Kilpailu nautinnoista on nykykapitalismin dynaaminen tekijä. Mitä sisäisempiä ja eriytyneimpiä nautinnot ovat, sitä enemmän ne voimistavat markkinoiden kykyä luoda yhä uusia elämystuotteita. Varsinainen nautinto on kuitenkin korvautunut pakolla nauttia ensin kilpailusta, jotta voisi sitten nauttia jostakin muusta.

Ruokaan ja syömiseen liitetyt nautinnot ja kieltäymykset näyttävät olevan hyvin keskeisellä sijalla nykykapitalismin keinovalikoimassa ja pyrkimyksessä uusintaa ja laajentaa itseään. Kapitalismin kyky tuottaa ja muokata puhuvan ruumiin kokemusta ja subjektiviteettia nautintoja säätelemällä ei ole mikään uusi asia, mutta nautintojen ja nautinnoista puhumisen suhteissa on tapahtunut olennaisia liikahduksia. Perinteiset seksuaalisuuteen liitetyt nautinnot ovat toki edelleen voimissaan nykykapitalismin riiston logiikoissa. Näiden rinnalle ja jopa ohi on kuitenkin noussut ruoan, syömisen ja niistä puhumisen outo kolmiyhteys. Pelkkä vilkaisu valtamedioiden päivittäiseen tarjontaan kirvoittaa ähkyn, ylensyönnin ja nälkiintymisen inhan jännitteen.

Nautinto ja lupaus menestyksestä paikantuvat nykyisin voimakkaasti suun alueelle, suun aistimis- ja ilmaisuvoimaan. Tästä ovat esimerkkeinä lukuisat ruokaohjelmat, laulukilpailut ja muut vastaavat menestyksen subjektia tuottavat performatiivit.

Onko kulttuurimme tällä hetkellä jollakin erityisellä tavalla ”oraalinen”? Onko suhteissamme suullisuuteen, syömisen ja puheen nautintoa tuottavaan voimaan, havaittavissa jonkinlaista pakonomaisuutta tai peräti regressiota, ja miten tämä liittyy laajemmin kapitalismin alistussuhteisiin ja sen kykyyn muokata subjektiviteettia?

Ensin kuitenkin lyhyt katsaus vallitsevaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen.

Suu säkkiä myöten – ja säkki suuhun

Kuluvalla hallituskaudella erityisesti kokoomus on entistä avoimemmin pyrkinyt saavuttamaan lopullisia ratkaisuja hyvinvointivaltiokysymyksessä – kaikki on yksityistettävä ja työväenliikkeen saavutukset mitätöitävä. Selvimmin tämä näkyy siinä ideologisessa ummehtuneisuudessa, jonka voi tiivistää perverssiin sanontaan ”ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä.”

Liekö sattumaa, että kokoomuksen kansanedustajista juuri Juhana Vartiainen, joka muutenkin erityisen kiihkeästi fantasioi luokkayhteiskunnan kärjistymisen puolesta, on ottanut asiakseen kommentoida köyhien ruokailua ja työttömien hammaskalustoa[1]. Tällainen ylhäältäpäin asemoitu toisten ruumiillisuuksien kommentointi on erityisen irvokasta siksi, että se naamioi todelliset vaikuttimensa. Helpoimmin naamiointi onnistuu vetäytymällä teknis-hallinnollisen ja taloustieteellisen puheen suojiin, jolloin voidaan luoda kuva neutraalista asiantuntijuudesta, eräänlaisesta järjen äänestä. Se mikä yritetään kätkeä, on perimmäinen valtasuhde. Ja valta on aina nautinnon jakamista – kuka saa nauttia ja miten. Eikä nautinto kysy järkeä.

Talouspuheen väitetty rationaalisuus on osa sen valtaa ja harjoittajilleen tuottamaa nautintoa

Valtajulkisuudessa pääomavaltaa uusintava talouspuhe saa osan voimastaan vetoamalla eräänlaiseen kansanomaiseen kotitalousajatteluun. Tyypillisenä esimerkkinä tästä on valtionvelan rinnastaminen yksittäisen henkilön velkoihin ja erityisesti agraarimaisemista kielikuvansa ammentava puhe syömävelasta.

