Kuva: Kimmo Timonen.
Koululla ja yliopistolla on parlamentaarisen politiikan yhden perusedellytyksen, harkinta- ja arvostelukyvyn, kehittämisessä suuri rooli. Filosofi Michael Oakeshottille tieteentekijä, taiteilija tai filosofi onkin Homo Ludens, leikkivä ihminen. Kun ihmistä yritetään typistää tuottavaksi työntekijäksi ja hävittää leikinomaiset, sivistyneet aktiviteetit, eli muun muassa varsinaisen tieteen harjoittamisen jopa enenevässä määrin managerialistisesti hallinnoiduista yliopistoista, on Oakeshottin puolustuspuhe sivistykselle ja aktiiviselle toimijuudelle enemmän kuin ajankohtainen.
Lähes jokainen pitää vapaudesta ja puolustaa vapautta, ainakin julkisissa mielipiteissään. Useimmiten niin sanotuissa länsimaisissa demokratioissa tähän vapauteen käsitetään kuuluvaksi ainakin poliittisen järjestäytymisen ja mielipiteen ilmaisun vapaus, uskonnonvapaus sekä maailmankatsomukseen ja yksilölliseen elämäntyyliin liittyvä vapaus. Tällainen yksinkertainen vapauden käsittäminen on myös kohtalaisen riittävä, niin kauan kuin siihen perustavanlaatuisesti sisällytetään oletus, ettei kukaan omalla vapaudellaan katso oikeudekseen vahingoittaa muita tai loukkaa ja rajoita toisten vapautta.
Tästä yksinkertaistuksesta on kuitenkin liikuttava moneen suuntaan, sillä viimeiseksi mainittu ehto täyttyy harvoin vähänkään suuremmissa ihmisten välisissä yhteenliittymissä. Toisten vahingoittaminen ja vähintään rajoittaminen tai pakottaminen tavalla tai toisella on enemmän kuin yleistä – ja usein myös osin pakollista (kuten ikärajat ja lakien rikkomiseen liittyvät rangaistukset). Tunnetut filosofiset perinteet ja koulukunnat käsittävät vapauden muun muassa negatiivisena, positiivisena tai republikaanisena, kun puhutaan erityisesti valtiollisen järjestäytymisen tavoista. Lisäksi poliittisen ja kansalaisvapauden piirin käsittämisen rajat ovat olleet ja ovat jatkuvassa liikkeessä. Esimerkiksi klassisen demokratian vapauskäsitys oli alun perin varsin valikoiva ja rajoittui ateenalaisiin miehiin, joilla oli aikaa ja varaa, arvan osuttua kohdalle, osallistua poliksen asioiden hoitoon.[1]
Artikkelissani yhdistän ensimmäiseksi vapauden olennaisesti vastuuseen ja käsittelen ”vastuulliseksi vapaudeksi” nimeämääni käsitystä sivistyksen laajemmassa kontekstissa. Seuraavaksi käsittelen kasvatuksen ja koulutuksen merkitystä suhteessa vapauteen. Pohjaan käsittelyni erityisesti Michael Oakeshottin 1940- ja 1970-luvuilla muotoilemaan kasvatukseen ja koulutukseen, ja näin sivistyksen kasvualustaan liittyvään filosofiseen tuotantoon, joka Isossa-Britanniassa on ollut yllättävänkin vaikutusvaltainen muun muassa R. S. Petersin edelleen kehittämänä. Lopuksi pohdin sivistyksen ja parlamentaarisen poliittisen järjestelmän käsittämistä olennaisesti toisiinsa kietoutuneina.
Vastuullisen vapauden käsite
Lyhyesti ilmaistuna vastuullinen vapaus on erittäin vaativa tämän käsityksen tiedostavalle toimijalle: jokainen ihmisen vähänkään harkittu teko on valinta, jonka myötä jokaiseen tekoon – pieneenkin – liittyy vastuu ja sen mukana teon arvioitavuus mahdollisesti hävettäväksi (shameful) tai syylliseksi (guilty)[2]. Kolikon toisella puolella ovat lisäksi tekojen arvokkuus ja arvostettavuus, hyödyllisyys ja muut vastaavat arviot. Oakeshottille ihmisyydessä on olennaista toiminnan ja toimijuuden käsite, joka tarkoittaa, että jokainen teko on harkittu/tietoinen valinta tietyssä kontingentissa eli kahden tapahtuman (tarkemmin tekojen tietoisten tai niiden ”sivuvaikutusten” synnyttämien tapahtumaketjujen ”koskettaessa” toisiaan ja vapaalle tahdolle avoimessa) tilanteessa.
