Suomalaisessa ruokakeskustelussa on vahvana oletus siitä, että kaikki ovat yhtä kykeneviä tekemään ruokaan liittyviä valintoja. Tällöin oletetaan kaikkien olevan kykeneviä terveelliseen ja eettisesti vastuulliseen ruokavalioon. Lisäksi kieltäymyksiin perustuvat ruokavaliot näyttäytyvät tavoiteltavana elämänhallintana ja positiivisena identiteetin rakennustyönä – ja kyvyttömyys noudattaa niitä typistyy yksilön kelvottomuuteen. Tällainen ruokapuhe tuottaa ja uusintaa paitsi yhteiskunnan hierarkioita, myös tavoiteltavaa yhteiskunnallista subjektia: aktiivista, toimintakykyistä ja vapaasti valitsevaa yksilöä.

Kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen nostatti pienen somekohun viime marraskuussa. Vartiainen kiitteli Demokraatti-verkkolehdessä Demarinuorten arvonlisäverokantoja ja tuli siinä samassa lausuneeksi, että ”[k]aikki syö suunnilleen sen mitä ne syö. Kukaan ei vähennä syömistä sen takia, että ruoka olisi kalliimpaa”.

On helppoa ymmärtää, miksi Vartiaisen sanomiset herättivät kiukkua. Moni tietää omasta tai läheistensä arjesta, miten taloudellisesti niukkoina aikoina myös ruoasta on säästettävä – paitsi sen laadusta, myös määrästä. Kouluissakin kuluu maanantaisin eniten ruokaa, kun lapset ovat viikonlopun jäljiltä nälkäisiä.

Kuitenkin, kun tarkastellaan ruoasta käytävää julkista keskustelua, Vartiaisen kommentti ei suoruudestaan ja röyhkeydestään huolimatta sisällöltään ole edes kovin poikkeuksellinen. Tällainen taloudellisen eriarvoisuuden sivuuttava puhe on luokkasyrjintää (classism), mikä ilmenee ruoasta käytävässä keskustelussa monin tavoin. Puhetapa on linjassa julkisen köyhyyspuheen kanssa: esimerkiksi Suuren köyhyyskyselyn (2016) mukaan suomalaiset pitävät köyhyyttä pääasiassa ihmisen omana syynä (Isola & Suominen 2016, 68). Yhteiskunnallisten ongelmien yksilöllistäminen johtaa siihen, että myös epäterveellinen, riittämätön tai eettisesti kyseenalainen ruokavalio katsotaan ihmisen laiskuudeksi tai välinpitämättömyydeksi sen sijaan, että nähtäisiin taustalla vaikuttavat yhteiskunnalliset tekijät.

Suomalaisessa ruokapuheessa[1] elää vahvana myös toimintakykynormi eli oletus siitä, että kaikki kansalaiset olisivat yhtä kykeneviä tekemään ruokaan liittyviä, esimerkiksi eettisiä ja terveydellisiä, valintoja. Toimintakykynormi saa ihmiset olettamaan kaikkien olevan terveitä, vammattomia ja rationaalisesti kommunikoivia – mikä sulkee varsin suuren osan ihmisistä ulos (Seta ym. 2013, 78). Etenkin vammaisaktivistien keskuudessa tällaista diskurssia on kutsuttu ableistiseksi (able = kykenevä). Ableistisessa ruokapuheessa kyse ei ole ainoastaan siitä, että oletamme kaikilla olevan varaa syödä tarpeeksi vaan myös siitä, että oletamme kaikkien kykenevän myös terveelliseen ja vastuulliseen ruokavalioon niin halutessaan.

Me keskiluokkaiset kanansyöjät

Yksilökeskeinen ruokapuhe johtaa siihen, että yksittäisten ihmisten kokemukset ja toimintatavat voidaan yleistää koko väestöä koskeviksi. Tämä saa aikaan ruokapuhetta, joka tosiasiassa hävittää yksilölliset erot. Julkisessa sanassa äänensä saavat useimmiten kuuluviin Juhana Vartiaisen kaltaiset hyväosaiset, jolloin heidän tapansa sanallistaa maailmaa asettuu etusijalle toisenlaisiin puhetapoihin nähden.