Velka on tunnetusti mitä tehokkain kontrollin ja alistamisen muoto. Kun ajatus velasta vielä liitetään syömiseen ja nälkään, on kapitalismi saanut lujan kuritusotteen ihmisen sisäisestä ”nautintotaloudesta”. Vallitsevan talouspuheen voikin nähdä eräänlaisena riittinä, joka oikeaoppisen papistonsa maagisten sanojen voimalla takaa nautinnon jakautumisen vallitsevien valtasuhteiden mukaisesti. Talouspuheen väitetty rationaalisuus on osa sen valtaa ja harjoittajilleen tuottamaa nautintoa.

Porvarillinen järjestys kokonaisuudessaan on historiallisesti kehkeytynyt nautinnon jakamisen muoto, jonka ehtona on suhteellisen pysyvät alistussuhteet. Nämä suhteet näyttäytyvät paljaana kapitalismin perimmäisen talousviisauden kiteyttävässä kuvassa kuuluisasta ruokapöydästä, jolta putoilee murusia myös vähäosaisille, jotka sitten omalta osaltaan taas vahvistavat talouden kokonaiskiertoa. Vatsassa kiertää – taloudessa kiertää. Sen lisäksi, että kuva pöydältä köyhien hyväksi putoilevista murusista on vastenmielinen ja alentava, on se myös asiallisesti tarkasteltuna virheellinen – rikkaus ei valu hyvinvointina alaspäin vaan päinvastoin alempien luokkien köyhyys mahdollistaa ylempien rikkauden.

Millaiset subjektipositiot tällaisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa vallitsevat ja ovat elinvoimaisia? Mitä eri subjektityypit merkitsevät halun ja nautinnon tuotannoissa? Kuinka subjektit syövät ja tulevat syödyiksi?

Taantumus, edistys, nautinto?

Ranskalainen filosofi Alain Badiou on tuotantonsa eri vaiheissa hahmotellut omintakeista teoriaa subjektista.[2] Badioun kuvaileman kolmen subjektityypin jäsennyksen pohjalta voi analysoida nykykapitalismin tilaa suhteessa nautintoon ja kieltäymykseen.

Badiou nimeää subjektityyppinsä uskolliseksi, reaktiiviseksi ja hämäräksi (toisinaan vihamieliseksi). Uskollista subjektia luonnehtii liittyminen totuuden ruumiiseen, innoittunut suhtautuminen siihen, mikä tilanteessa on uutta, ja aktiivinen uskollisuus sille, mikä on paikallisesti mullistanut maailman lait. Politiikkaa esimerkkinä käyttäen Badiou sanoo, että esimerkiksi suhteessa Venäjän 1917 kumoukseen uskollinen subjekti on erilaisten uskollisten (yksilö, puolue, kansallisvaltio) tahojen liittymistä maailmanlaajuisen kommunistisen liikkeen monimutkaiseen järjestelmään.

Reaktiivinen (tai välinpitämätön) subjekti haluaa tapahtuman tilannetta perusteellisesti myllertävästä luonteesta huolimatta pitää kiinni sitä edeltävästä poliittisesta ja taloudellista järjestyksestä. Se on Badioun mukaan demokraattinen, porvarillinen subjekti, joka haluaa taata oman jatkuvuutensa. Reaktiivinen subjekti yrittää mitätöidä tapahtuman vaikutukset tai jatkaa elämäänsä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan (josta absurdina esimerkkinä politiikan ohella käyvät myös erilaiset vielä yli 150 vuotta Darwinin jälkeenkin pyristelevät kreationistiset liikkeet Yhdysvalloissa). Toisaalta reaktiivinen subjekti ottaa huomioon uuden ruumiin olemassaolon. Tällaisena huomioonottamisena Badiou mainitsee kapitalismin yritykset suitsia työväenliikettä erilaisilla lainsäädännöllisillä ja sosiaalisilla myönnytyksillä, kuten esimerkiksi New Deal Yhdysvalloissa, toisaalta myös sosiaalidemokratia. Reaktiivinen subjekti suostuu pakon edessä konservatiivisiin reformeihin.

