Ihmisten liikkuessa yhä enemmän maasta toiseen, heidän omat muistonsa ja käsityksensä historiasta liikkuvat heidän kanssaan – ja muuttuvat heidän liikkuessaan, koska samalla muuttuvat käsitysten yksilölliset ja yhteiskunnalliset kontekstit. Samassa kansallisvaltiollisessa tilassa, esimerkiksi Suomessa, voi yhtäaikaisesti elää hyvinkin erilaisia historiaan liittyviä kertomuksia ja tulkintoja; toiset näkyvämmin, toiset vähemmän näkyvästi.
Maahanmuuton ja muuttoliikkeen välistä suhdetta voi ajatella toisten muistien representaation näkökulmasta: annetaanko niiden näkyä, tulla esille julkisessa tilassa, kuinka tämä näkyvyys ehdollistetaan tai kenen katse sen näkymisen määrittää. Toisaalta voidaan myös pohtia, millaisen reaktion maahan muuttaneiden ja heidän tuomiensa muistien läsnäolo ”paikallisessa” väestössä herättää. Muistin ylirajaistuminen tarkoittaa myös sitä, että perinteisten kansallisten historiakertomusten rinnalle on muodostunut toinen, ”transnationaaliksi (tai universaaliksi) muistiksi” nimetty tapa nähdä historialliset tapahtumat. Tässä näkökulmassa korostuu yksittäisen ihmiselämän arvo ja ihmisoikeuksien tärkeys, eikä niinkään kansakuntaan liittyvä sankaruus tai uhrius.
Yhteiskunnan täysivaltainen jäsenyys edellyttää yhteiskunnan syvällistä ymmärrystä, joka syntyy muun muassa kollektiivisen muistin myötä. Rainer Bauböck (1998) kirjoitti jo kaksi vuosikymmentä sitten siitä, että jos tavoitteena on maahanmuuttaneiden sisällyttäminen uuden kotimaan demokraattiseen traditioon, heidän osallistumisensa ainoastaan maahanmuuttomaan taloudelliseen toimintaan tai hyvinvointiyhteiskuntaan ei riitä. Bauböck sanoo tällaista osallistumista presentismiksi – nykyisyyteen rajoittuvaksi pinnalliseksi jäsenyydeksi. Osallisuus demokraattisessa traditiossa syntyy, kun maahan muuttaneet pääsevät osallisiksi historiallisen muistin kautta muodostuvaan yhteisöön. Euroopassa Saksaa ja sen historiallista ja kollektiivista muistia on pidetty eräänlaisena mallina ja mittatikkuna. Saksassa vaikuttava venäläissyntyinen tutkija Mischa Gabowitsch (2018) pitää tällaista lähestymistapaa joiltain osin vääristävänä. Jokaisen maan on itse löydettävä tiensä demokraattiseen ja mukaanottavaan historiallisen muistin malliin.
Miten sitten historiallinen muisti kehittyy ja voiko siinä nähdä joitain yleismaailmallisia demokratisoivia – ylirajaisia – kehityskulkuja? Tatiana Zhurzhenko näkee tämän liikkeen kulkevan ”riemusta traumaan” (from triumph to trauma), ja sen hän näkee tapahtuvan kaikkialla eri intensiteetillä. Voittoja ja kansallissankareita korostavista tarinoista, jotka tuottavat mielikuvia tiedostetuista uhreista historiantutkimuksessa ja populaarikulttuurin tuotteissa (kulttuurisessa muistissa) sekä muistopatsaissa (julkisessa muistissa) siirrytään yhä enenevissä määrin kertomaan suurten historiallisten tapahtumien – ensisijaisesti sotien – vaikutuksesta niihin, joille sankarin asema on ollut mahdoton. Pureudutaan siviiliväestön, lasten, naisten sekä etnisten ryhmien asemaan ja kokemukseen sodissa. Myös rintamamiesten kokemusta lähestytään sodan tuoman inhimillisen kärsimyksen kautta. Tämäntyyppistä kehitystä voi todistaa museoiden, muistopatsaiden, juhlien ja seremonioiden kohdalla.
