Kirjallisuuden pro gradu -tutkielmassaan Leikki ja peli Hannu Rajaniemen Jean le Flambeur –trilogiassa Aleksi Nikula tarkastelee miten pelille ja leikille ominaiset piirteet toteutuvat Rajaniemen teoksissa, ja miten ne representoituvat teoksen toimijoissa ja ajatusmaailmassa. Tämä erinomainen gradu tuotti oivalluksen, joka ei lainkaan liittynyt Nikulan käsittelemään aiheeseen vaan tämänhetkiseen hallituspolitiikkaan.
Nikula käyttää tutkimuksessaan tunnetun hollantilaisen kulttuurihistorioitsijan, Johan Huizingan käsitettä taikapiiri. Se on mentaalinen tai fyysinen rakenne, joka luo rajapinnan todellisuuden ja leikin välille. Taikapiiri voi olla tila, kuten leikkikenttä, pelilauta tai nukkekoti, tai se voi olla sanaton sopimus, esimerkiksi koti-leikissä tai pihaleikeissä.
Muun muassa tanskalainen peliteoreetikko Jesper Juul huomauttaa, että taikapiiri ei ole pelkästään leikille ominainen, täysin todellisuudesta erillinen konstruktio. Totta onkin, että leikkivä lapsi on jatkuvasti tietoinen reaalimaailmasta, kuten kutsusta syömään tai pihan rajoista. Yllättäen huomasin ajattelevani taikapiirin sovellusta aikuisten maailmassa, ja erityisesti politiikassa.
Nikunen käyttää tutkimuksessaan peliteoreetikkojen taikapiirin pohtijoita, jotka ovat nostaneet Huizingan arvoon. Heidän mukaansa Huizinga nostaa esiin pelimaailman erityisen merkityksen pelitilojen ymmärtämisessä. Esimerkiksi tamperelainen pelitutkija Frans Mäyrä ja ruotsalainen kollegansa Petri Lankoski näkevät Huizingan arvon tavassa, jolla kuvataan pelaajien asenteen muutosta pelin alussa, kun he hyväksyvät muuttuvan suhteen ympäristöönsä ja sosiaaliseen tilaansa. Lankoski ja Mäyrä näkevät taikapiirin eristyneen tilan sijaan enemmänkin jonkinlaisena läpäisevänä kalvona.
Juha Sipilän pääministerikaudella lakiesitykset ovat toistuvasti törmänneet perustuslakiin ainutlaatuisella tavalla
Mitä tekemistä tällä on politiikan kanssa?
Olemme historiallisessa tilanteessa suomalaisen poliittisen päätöksenteon suhteen. Juha Sipilän pääministerikaudella lakiesitykset ovat toistuvasti törmänneet perustuslakiin ainutlaatuisella tavalla. Jatkuva asiantuntijoiden kuulemattomuus on aiheuttanut muun muassa aktiivimallin tapaisen ilmiön seuraamuksineen. Turvapaikanhakijoiden oikeusturvan heikentämisen kautta on luotu tilanne, jossa olemme muun muassa YK:n, UNHCR:n, Amnesty Internationalin, lakiasiantuntijoiden ja lapsiasiavaltuutetun vakavien huomautusten kohteena. Nämä ovat vain kaksi esimerkkiä päätöksistä, joissa laaja kansalaismielipide, maamme kärkiasiantuntijat ja jopa hallituspuolueen oma väki eivät ole olleet näiden päätösten takana.
Politiikka on peli. Se on kuitenkin peli, jota pelataan kansalaisilla, ja siihen on kehittynyt monenlaisia palautejärjestelmiä. Näitä ovat esimerkiksi vaalit, valiokuntalausunnot, asiantuntijaseminaarit ja julkinen keskustelu. Nyt niillä ei tunnu olevan merkitystä, vaan hallitukselle sen toimista annetut kommentit eivät tunnu mitenkään kuuluvan siihen maailmaan jota he elävät: he ovat kuin taikapiirissä.
