Viime viikolla vietettiin maailman korruptionvastaista päivää. Suomessakin oikeusministeriö järjestää joka vuosi aiheesta seminaarin. Tänä vuonna ajankohta oli herkullinen: Terrafame ja Yle kuohuttivat kansaa.
Itse seurasin Terrafamea ja niin kutsuttua Sipilägatea kaukaa maailmalta käsin. Uzbekistan, maa jossa vierailin, on Transparency Internationalin korruptiotilastojen sijalla 153, jättäen taakseen vain 15 maailman maata. Sananvapaustilastoissa, jotka kulkevat korruptiotilastojen kanssa käsi kädessä, Uzbekistan on puolestaan 180 maan listan sijalla 166.
Suomi on ylivertaisen avoin yhteiskunta verrattuna niin Uzbekistaniin kuin useimpiin maailman maihin – sen paljastavat jo tilastotkin. Valitus siitä, että horjuttaako Sipilägate Suomen asemaa sananvapauden ykkösmaana, on mielestäni vahvaa liioittelua. Jos Suomessa ei olisi sananvapautta, ei koko asia olisi pullahtanut julkisuuteen siinä mittakaavassa kuin nyt kävi.
Yritysjohtajataustaisen pääministerin haparoivat despootin elkeet lähinnä ihmetyttävät. Demokratiaa tai sananvapautta ne eivät vielä tässä vaiheessa vaaranna. Vaarallisilla vesillä ollaan sitten, kun avoimuutta aletaan suitsia viranomaistoimin, esimerkkinä vaikkapa aina uudelleen pöydälle palaava hallintarekisteri.
Suomalainen korruptio on asia, jota ei maailmalta katsoen ole. Keskiaasialaiset ystäväni jaksavat ihmetellä, miten hyvältä Suomi näyttää Transparencyn korruptioindeksissä, ja miten helppoa on korruptiovapaa arki.
Sitä se myös on. Emme sujauttele poliiseille, lääkäreille tai opettajille ruskeita kirjekuoria. Maksamme heille veroina, ja hyvä niin.
Korruption puutteesta emme kuitenkaan kärsi. Korruptioasiantuntijat puhuvat usein siitä, että Suomesta puhuttaessa käyttöön pitäisi ottaa laaja määritelmä, jonka mukaan korruptio tarkoittaa luotetun/uskotun vallan väärinkäyttöä yksityisen edun ajamiseen. Yleinen määritelmä on julkisen vallan väärinkäyttö, mikä on Suomen tilanteeseen liian kapea tulkinta. Myös rakenteellisen korruption määritelmä puuttuu Suomen rikoslaista.
Esimerkkejä rakenteellisesta korruptiosta ja uskotun vallan väärinkäytöstä Suomessa riittää. Niistä pahin tiedossa oleva on tapaus Kittilän kunta. Kunnan päätöksenteon ongelmien luettelemiseen ei tila riittäisi, mutta tällä hetkellä poliisia työllistävät muun muassa kolme epäilyä törkeistä rikoksista sekä virka-aseman väärinkäytöstä. Virkarikosvyyhtiin sisältyy muun muassa hankintaepäselvyyksiä, epäily kunnanjohtajan laittomasta irtisanomisesta, asiakirjojen laitonta salailua ja paljon muuta. Valmisteilla on jo erillinen ”Lex Kittilä” joka estäisi virkarikostutkinnassa, syyteharkinnassa tai syytteessä olevien kuntapäättäjien jatkamisen tehtävissään.
Rikos- ja prosessioikeuden emeritusprofessori Pekka Viljanen on sitkeästi ajanut lakia – vielä Kittilä-farssin alkuvuosina Viljasta ei otettu vakavasti. Viljanen kertoo Suomen Kuvalehdessä, että Kittilän valtavia ongelmia pidettiin vain pieninä muotovirheinä. Ongelmien laajuus ja mittakaava paljastuivatkin ainoastaan kiitos toimittaja Eeva-Liisa Hynysen sekä Viljasen kaltaisten asiantuntijoiden uupumattoman työn.
Turun yliopiston taloussosiologian oppiaineessa taas on tekeillä laaja tutkimus puoluejäsenten verkostoista. Aineistoltaan ainutkertainen tutkimus paljastaa laajasti, millaisia verkostoja eri puolueiden jäsenillä on. Tutkimus vahvistaa sen, mitä Transparency Suomi ry:n muutaman vuoden takainen National Integrity Systems -tilaustutkimus osoitti: suomalaisen järjestelmän läpinäkymättömyys on verkostoissamme. Tämä on pieni kansa, ”kaikki tuntevat kaikki” – hyvät veljet ja siskot vaikuttavat yhteiskunnassamme laajemmin kuin tahdomme myöntää.
Suomi on monella tavalla ollut menestystarina. Nyt, kun itsenäisyytemme täyttää sata ja meillä on virallisetkin aikeet julistaa saavutuksiamme, on tärkeää pitää kiinni eräästä suuresta tekijästä, joka meidät tähän on tuonut: avoimesta yhteiskunnasta ja rehellisyyden kulttuurista. Kaikilla meillä on verkostoja, mutta päätettäköön yhteisistä asioista avoimilla foorumeilla.