Vastuullisessa vapaudessa jokainen ihmisen vähänkään harkittu teko on valinta, jonka myötä jokaiseen tekoon liittyy vastuu ja sen mukana teon arvioitavuus
Vapauden – ymmärrettynä tietoisen subjektin valintana – vastuullisuus korostuu siinä, että kerran tällaisen ajattelutavan opittuaan ja hyväksyttyään siitä ei enää pääse eroon. Ja vaikkei tätä vapauskäsitettä elämässään tietoisesti noudattaisikaan, voidaan se vähintäänkin sellaisissa olosuhteissa, joissa ihmisellä on ollut mahdollisuus kehittää ja sivistää itseään, käsittää myös siinä mielessä eksistentiaaliseksi seikaksi, että se on yleispätevä. Oakeshott ei mene yhtä pitkälle kuin Jean-Paul Sartre, jonka radikaalin vapauskäsityksen mukaan voidaan ymmärtää keskitysleirilläkin ihmisellä olevan kaksi vaihtoehtoa – kuolla tai pyrkiä elämään. Nähdäkseni on myös selkeästi ymmärrettävä esimerkiksi puhtaan nälännäkemisen vaikutus ihmiseen, eikä kidutuksen uhrilta voi ”kohtuudella” odottaa muuta kuin pyrkimystä kärsimyksensä pikaiseen lopettamiseen tai lieventämiseen. Sartren käsitys ei kuitenkaan sinänsä ole kovin kaukana Heideggerin oppilaanakin olleen Oakeshottin näkemyksistä, joka tosin tekee hyvin painokkaasti vähänkään behavioralistisia muistuttavia oppimis- ja ihmiskäsityksiä vastustaen eron myös ärsykkeisiin (esimerkiksi elektromagneettisiin) reagoinnin, tietoisen oppimisen ja harkitun valinnan tekemisen välillä – näin ihminen ei pelkästään ole ”heitetty” vapauteen vaan siihen kasvetaan[3].
Puhuttaessa vapaudesta, oppimisesta ja sivistyksestä toisiinsa kietoutuneena ja suhteessa toisiinsa, on myös historiallisesti olemassa olleet, olevat ja mahdollisetkin ääritilanteet nähtävä ja tunnustettava merkityksellisiksi, vähintään varoittavassa mielessä. Jos ihminen on pystynyt elämässään opiskelemaan tai oppinut muuten muun muassa harkitsemaan tekojensa seurauksia, vertailemaan erilaisia elinympäristöjä, aikakausia ja mahdollisesti kulttuureja, on hän tuolloin aktiivinen toimija, jonka oma tahtominen (want) erottaa hänet pelkästä halujen ja tarpeiden (needs) tyydyttämiseen perustuvasta elämästä. Vastuullinen vapaa toimija ei ole manipuloinnin tai muun ohjailun sokea kohde, joten käsitys sisältää perustellun näkemyksen myös ihmisarvosta tai ihmisen arvosta sinänsä. Oakeshott vastusti näkemystä ihmisestä (psykologisesti tai käyttäytymistieteellisesti) esimerkiksi hallitsevasti viettien, alitajunnan ja muiden tällaisten konstruktioiden hallitsemana olentona.[4]
Kasvatuksen ja koulutuksen merkityksestä
Ihmiseksi tullaan ja kasvetaan eri ympäristöissä, mutta erityisesti tämä koskee koululaitosta, joka on olemassa erikseen tätä tarkoitusta varten. Valinta harkinnan tuloksena tarvitsee hiemankin monimutkaisemmissa ympäristöissä tekemiselleen ja perusteluilleen tiedollistaidollista pohjaa, jota saadaan nimenomaan kasvatuksen ja koulutuksen myötä. Koululla ja Oakeshottin erityisesti tarkastelemalla yliopistolla on näin ollen tämän muun muassa parlamentaarisen politiikan yhden perusedellytyksen – harkinta- tai arvostelukyvyn – kehittämisessä erityisen suuri rooli. Oakeshottille tieteentekijä tai esimerkiksi taiteilija tai filosofi on Homo Ludens (leikkivä ihminen) erotukseksi Homo Faberista ja Homo Laboransista[5] (tekevästä tai valmistasta ja työskentelevästä ihmisestä). Nykyisin kun ihmistä yritetään typistää kahteen jälkimmäiseen rooliin ja hävittää leikinomaiset, sivistyneet aktiviteetit, eli muun muassa varsinaisen tieteen harjoittamisen jopa enenevässä määrin managerialistisesti hallinnoiduista yliopistoista, on Oakeshottin puolustuspuhe sivistykselle ja aktiiviselle toimijuudelle enemmän kuin ajankohtainen.