Pelitutkimuksissa keskustellaan siitä, kuinka merkittävä rooli narratiivilla, kertomuksella pelissä on. Yhtä mieltä ollaan kuitenkin siitä, että peleihin aina sisältyy narratiivi. Ja mikä onkaan nyt historiallisen suuri narratiivi poliittisessa päätöksenteossa? Aivan. SOTE, maakuntamalli ja valinnanvapaus. Uudenlainen Suomi.
Tuota narratiivia pidetään yllä tiukasti. Hallitus on kovan kritiikin lisäksi esimerkiksi kestänyt yhden poliittisen historian merkillisimmistä lehmänkaupoista perussuomalaisten puoluekokouksen jälkeen, kun siitä eronneet muodostivat oman ryhmänsä, siniset, ja pelastivat toimenpiteellään hallituksen kaatumasta. Sinisillä ei ole ollut hallituksessa mitään muuta roolia kuin pitää se kasassa, eikä heillä ole muuta mahdollisuutta oman kannatuksensa pienuuden vuoksi kuin pysyä mukana leikissä. Asia kävi selväksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Kaj Turunen loikkasi sinistä kokoomukseen, ilman että kokoomus informoi etukäteen asiasta kumpaakaan hallituskumppaniaan. Silti hallitus pysyi koossa, ja suuri narratiivi säilyi.
Taikapiiri näkyy esimerkiksi siinä, kun hallituksen suulla kerrotaan, että Suomi tekee nyt ”maamme historian suurinta muutosta”. Tässä jätetään huomiotta erityisesti naisten ja laajan kansalaistoiminnan tuloksena tapahtunut nousu köyhästä sodanjälkeisestä maatalousvaltaisesta maasta hyvinvointivaltioksi ja koulutuksen ja kansanterveyden kärkimaaksi. Tämä hallituksen ainutlaatuisuuden röyhkeä ja todellisuudesta piittaamaton harha on mielestäni sangen ainutlaatuinen mittakaavassaan.
Hallituksen mukaan suuri tehtävä vaatii nyt tekoja, jotka tekevät kipeää, mutta se on välttämätöntä
Muita ovat jatkuva asiantuntijoiden, kommentaarien ja muiden puolueiden esittämien, perusteltujen kommenttien ja asiantuntijalausuntojen väheksyntä, sekä perustuslakivaliokunnan olemassaolon kieltäminen: se näkyy järjestelmällisenä kuulemattomuutena ja torjuntana. Hallituksen mukaan suuri tehtävä vaatii nyt tekoja, jotka tekevät kipeää, mutta se on välttämätöntä. Alun perin riemukkaasti all male -hallituksen fistailuin alkanut leikki on kuitenkin alkanut hajota, kuten joskus leikissä käy. Taikapiirin kalvo repeilee.
Nikusen gradun lainaus Huizingalta voisi olla hallituksen toiminnan alkuvaiheen kuvausta. Siinä leikki nähdään ”vapaaehtoiseksi toiminnaksi, joka suoritetaan määrätyssä ajan ja paikan rajoissa vapaaehtoisesi hyväksyttyjen, mutta ehdottomasti sitovien sääntöjen mukaan; se on oma tarkoitusperänsä, ja sitä seuraa jännityksen ja ilon tunne sekä tietoisuus jostakin, mikä on toista kuin ’tavallinen elämä’.”
Politiikan toimia olisi ehkä hyvä enemmänkin tarkastella leikkiteorian taikapiirin käsiteen kautta. Voi kysyä, tuleeko leikissä vaihe, jossa ilta alkaa hämärtää ja kuuluu ensimmäinen huuto: ”syömään”. Aurinko ei enää lämmitä, on vähän vilu ja aika kova nälkä, mutta piilossa on vielä viisi kaveria. Leikin voi lopettaa, taikapiiristä voi astua ulos, mennä kotiin kylpyyn ja kaakaolle. Mutta mitä tapahtuu politiikassa, kun taikapiirin illuusio raukeaa?