Toimittaja ja kirjailija Joonas Konstig kertaa kirjansa Pyhä ruoka esipuheessa omaa ruokavaliohistoriaansa, joka kieltämättä on vaikuttava. ”Olin kasvissyöjä 26-vuotiaaksi asti, ja siitä puoli vuotta vegaaninakin”, hän kirjoittaa. ”Sen jälkeen olen kokeillut muun muassa bodarien ja muiden urheilijoiden suosimaa korkeaproteiinista ruokavaliota, vähähiilihydraattista ruokavaliota, ajoittain jopa sen äärimmäistä ketogeenistakin versiota. Olen elänyt eineksillä ja itse kokkaamallani ruoalla. Olen ryhtynyt metsästäjäksi ja pihaviljelijäksi, saanut lapsia ja koettanut ruokkia heitä.” Myöhemmin kirjassaan hän voivottelee, miten ”[o]n sääli, että syömme nykyään niin paljon huonommin kuin voisimme. Se on gastronominen, terveydellinen ja kulttuurinen menetys. Olemme niin tottuneita kananrintafileeseen, ettemme ehkä edes ymmärrä, kuinka köyhästi syömme.” (Konstig 2016, 9–10, 271.)

Pohdinnoissaan Konstigilla on vain yksi iso ongelma, toimintakykynormatiivisuus. Hän olettaa, että vastaavanlaiset ruokakokeilut ja ruokaan liittyvät valinnat ovat samalla tavalla mahdollisia kaikille. Konstigin näkökulmasta tilanne näyttäytyy ihmisten ymmärtämättömyytenä ja laiskuutena, vaikka tosiasiassa kyse on usein ihan aidoista, taloudellisista tai terveydellisistä, esteistä – siis ihan oikeasta köyhyydestä, ei vain köyhästä ruokavaliosta. Tämä on diskursiivista luokkasyrjintää: Konstigin kananrintafileeseen tottunut ”me” ei sisällä kaikkia suomalaisia, ainoastaan varsin hyvinvoivan osan kansasta.

Julkisessa keskustelussa ateriointi näyttäytyy valintojen ja kokeilujen maailmana, josta haetaan enemmän elämyksiä kuin nälän torjuntaa

Anu Raijas nosti nälkäisen kissan pöydälle viime syksynä Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä todeten, että kaikkein heikoimmassa taloudellisessa tilanteessa olevat joutuvat todennäköisesti nipistämään ruokamenoistaan. Samalla kun ruoan hinnasta tulee ensisijainen ostopäätöstä määräävä tekijä, jäävät terveellisyys ja vastuulliset valinnat taka-alalle. Raijas pohtii, joutuvatko vähävaraiset vasten omaa tahtoaan tinkimään ruoan ravitsevuudesta ja vastuullisuudesta – kyse siis ei olisi tiedon tai ymmärryksen puutteesta. (Raijas 2017, 470.) Pienituloisten ihmisten syyllistäminen epäeettisestä kuluttamisesta on älyllisesti epärehellistä, he kun olosuhteiden pakosta kuluttavat vähän mikä lähtökohtaisesti on myös ekologisesti kestävää.

Konstig ei ole toimintakykynormatiivisine puheineen yksin. Julkisessa keskustelussa niin lehdissä, televisiossa kuin sosiaalisessa mediassa ateriointi näyttäytyy valintojen ja kokeilujen maailmana, josta haetaan enemmän elämyksiä kuin nälän torjuntaa. Näkökulma on voimakkaan keskiluokkainen ja hyvinvoiva – mikä toki sopinee monien julkaisujen kohderyhmäajatteluun. Samoin jokainen tällainen julkaistu teksti omalta osaltaan rakentaa ja uusintaa julkisen ruokapuheen subjektia hyvinvoivana ja etuoikeutettuna.[2]

Brunssia köyhyyssimulaatiossa

Toinen esimerkki julkisen ruokapuheen vinoumista on juttutyyppi, jossa toimittaja tai joku muu koehenkilö testaa köyhänä, esimerkiksi toimeentulotuella, elämistä. Tulokset ovat välillä tahattoman koomisia. Hyvä esimerkki on Anna-lehden juttu, jossa toimittaja tuli todistaneeksi, että 50 euroa riittää aivan hyvin viikon ruokaostoksiin, kunhan duunissa saa välillä brunssia, kotona on perusruokatarpeita hyllyt täynnä ja välillä on juhlia, joissa saa syödäkseen. Ei varmastikaan tarvitse erikseen alleviivata, mikä asetelmassa on pielessä.