Yhtenä esimerkkinä tässä käsityksessä muun muassa opiskeluajan tulisi olla taloudellisesti turvattu ja opiskelun eräänlainen kasvamisen intervalli, joka on vapautettu esimerkiksi niin sanotusta työnikeestä. Ihmiseksi kasvaminen, kouluttautuminen ja esimerkiksi juuri tiede ovat kulttuurillisia ja sivistyksellisiä itseisarvoja sinällään, eikä niitä voi brutaalisti palauttaa esimerkiksi kansantaloudellisille mittareille alisteisiksi. Kun pohditaan vaikkapa opintotuen määrää tai jo toisen asteen oppimateriaalien maksuttomuuden mahdollisuutta, on oakeshottilainen vastaus näihin varsin selvä ja filosofisesti kestävällä tavalla perusteltu: jokaisen lapsen ja nuoren tulee voida saada itselleen kohtuullinen kasvualusta ja edelleen koulutus siten, että mahdollistuu itsellinen ja itsenäinen sekä näin vapaa, vastuunkannon sisältävä elämä yleensä.
Ihmiseksi kasvaminen, kouluttautuminen ja esimerkiksi tiede ovat kulttuurillisia ja sivistyksellisiä itseisarvoja sinällään
Oakeshott tekee eron kahden erilaisen koulutusmallin mukaan: Toinen eli tiettyyn, yleensä käytännön ammattiin valmistava koulutus tapahtuu hänen 1970-luvun brittikontekstin näkemyksessään lähinnä polyteknisessä koulutuksessa, johon hän viittaa sanalla training (koulutus, valmennus). Toinen koulutusmalli on tieteellinen koulutus (education), jota tehdään yliopistoissa. Näistä jälkimmäinen koulutuksen malli oli Oakeshottin näkemyksen mukaan jatkuvasti vaarassa joutua alisteiseksi ensimmäiselle koulutuksen käsittämisen tavalle[6]. Tällainen käsitys koulutuksesta väärin ”sovellettuna” tieteisiin sisältää myös ihmisen toiminnan käsittämisen perustavanlaatuisesti, ja virheellisesti, rationalistiseksi eli tietyn ohjekirjaan tiivistetyn perinteen soveltamiseksi. Tieteet ovat sen sijaan erityisen ajattelutavan – eivät tiedollisten ”faktojen” tai edes metodologioiden – opettelua, harjoittamista ja koulutuksessa sukupolvelta toiselle siirtämistä. Edelleen on korostettava myös tieteen leikinomaista toiminnan laatua; se ei ole alisteinen jollekin etukäteen asetetulle ulkoiselle tavoitteelle vaan on kulloinkin kyseessä olevan tieteen oman ajattelu- ja menettelytavan harjoittamista, sen perinteeseen tutustumista, uuden ja jopa vallankumouksellisen luomista, mutta nimenomaan vankalle pohjalle rakentuen.
Lyhyesti nykykielessä puhutaan siis lähinnä perustutkimuksesta, jolla saattaa olla mahdollisuuksia käytännön sovelluksiin tai sitten ei – ennalta ei voi tietää tai arvottaa esimerkiksi teoreettisen fysiikan maailman ymmärtämisen laajentamisen mukanaan tuomaa mahdollista (varsinkaan taloudellista) välinearvoa. Oakeshott vastusti omalla teoretisoinnillaan erityisesti myös behavioristista ihmiskuvaa ja näiltä osin myös niin sanottuja käyttäytymistieteitä ja niiden hyödyntämistä ihmisten hallintaan.