Hämärä tai vihamielinen subjekti haluaa yksiselitteisesti tuhota uuden ruumiin. Sille, toisin kuin reaktiiviselle subjektille, ei riitä vanhan transsendentaalin säilyttäminen. Esimerkkinä tällaisesta subjektista Badiou nostaa esille 1900-luvun fasismin eri muunnelmineen. Hämärä subjekti haluaa päästä eroon uskollisen subjektin mahdollistamasta uudesta nykyisyydestä kerta kaikkiaan. Uutta totuuden ruumista vasten hämärän subjektin on vielä tekaistava jokin täysin tuulesta temmattu ja kuvitteellinen ruumis. Tällaisen fasismien hellimän ruumiin täytyy olla Badioun mukaan jotakin substantiaalista: rotu, kulttuuri, kansa tai Jumala. Badiou kirjoittaa: ”Vihamielinen, hämärä subjekti asettaa siis totuusprosessin alati muuttuvaa ja liikkuvaa ruumista vastaan kansallisen, rodullisen tai uskonnollisen substanssin vakaan ja pysähtyneen, menneen nykyhetken. Sen lupaus ei kuitenkaan ole lunastettavissa. […] Näiden kolmen subjektin vaihtelevat suhteet luonnehtivat kutakin historiallista ajanjaksoa.”[3]

Vallitsevat valtasuhteet määräävät kulloisenkin nautinnon mielen ja tilan

Uskollisen, tai toisin sanoen emansipatorisen, tasa-arvon lähtökohdakseen ottavan subjektin nautintoa voisi luonnehtia jakamisen nautinnoksi. Tässä subjektin nautinnon voima lisääntyy jakamisen ja jakautumisen myötä. Jakautuminen koskee myös subjektia itseään. Tämä tarkoittaa, että subjekti ei nautinnossaan ole kokonainen, itseriittoinen ja tarkkarajainen suljettu entiteetti (se kuuluisa porvarillinen minuus), vaan ”pelkkä” kyky elämänvoimien moninkertaistumiseen jaollisuuksissaan ja jakautumisissaan. Nautintoa leimaa näin avoin vastavuoroisuus, ilmaisuus ja ansioiden laskemisen poissaolo. Tällaista tapahtumaa voisi kutsua ilon politiikaksi.

Reaktiivisen, porvarillisen subjektin nautintoja puolestaan määrittää erityisesti juuri ansaitsemisen periaate. Vallitsevat valtasuhteet määräävät kulloisenkin nautinnon mielen ja tilan. Nautintoja edeltää kieltäymys ja kamppailu, joiden lunastava voima asettaa nautinnon oikeisiin puitteisiin. Tärkeää on mittakaava, asioiden keskinäinen verrannollisuus ja mitattavuus, siis eräänlainen sulle mulle -periaate. Mitään ylimääräistä tai periaatteessa vastikkeetonta ei voi olla. Tätä voisi kutsua tasapäistämisen ja pysyvyyden politiikaksi.

Edellisistä poiketen hämärä subjekti perustaa nautintonsa erityiseen kieltämiseen. Kyseessä on porvarillisen subjektin perversoitunut muoto. Nautinnon perverssiys piilee kiellossa itsessään. Nautintojen määrättyä ansaitsemistakin tärkeämpää on sen varmistaminen, että jokin taho ei varmasti nauti. Yhteys sadismiin on ilmeinen. Tällainen vääristynyt nautinto ei voi synnyttää eikä innoittaa mitään varsinaista politiikkaa, vaan se manifestoi politiikan lakkauttamista jonkin absoluutin hyväksi. Näin nautinto nautintona käy viime kädessä mahdottomaksi.

Kuvatunlaiset nautintomuodot ovat osa arkipäiväistä elämäämme. Ne ruumiillistuvat joka päivä erilaisissa yhteiskunnallisissa käytännöissä. Ruoka, syöminen ja niistä puhuminen eivät tee tästä poikkeusta.

Hyvää ruokaa ja hyvää halua

Ruoan ja syömisen suhteen nykykapitalismi pelaa omituisella jännitteellä. Selvimmin tämä näkyy nautinnon kuluttajasubjektin rakentamisena valtavirtamedioissa. Lukuisissa ja erimuotoisissa ruoan ja ruokailun ympärille kyhätyissä tv-ohjelmissa ruoka ja siitä puhuminen rakentavat ja uusintavat kuvaa menestyvästä yksilösubjektista, joka osaa annostella ja jäsentää suun nautinnot oikein. Ruokaan ja syömiseen liittyvät yhteiskunnalliset ja poliittiset ongelmat loistavat poissaolollaan. Jopa näennäisen valistuneet ruokaohjelmat, jotka keskittyvät esimerkiksi ruoan terveysvaikutuksiin tai kulttuurisiin arvoihin, jakavat saman oletuksen, jonka mukaan syöminen on jokaisen oma asia. Erilaiset ruokakulttuurit antimineen esitellään uusina mahdollisuuksina makuelämyksiin, jotka vain odottavat kuluttajaansa.

