana että poliitikkona tunsin tarvetta pohtia sitä hieman tarkemmin.
Pontimen tähän pohdiskeluun sain korkealle arvostamani kansainvälisen luonnontieteilijän, ja nyt myös politiikassa mukana olevan henkilön, lausumasta. Hän totesi, ettei tunne voivansa väittää omaavansa riittävästi tieteellistä tietoa (keskustelimme biotaloudesta) antaakseen yksiselitteisiä poliittisia ohjeita päätöksentekoon. Hämmästyin, mutta samalla kertaa tajusin tieteentekijöiden usein toistaman lauseen: se on sitten poliittisen päätöksenteon paikka päättää mitä tehdään, minä en voi sitä tehdä.
Hararin ajatus liittyy tähän kysymykseen. Hänen ajatuksensa ihmiskunnan yhteisestä kannustimesta, uskosta sepitteisiin, on teoksen luvussa 18, ”Tieteisfiktio. Tulevaisuus ei ole sellainen kuin elokuvissa.” Hänen väitteensä on, että 2000-luvun alun tärkein taiteenlaji on tieteisfiktio, ja että elokuvat kuten Matrix vaikuttavat siihen, miten ihmiset tulkitsevat saamaansa tietoa tieteestä. Siksi hän vaatii suurempaa vastuuta tieteisfiktion tekijöille, ja tarkkuutta esimerkiksi siihen, että äly ja tietoisuus sekoitetaan lajityypissä toistuvasti.
Genren harrastajana sanoisin, että juuri tieteisfiktion tekijät tätä eroa työstävät näkyvimmin, mutta pelien, elokuvien ja TV-sarjojen tuottajat ovat selvästi leväperäisempiä, mitä tulee tuotosten tieteelliseen kritiikkiin. Olennaista tässä lienee se, miten teokset eri mediumeissa ottavat kantaa yhteiskuntaan ympärillämme, ja miten ne purkavat sitä matriisia, jossa olemme.
Jokainen tekomme olisi tietokoneohjelman tai pelin tuottama siirto, ja vaikka kokemukset olisivatkin todellisia, valinnanmahdollisuudet eivät olisi meidän
Harari analysoi yleisestikin tieteessä pohdittua ajatusta, jonka mukaan ihmiskunta voisi olla keinotekoisen matriisin osa: Jokainen tekomme olisi tietokoneohjelman tai pelin tuottama siirto, ja vaikka kokemukset olisivatkin todellisia, valinnanmahdollisuudet eivät olisi meidän. Tähän on sanottu viittaavan muun muassa sen, että jokainen tekomme määräytyy aivoissa ennen kuin tulemme valinnasta tietoiseksi. Voisi myös ajatella, että vapaan valinnan ideaa vastustaa myös tutkija Susan Blackmooren näkemys ihmiskunnan kulttuurista meemien välittäminä toimintatapoina.
Kuka silloin meitä ja tekojamme ohjaa? Olemmeko kulttuurimme orjamaisia toteuttajia? Onko matriisimme meidän ulkopuolellamme vai sittenkin sisällämme, kuten Harari kuvaa analysoidessaan Disneyn tuottamaa elokuvaa Inside out. Siinä 11-vuotias Riley Andersen matkustaa mieleensä, ja tajuaa olevansa monimutkainen biokemiallisten prosessien kooste, ja että ”Riley” on monenlaisten impulssien ja mekanismien vuorovaikutuksen tulos.
Olemmeko meemien ja algoritmien tulosta? Miten silloin teemme päätöksiä? Voimmeko tehdä, vai onko päätösten tekeminen vain näennäistä, sekä kulttuuristen meemien että sisäisten biokemiallisten tilojen tuotetta?
Tutkijana sisäistän ajatuksen näistä raameista. Poliitikkona ja tutkijana sen sijaan kapinoin rajusti. Näen ihmiskunnan toimintojen olevan sattumanvaraisia ketjuja, joissa yksilön toiminnalla on suuri merkitys, kun se kohtaa muita samassa prosessissa olevia yksilöitä tai liittyy kehkeytyvään prosessiin.
Harari kysyy: ”Koska ihminen ja hänen aivonsa ovat osa matriisia, matriisista pakeneminen tarkoittaa, että hänen on paettava itseään. Se taas on vaihtoehto, jota kannattaa tarkastella hiukan perusteellisemmin. Kapeasti määritellyn minän pakenemisesta saattaa nimittäin tulla tarpeellinen eloonjäämistaito 2000-luvulla.”
Aikaa matriisimme muuttamiseen on todella vähän, kuten käytännössä jokainen luonnontieteilijä meille sanoo
Tutkija/poliitikkona näen, että tärkein tehtävämme on juuri nyt hypätä ulos matriiseista, jotka koskevat esimerkiksi jatkuvaa kasvua tai ihmiskuntaa maapallon kruununa. Ehkä meidän kannattaisi asettaa tavoitteeksi kadota maapallolta, kuolla sukupuuttoon, unohtaen matkat tähtiin ja tieteisfiktioiden tulevaisuusutopiat. Joka tapauksessa aikaa matriisimme muuttamiseen on todella vähän, kuten käytännössä jokainen luonnontieteilijä meille sanoo.
Filosofi Marja-Riitta Ollilan sanoin: ”Meillä on aikaa tiistaihin.” Siksi näen, että tutkijan varmuuden sijaan meidän on astuttava ekologisen matriisin ehdotuksiin, vaikka meillä ei ole tieteellistä varmuutta tuloksesta. Nykyisen matriisin tuloksesta on mielestäni jo riittävä varmuus.