Sivistys ja parlamentaarinen järjestelmä
Parlamentaarisessa kansalaisvapauksia korostavassa poliittisen järjestäytymisen tavassa eivät tietenkään kaikki pienet tai edes suuremmat ihmisen yksityiselämään liittyvät teot ole sinänsä merkityksellisiä. Kuitenkaan vapaan ihmisen toiminnan käsittämistavassa suhteessa kontingentteihin tilanteisiin ja sääntöihin sekä lakien säätämiseen ei tarvitse tehdä kategorista eroa – päinvastoin, jälkimmäisessä, eli poliittisessa tai oikeusjärjestelmän toimintaan liittyvissä asioissa vastuullisuuden käsittäminen ja ymmärtäminen on luonnollisesti erityisen tärkeää. Oakeshott liikkuu ihmisen toiminnan teoretisoinnista suurempien yhteenliittymien (yritys- tai tavoiteyhteenliittymä ja toisaalta sääntöpohjainen siviiliyhteenliittymä) kautta valtioiden järjestämisen tapojen tarkasteluun niin historiallisesti kuin teoreettisestikin universitas- ja societas-ideaalityyppien avulla. Näissä toisiaan vastaavat toimijan näkökulmasta käytännöt, säännöt ja edelleen lait, joiden muodostamassa ympäristössä vapaan subjektin voidaan ymmärtää toimivan.[7]
Sen sijaan esimerkiksi tietyn tavoitteen alaisuuteen valjastettu valtion käsittäminen, joko puhtaan totalitaarisena, diktatorisena järjestelmänä, tai lievemmin – muttei esimerkiksi ympäristön ja luonnon kohtelun kannalta yhtään vähemmän tuhoisasti – bruttokansantuotteen kasvattamisen päämäärään sidottuna, ei sisällä vapaan kansalaisen käsitettä. Valtio on Oakeshottin mukaan ainoa pakollinen yhteenliittymä johon kuulumme, joten näin ollen ideaalityyppisesti valtion olisi oltava lakiperusteinen societas, jonka sisällä taas voi olla useita tavoiteyhteenliittymiä, jotka lakkaavat määritelmällisesti olemasta kun tavoite on saavutettu ja toisaalta niistä voi halutessaan erota.
Toinen puoli elämässä ja useimmissa aktiviteeteissa on vakavuus, eikä Oakeshott tietenkään liputa pelkän leikillisyyden puolesta, mutta hän luo ideaalityypin omaisia konstruktioita, joiden avulla hän havainnollistaa erityisesti modernia ihmis- ja politiikkakäsitystä. Rationaalinen on välttämättä eri asia kuin rationalistinen – niin elämässä, tieteessä kuin politiikassakin. Rationaalinen ihminen toimii ymmärryksensä (ja sivistyksensä) avulla niissä käytännöissä, traditioissa ja tilanteissa, joissa kulloinkin on. Rationalistinen ”tieteilijä” sen sijaan on insinööri ja rationalistinen poliitikko ottaa ideologisen kirjan, johon useimmiten on, enemmän tai vähemmän virheellisesti, tiivistetty osa jonkin valtion tai maanosan (tms.) poliittisesta traditiosta eräänlaiseksi iskulauseisiin puetuksi manuaaliksi, ja yrittää soveltaa sitä käytäntöön. Rationaalinen poliitikko sen sijaan ymmärtää historiaa ja traditioita syvemmin ja laajemmin, sekä osaa (ja haluaa) suhteuttaa oman toimintansa näihin.[8]
Sivistys ja vapaus tuovat mukanaan vastuun, joka ei varsinkaan politiikassa eli lakeihin kohdistuvassa harkinnassa ole vähäinen
Yleensä rationaalinen poliitikko tällä tavoin samastuu osin – toki kohtalaisen yksinkertaistuksen kautta – vahvemmin konservatiiviseen kuin leimallisesti ”edistykselliseen” ajatteluun. Oakeshott ei erityisesti myöhemmässä tuotannossaan kuitenkaan kiellä luovan ajattelun osuutta ja tärkeyttä myös politiikassa tai näe rationaalisuutta sille vastakkaisena. Tästä rationaalisen, useimmiten pikemmin reformeissa varovaisen kuin nopeaan muutokseen pyrkivästä poliittisen ajattelun ja toiminnan tavasta – normi-ideologista jargonia lukuun ottamatta – nykyinen vasemmisto Suomessa olisi hyötynyt jo aiemmin, ja osin vielä hyvinvointivaltion raunioilla hyötyisi vieläkin.[9]
Suomessa ei ole lainkaan paradoksaalista olla konservatiivi monia hyvinvointivaltioon kuuluneita ja kuuluvia käytäntöjä ja lakeja kohtaan – sen sijaan uudistusvimmaisuus ajaa tämän päivän oikeistolaisia ennen näkemättömällä tarmolla – kuten nykyhallitus politiikallaan ikävä kyllä ilmentää, vaikka törmäileekin jatkuvasti muun muassa perustuslakiin. Suomessa on aivan järkevää argumentoida politiikassa myös esimerkiksi sukupuolten tasa-arvon perinteeseen vedoten ja nojautuen samaan aikaan kun hallituspolitiikka osoittaa jo koostumukseltaan lähes naisvihamielisyyttä, vähintäänkin ”mielenkiintoisella” itsensä konservatiiviksi mieltävällä entisellä perussuomalaisella, katolisella ulkoministerillä kruunattuna.