Tässä voi nähdä yhteyden myös muihin kulttuurituotteisiin, jotka perustavat oikeutuksensa niiden elämysvaikutuksiin. Kuluta elämyksiä ja nauti niistä! – siinä ajallemme tyypillinen imperatiivi. Näin ruoan ja syömisen diskurssit muovaavat voimallisesti subjektiviteettia ja kokemuksellisuutta. Badioun mallin mukaiset emansipatorinen, porvarillinen ja hämärä subjekti kohtaavat myös ruokapöydässä. Kysymys kuuluu: nautitaanko yhdessä, erikseen vai eikö ollenkaan?

Nautintojen kulutus ei saa vaarantaa porvarillisen uskontunnustuksen keskeistä kohtaa eli käskyä huolehtia itsestä

Kehotukseen kuluttaa nautintoja liittyy myös sille vastakkainen viesti: Nautintojen kulutus ei saa vaarantaa porvarillisen uskontunnustuksen keskeistä kohtaa eli käskyä huolehtia itsestä. Elämästä tulee nauttia (kuluttamalla) muttei liikaa. Selvimmin tämä kaksoissidos toteutuu tv-mainoksissa. Yhden mainoskatkon aikana saman näyttelijän pehmeä ääni kehottaa ensin herkuttelun autuuteen ja jo kohta varautumaan herkuttelun seurauksiin laihdutuslääkkeillä tai laksatiiveilla. Näin kuluttajan ruokaympyrä pysyy tasapainossa ja markkinat voivat tehdä voittoa nautinnolla ja sen seurauksilla samanaikaisesti. Subjektin tehtäväksi jää sulattaa tämä markkinalogiikka osaksi omaa sisäisyyttään ja käsittää se välttämättömyydeksi, joka takaa talouden toimivuuden.

Vatsan ja talouden kierto kietoutuvat kuin kohtalonomaisesti yhteen. Hyvän kansalaisen tulee ymmärtää syöminen sijoitukseksi itseen, joka saattaa poikia jotakin menestyksen kaltaista tulevaisuudessa. Näin syömisen välttämättömyydestä tulee kuin huomaamatta hyve, joka voimistaa itseriittoisen yksilön ihmiskuvaa kapitalismin tarpeisiin. Olet mitä syöt – syöt mitä olet.

Kuka nauttii eniten?

Nykykapitalismin oloissa kaikki nautinnot voidaan kytkeä kilpailuun. Tämäkin näkyy räikeän selvästi valtamedioiden tarjonnassa – lähes kaikkia tarjoiltuja elämyksiä ehdollistaa jonkinasteinen kilpailu. Varsinainen nautinto, josta jokaisella olisi periaatteessa mahdollisuus tulla osalliseksi, on korvautunut pakolla nauttia ensin kilpailusta, jotta voisi sitten nauttia jostakin muusta. Tällainen asetelma tietenkin vahvistaa yksilöiden eriytymistä ja tunnetta kamppailusta elämän ehdottomana perusvireenä. Näin kankea darwinismi ja elämysmarkkinat löytävät toisensa ja rakentavat yhtäältä yhä autoritaarisemman kapitalismin hahmoa. Toisaalta vallitsevan kilpailun ontologisointi ei ole muuta kuin eräänlaista paluuta hobbeslaiseen kaikkien sota kaikkia vastaan –tilanteeseen. Näin nautinnon ja vallan kytkös sulattaa historiallisen valistuksen subjektin, joka vielä Kantille ja kumppaneille oli päämäärä itsessään, takaisin pelkäksi välineeksi kapitalismin voitontavoittelun taistelukentille. Onko kyseessä jonkinlainen historian torjutun paluu?