Vaikuttaa siltä, että kaatuneiden ja kuolleiden muistamisessa ajan saatossa jäljelle jäävä muistettava ja tulkittava tapahtuma on kuolema itse
Kuten Reinhard Koselleck (2002) on tiivistänyt, muistopatsaat määrittävät sekä muistettavien kuolleiden että muistavien (muistiyhteisön) identiteettiä. Niillä on kykyä – ja se onkin niiden tarkoitus – luoda katsojien keskuudessa samaistumisen tunnetta niihin, joita muistopatsailla muistetaan. Muistopatsailla vakiinnutetaan muistettavien tapahtumien ja kuolleiden ihmisten identiteettiä sekä itse kuoleman tulkintaa: oliko se merkityksellinen, ja mitä se meille, katsojayhteisölle, merkitsee. Muistopatsaiden merkitykset ovat muuttuvia ja ne muuttuvatkin usein sukupolvien myötä: mitä vanhempi tapahtuma, sitä todennäköisemmin sille omistetut patsaat tulkitaan universaalin väkivaltaisen kuoleman traagisuuden näkökulmasta. Vaikuttaa siltä, että kaatuneiden ja kuolleiden muistamisessa ajan saatossa jäljelle jäävä muistettava ja tulkittava tapahtuma on kuolema itse.
Eurooppalainen muistinpolitiikka tähtää loppujen lopuksi rauhan edistämiseen: identifikaatio tapahtuu sotien kieltämisen eikä oikeuttamisen kautta. Tällöin muistiyhteisö ei muodostuisi (etnisen) samankaltaisuuden pohjalta vaan yhteisen arvopohjan perusteella. Kuolema nähdään eksistentiaalisena tapahtumana, jonka pitäisi tapahtua ilman toisten ihmisten osallistumista siihen. Karjalan tasavallan Karhumäen piirissä sijaitsevan Sandarmohin Stalinin terrorin aikaiselle joukkoteloituspaikalle pystytetyn muistopatsaan kirjoitus: ”Ihmiset, älkää tappako toisianne” kiteyttää tämän muistin ja sen myötä muodostuvan yhteisöllisyyden.
Yhteiskunnan monimuotoistuessa maahanmuuton myötä universaalia muistia edistävien, mukaanottavien muistomerkkien ja muistin paikkojen merkitys kasvaa. Viime vuodet ovat tarjonneet erinomaisia tilaisuuksia seurata muistinpolitiikkojen kehittymistä Suomessa, maahanmuuttomaassa, joka on juhlinut kansallisvaltionsa 100-vuotisjuhlaa ja heti seuraavaksi alkanut muistamaan kansakuntaa jakanutta sisällissotaa. Vaikuttaa siltä, että vuoden 1918 sodan muistamisessa nimenomaan yleisinhimillinen näkökanta on saamassa keskeisen sijan ja voimakkaimman äänen. Niin tieteellisissä kuin populaarikulttuurin tuotteissa näkökulmaa sotaan pyritään tahallisesti riisumaan sen aikaisemmasta poliittisuudesta – mikä sekin on poliittista. Sodassa tapahtuneet kuolemat käsitellään nimenomaan tragediana ja kansakunnan traumana, jonka jättämät jäljet näkyvät ja tuntuvat edelleenkin. Samanlaista kehitystä on nähtävissä myös toisen maailmansodan muistamisessa, ainakin osittain.
