Ensi vuoden alussa pidettävät presidentinvaalit ovat todennäköisesti tylsimmät siitä lähtien, kun presidentti on valittu suoralla kansanvaalilla. Sen lisäksi että yksi ehdokas on mielipidetiedusteluissa täysin ylivoimainen, on myös itse vaalikeskustelu ollut latteaa. Merkittäviä ulkopoliittisia linjaeroja ei ehdokkailla tunnu olevan, jollei marginaaliehdokas Nils Torvaldsin NATO-myönteisyyttä halua nähdä sellaisena. Muu keskustelu tuntuu olevan lähinnä väsähtänyttä höpinää arvoista ja asioista, joihin presidentti ei voi vaikuttaa mitenkään.
On kuitenkin yksi asia, jota vaalikeskustelussa ei ole juuri sivuttu mutta johon presidentti voi silti olennaisesti vaikuttaa: Suomen Pankin päätöksenteko. Vaikka presidentti ei enää nimitäkään muita Suomen Pankin johtokunnan jäseniä, nimittää hän edelleen pankin pääjohtajan. Suomen Pankin pääjohtaja taas toimii Euroopan keskuspankin neuvostossa, joka on ylin EKP:n rahapoliittiseen linjaan vaikuttava elin.
Kyse on periaatteellisesti merkittävästä asiasta, sillä rahapolitiikka on siirretty Suomessa lähes kokonaan demokratian ulkopuolelle viimeisen reilun 15 vuoden aikana. Tämä johtuu ennen kaikkea Suomen eurojäsenyydestä, mutta myös EKP:n täydellistä itsenäisyyttä korostavista EU-tason säädöksistä. Nykyjärjestelmässä ei ole juuri keinoja, joilla EKP:n päätöksentekoon voisi vaikuttaa edes pitkällä aikavälillä. Demokratian kannalta tämä on ongelmallista, koska rahapoliittiset ratkaisut vaikuttavat olennaisesti talouskasvun, työllisyyden, rahoitusmarkkinoiden vakauden ja jopa tulonajon kaltaisiin asioihin.
Kyse on periaatteellisesti merkittävästä asiasta, sillä rahapolitiikka on siirretty Suomessa lähes kokonaan demokratian ulkopuolelle viimeisen reilun 15 vuoden aikana
Ainoa jäljelle jäänyt ohjauskeino liittyy kansallisten keskuspankkien johtajavalintoihin. Keskuspankkien johtajat ovat EKP:n neuvostossa päättämässä muun muassa siitä kuinka korkeaa työttömyyttä ollaan valmiita sietämään inflaation saamiseksi kuriin. Näin ollen rahapoliittisessa päätöksenteossa on mukana aina poliittisia ulottuvuuksia, vaikka kansallisten keskuspankkien johtajat eivät saakaan toimia EKP:n neuvostossa vain omien maidensa äänitorvina.
Hyvä esimerkki EKP:n sisäisistä poliittisista erimielisyyksistä on eurokriisin akuutin vaiheen lopettanut OMT-ohjelma (Outright Monetary Transactions). OMT:tä ei ole vielä kertaakaan aktivoitu, mutta periaatteessa se mahdollistaa rahoituskriisiin ajautuneiden eurovaltioiden lainakorkojen ajamisen niin alas kuin EKP haluaa. Saksan keskuspankki on kuitenkin jatkuvasti kyseenalaistanut OMT:n mielekkyyden ja jopa laillisuuden, koska EKP:lta on kielletty jäsenvaltioiden suora rahoittaminen.
Ei ole olemassa mitään puolueetonta ja tieteellistä näkökulmaa, jonka pohjalta voitaisiin objektiivisesti ratkaista, onko OMT:n kaltainen ohjelma tarpeellinen, oikeudenmukainen tai laillinen. Viime kädessä kyse on poliittisesta ratkaisusta, jonka seuraukset ovat kuitenkin massiivisia. Ilman OMT:tä on hyvin todennäköistä, että koko eurojärjestelmä olisi romahtanut. Toisaalta nyt vaikuttaa ilmeiseltä, että EKP rikkoo omia sääntöjään, mikä ainakin saksalaisten ordoliberaalien mielestä vähentää keskuspankin uskottavuutta ja voi johtaa EKP:n mandaatin mielivaltaiseen laajentamiseen.
Viime kädessä kyse on poliittisesta ratkaisusta, jonka seuraukset ovat kuitenkin massiivisia
Ideologisia valintoja liittyy myös muihin rahapoliittisiin ratkaisuihin, kuten esimerkiksi EKP:n velkakirjojen osto-ohjelmien ja korkoelvytyksen jatkamiseen. Jopa EKP:n neuvoston asettama kahden prosentin inflaatiotavoite on lopulta poliittinen kysymys. EKP:n tehtävänä on turvata hintavakaus, mutta tämä ei vielä automaattisesti tarkoita sitä, että tavoiteinflaation pitäisi olla vain kahdessa prosentissa.
Suomen Pankin pääjohtajavalinnassa kyse ei ole kuitenkaan vain EKP:n päätöksenteosta. Pankilla on keskeinen rooli myös suomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussa. Viime vuosina se on vaatinut aktiivisesti esimerkiksi kiristävää finanssipolitiikkaa sekä palkkakuria kustannuskilpailukyvyn parantamiseksi. Myöskään tällainen talouspoliittinen linjanveto ei ole erillään politiikasta ja ideologiasta.
Vaikka ulkopolitiikka on ilman muuta presidentinvaalien tärkein kysymys, olisi myös rahapolitiikkaa syytä käsitellä presidentinvaalikeskusteluissa. On selvää, että Suomen Pankin pääjohtajan pitää olla pätevä ja korkeasti koulutettu. Nämä kriteerit täyttäviä ehdokkaita löytynee useita, joten lopulliseen valintaan liittyy myös poliittisia ulottuvuuksia. Niistä olisi syytä keskustella avoimesti.