Varsinainen nautinto on korvautunut pakolla nauttia ensin kilpailusta, jotta voisi sitten nauttia jostakin muusta

Jo klassikon aseman saaneessa teoksessaan Valistuksen dialektiikka – filosofisia sirpaleita Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer esittävät valistuksen kriittisen tarkastelun. Analyysinsa kivijalaksi kirjoittajat ottavat homeerisen odysseian. Eepoksen sankarin Odysseuksen seikkailuissa syömisellä ja kilpailulla on mitä merkittävin rooli. Myös syödyksi tulemisen pelko varjostaa tarinaa ja varsinaiset nautinnotkin voivat olla uhkaavia, kuten lootuksen syöjien kokema unohdus ja letargia osoittavat. Selviytyäkseen koetuksista Odysseuksen on turvauduttava oveluuteen ja petollisuuteen. Hänen on kovetettava oma luontonsa. Tällaisessa kovettumisessa Adorno ja Horkheimer näkevät tulevan porvarillisen subjektin siemenen. Menestys, oman edun tavoittelu ja tulevaisuuden nautinnot lyövät kättä. Syömisen juhla on aina ja ennen muuta myös kamppailun juhlaa. Nykyisyys on voitava uhrata tulevan hyväksi. Tässä tiivistyy kapitalismin perusvire – uhraa itsesi tänään, niin sitten huomenna sinä tai lapsesi voivat… niin mitä? Kapitalismi on aina pelkkä lupaus tulevaisuudesta, joka ei koskaan koita. Nautintoa on vain nautinnon odotus. Tässä mielessä kapitalismi todellakin on eräänlainen uskonto.

Kilpailu nautinnoista on siis nykykapitalismin dynaaminen tekijä. Mitä sisäisempiä ja eriytyneimpiä nautinnot ovat, sitä enemmän ne voimistavat markkinoiden kykyä luoda yhä uusia elämystuotteita. Kunnon kansalaisen on käännettävä katseensa viimeinkin sisäänpäin ja uskottava itseensä nautinnon viimekätisenä tuottajana ja takeena. Totuus nautinnosta löytyy markkinoihin sopeutuvasta yksilöstä, joka juhlii erityislaatuaan kamppailussa kaltaistensa keskellä ja kaltaisiaan vastaan. Toinen ei todellakaan ole ensimmäinen tai edes viimeinen, toista ei ylipäätään edes ole eikä voi olla. Itseriittoinen subjekti voi vihdoin täydellistyä nautintojensa yksinäisessä loputtomuudessa. Ruoka on nyt valmista, käyn pöytään.

Tyhjä pöytä on täysi

Subjekti on aina ajan pyörteissä ja nautinnot muokkaavat ajan tuntua. Myös valta pelaa ajalla. Nykyistä yhteiskunnallista aikaamme leimaavat hätiköinti, kiire ja paniikinomainen sekavuus ovat osittain tarkoituksellisestikin tuotettua todellisuutta ja yksi vaihtoehto myös tulevaisuuden kokemukselle. Toisenlaisiakin reittejä voi olla. Ne edellyttävät nautinnon ja vallan suhteiden kriittistä tarkastelua sekä uusien vastarinnan muotojen väsymätöntä kehittelyä. Jokapäiväinen leipämme ei ole alati kovenevan kapitalismin oloissa mikään itsestäänselvyys.

Istuvat samassa pöydässä

                               vuodenajat

ympäriinsä, ja nyt taas,

nyt taas ne alkavat riidellä perinnönjaosta,

joka on tehty ajat sitten.

                             Turha niille on sanoa,

menkää säälliseen aikaan siitä,

vuosi ei seuraa vuotta, tyhjä pöytä on tilattu.

Eivät ne mene,

                           ne vaihtavat lautasta,

ne puhuvat toistensa suuhun.

(Mirkka Rekola, Kohtaamispaikka vuosi.)

Kirjoittaja on tamperelainen teatteriohjaaja ja esitystaiteilija.

Viitteet

[1] Iltasanomat 29.12.2017 ja Demokraatti.fi 28.11.2017.

[2] Katso tarkemmin esim. Badiou 2012 ja Pluth 2015.

[3] Badiou, 2012, 171–172.

Lähteet

Badiou, Alain (2012), Filosofian puolesta. Kaksi manifestia. Suomentanut Janne Porttikivi. Helsinki: Gaudeamus.

Homeros (2012), Odysseia, Suomentanut Pentti Saarikoski. Helsinki: Otava.

Horkheimer, Max & Adorno, Theodor W. (2008), Valistuksen dialektiikka – filosofisia sirpaleita. Suomentanut Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino.

Pluth, Ed (2015), Badiou – Uuden filosofia. Suomentanut Lauri Pekonen ja Janne Kurki. Helsinki: Apeiron Kirjat.

Rekola, Mirkka (2009), Virran molemmin puolin. Runot 1954–2004. Helsinki: WSOY.