Vaikuttaa siltä, että vuoden 1918 sodan muistamisessa nimenomaan yleisinhimillinen näkökanta on saamassa keskeisen sijan ja voimakkaimman äänen
Esimerkkinä tällaisesta kehityksestä voin tuoda esille kansalaissodan muiston kehittymistä kotikaupungissani Joensuussa. Tämän vuoden huhtikuun 14. päivänä eri yhteisöjen voimin muistettiin Siilaisella sata vuotta sitten ammuttuja venäläisiä sotilaita. Aiotun 100 sijaan heitä ammuttiin 99 – yksi osoittautui karjalaiseksi ja hänet jätettiin ampumatta suomenkielisyytensä ansiosta. Muut ammuttiin, vaikka he olivat vangittuja, aseista riisuttuja, ja edustivat monia Venäjän keisarikunnan kansallisuuksia – venäläisten lisäksi puolalaisia, liettualaisia, virolaisia ja tataareja. Nuorimmat ammutut olivat vasta 16 vuoden ikäisiä. Ammuttujen ruumiiden jäänteet löytyivät Kuopion tien rakentamisen yhteydessä vuonna 1967, ja osa niistä siirrettiin ortodoksiselle hautausmaalle. Teloituspaikalle tien varressa olevalle kivelle asennettiin vaatimaton laatta, eikä tämä syrjäinen muistopatsas (jos sitä voi sellaiseksi sanoa) ollut kaupunkilaisten toiminnan kohteena. Toki tieto Siilaisen tapahtumista säilyi ja siitä oli kirjoitettukin. Kuitenkin Suomi 100 -juhlallisuuksien yhteydessä Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys oli alkanut selvittämään ampumistapahtuman kulkua, Joensuun vuoden 1918 eri väestöryhmien olosuhteita ja kokemuksia sekä ammuttujen venäläisten henkilöllisyyksiä sekä tätä teloitusta edeltäviä tapahtumia. Näitä tapahtumia käytiin läpi eri yleisöjen, muun muassa koululaisten kanssa. Lukuisissa tilaisuuksissa nykyjoensuulaisten – niin ”syntyperäisten”, ”junantuomien” kuin Suomen ulkopuoleltakin tulleiden – on kotikaupungin historian ymmärrys syventynyt. Huhtikuun 14. päivän yönä järjestettiin teloitettujen ja teloittajien reittiä toistava lyhtykulkue työväentalolta Siilaiselle. Teloitettujen venäläisten paperikylteille kirjoitetut nimet oli ripustettu reittiä ympäröiviin puihin. Teloitustapahtuma oli yritetty ”elvyttää” muistamalla ja yksilöimällä teloitettuja – eikä niinkään teloittajia. Toki heidätkin muistettiin, mikä on helpompaa, koska heistä on tietoa säilynyt paljon enemmän. Tapahtumat herättivät ajattelemaan sotaa myötätunnon ja surun kautta.
Miten tämä tapa muistaa sotaa ja sen uhreja osallistuu paikallisen historialliseen muistiin pohjautuvan yhteisön luomiseen? Tämä on mielestäni tärkeä kysymys. Oman kokemukseni mukaan se on viime vuosiin asti ollut varsin poissulkeva. Olen esimerkiksi vuosia seurannut itsenäisyyspäivän juhlintaa ja todennut, että viralliset juhlallisuudet perustuvat ensisijaisesti sankarillistavan muistin uusintamiseen eikä maahanmuuttaneita vieraiden keskuudessa tavallisesti näy. Toisen maailmansodan julkinen muisti Suomessa on ”etnistynyttä” ja siinä luotava yhteisö identifioituu talvi- ja jatkosodan aikaiseen kansalliseen yhteisöön. Tästä muistista on suljettu pois ”ei-kansallisten” ryhmien, kuten esimerkiksi Itä-Karjalan sodan aikainen venäläisväestön kärsimys ja kuolemat.
Voisiko ajatella, että sisällissodan muisto kehittyisi Suomessa sellaiseksi universaaliksi muistiksi, joka avautuisi myös muualta tänne tulleille? Oppisimmeko myötäelämään ja ymmärtämään yhdessä Gulagin uhreille omistetun patsaan viestin: ihmiset, älkää tappako toisianne.