Tyhmäksi heittäytyminen varsinkaan eduskuntatason poliitikolla ei siis auta: sivistys ja/tai mahdollisuus sivistykseen ja vapaus todella tuovat mukanaan vastuun, joka ei varsinkaan politiikassa eli lakeihin kohdistuvassa harkinnassa ole vähäinen. Tällaisen vapauden ja vastuun omaava ihminen myös ymmärtää, että hänen on vaalittava muiden vapautta pelkästään jo siitä syystä, että sen myötä tulee hänen oma vapautensa valtiollisessa mittakaavassa.
* * *
Poliittisen toiminnan alueella vastuullisuus korostuu harkittaessa lakien muuttamista tai ennallaan säilyttämistä, niistä keskustelua ja säätämistä. Parlamentaarisessa ja varsinkin ”demokraattisessa” järjestelmässä nämä lait koskevat kaikkien kansalaisten monia toimintamahdollisuuksia, rajoitteita ja rangaistuksia yhdenvertaisesti ja niitä ei pidä säätää kulloisenkin parlamentaarisen enemmistön ja hallituksen korostaessa (keinotekoista ja ideologista) kiirettä suurten uudistusten tekoon. Jos ulkopuoliset tavoitteet, kuten jatkuvan kasvun ideologia, eduskuntapoliitikkojen mielestä ohjaavat oikeutetusti heidän toimintaansa tai he perustelevat ja oikeuttavat toimintansa vain ja ainoastaan taloudellisella – usein virheellisellä – argumentoinnilla, on tehtävä johtopäätös etteivät he ymmärrä poliittisen järjestelmänsä perusteita saati vapauden mukanaan tuomaa vastuullisuuden määrää ja laatua poliittisessa toiminnassa.
Kirjoittaja on valtio-opin dosentti Jyväskylän yliopistossa ja Akaan Vasemmistoliiton varapuheenjohtaja.
Viitteet
[1] Ks. esim. Skinner, Quentin (2003). Kolmas vapauden käsite. Suom. Sami Syrjämäki. niin & näin -kirjat, Tampere 2003; Soininen, Suvi (2008): Vapaus, valtio ja politiikka. niin &näin, 2008:3, 51-58, http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn083-11.pdf
[2] Oakeshott, Michael (2003): On Human Conduct. Clarendon Press, Oxford, 1-107.
[3] Michael Oakeshott (1975): “A Place of Learning”, teoksessa The Voice of Liberal Learning. Liberty Fund, Indianapolis, 2001, 291-34.
[4] Oakeshott, Michael (2003): On Human Conduct, 1-107. Clarendon Press, Oxford; Soininen, Suvi (2005): From a ´Necessary Evil´to an Art of Contingency. Imprint Academic, Exeter.
[5] Oakeshott, Michael (n. 1960): ”Work and Play”, teoksessa What is History?. Toim. Luke O´Sullivan. Exeter, Imprint Academic, 2004, 306-314.
[6] Oakeshott, Michael (1972): “Education: the Engagement and its Frustration, teoksessa The Voice of Liberal Learning, 88-89; Oakeshott, Michael (1949): “The Universities”. Teoksessa The Voice of Liberal Learning, 140-141.
[7] Oakeshott, Michael (2003): On Human Conduct; Oakeshott, Michael (1975): “The Vocabulary of a Modern European State. Political Studies, 23, 319-341, 409-414.
[8] Oakeshott, Michael (1947): ”Rationalism in Politics”, teoksessa Rationalism in Politics and other essays. Toim. Timothy Fuller, Liberty Press, Indianapolis, 5-42. Soininen, Suvi (2005): From a ´Necessary Evil´to an Art of Contingency. Imprint Academic, Exeter, 159-187.
[9] Soininen, Suvi (2010): ”Vanha konservatiivi ja nykyvasemmiston tilanne”. Kansan Uutiset, https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/2160743-vanha-konservatiivi-ja-nykyvasemmiston-tilanne