Juttujen ongelmallisuus ei kuitenkaan aina ole näin silmiinpistävää, ja usein niillä on varmasti aivan hyvät tarkoitusperät: halutaan osoittaa, että pienelläkin budjetilla tulee toimeen, kun suunnittelee ja järkeistää menonsa. Tällaisilla köyhyyssimulaatioilla ei vain ole juuri mitään tekemistä oikean, jatkuvan köyhyyden kanssa. Ne typistävät köyhyyden pelkäksi taloudelliseksi ongelmaksi, mikä on tyypillistä ajattelua sellaisille ihmisille, jotka itse eivät ole köyhyyttä kokeneet. Omakohtaisesti huono-osaisuudesta kärsineet korostavat ennemmin osallisuuden puutetta ja yhteyttä ”tavalliseen suomalaiseen elämään”. (Ks. Isola & Suominen 2016, 71.)

Juttujen näkökulma onkin richsplainaava[3]: hyväosaiset kertovat huonommassa asemassa oleville, miten heidän tulisi elää (kun eivät hölmöyttään sitä ymmärrä). Toinen tyyppiesimerkki tästä on epäloogisten köyhien kauhistelu: miksi ihmeessä köyhät tekevät typeriltä näyttäviä päätöksiä kuten ottavat pikavippejä, joita eivät pysty maksamaan? Järjettömyydelle on itse asiassa aivan järjellinen selitys: köyhyys kaventaa kognitiivisia kykyjä ja heikentää päätöksentekoa.

Kieltäymys jalostaa hyvinvoivaa

Erilaisista muodikkaista tai muuten keskusteluttavista ruokavalioista (kuten vaikkapa karppaus tai veganismi) puhuttaessa tavataan usein korostaa, miten ne ovat kaikille mahdollisia. Väite on sekä luokkasyrjivä että ableistinen. Ensiksikin tällaiset normista poikkeavat ruokavaliot vaativat kyvykkyyttä suunnitella, organisoida ja ottaa selvää esimerkiksi ravitsemuksellisista kysymyksistä. Mielenterveysongelmaiselle tai muuten sairaalle tällainen ajattelu voi olla hyvin vaikeaa, ja kun tiedämme huono-osaisuuden kasautuvan, tulee kuvioihin tavallisesti mukaan myös vähävaraisuus. Samoin monet sairaudet itsessään rajoittavat ateriointia. Esimerkiksi soijalle allergisen keliaakikon voi olla kimuranttia koostaa täysipainoista vegaanista ruokavaliota, samoin erilaisista suolistosairauksista kärsivien.

Normista poikkeavat ruokavaliot vaativat kyvykkyyttä suunnitella, organisoida ja ottaa selvää esimerkiksi ravitsemuksellisista kysymyksistä

Monet ruokavaliot perustuvat tavalla tai toisella kieltäymykseen: vältellään hiilihydraatteja, eläinperäisiä raaka-aineita, gluteenia ja niin edelleen. Vaikuttimet voivat olla uskonnollisia, terveydellisiä tai elämänkatsomuksellisia. Ruoka-askeesi on ilmiönä lähes ikiaikainen, ja esimerkiksi lähes kaikista maailmanuskonnoista löytyy paastoamisen kaltaisia traditioita. Näillä on tavoiteltu itsehillinnän kautta henkistä kasvua. (Puuronen 2008, 189, 191.) Yhä edelleen julkisessa ruokapuheessa kieltäymyksiin perustuvat ruokavaliot näyttäytyvät tavoiteltavana elämänhallintana ja positiivisena identiteetin rakennustyönä – ja kyvyttömyys noudattaa niitä typistyy yksilön kelvottomuuteen.

Dippailua ruokaluokkaretkellä

Ruoka on paitsi välttämättömän tarpeen tyydyttämistä, myös identiteettipolitiikkaa ja elämäntyylivalintoja. Mitä hyväosaisempia ja etuoikeutetumpia olemme, sitä laajempi on mahdollisten valintojen palettimme myös ruoan suhteen. Pierre Bourdieun ajattelussa erot ruokamaussa jakavat ihmiset hallittuihin ja hallitseviin, työväenluokkaan ja yläluokkaan. Mitä korkeammalle yhteiskunnallisessa hierarkiassa mennään, sitä enemmän valintoja leimaavat luksus ja elämyshakuisuus välttämättömyyden sijaan. ”Rahvaan” makua kuvaavat hyvin vaikkapa ruotsinlaivojen noutopöydät siinä missä eliitti hakeutuu pienten ja esteettisesti houkuttelevien annosten pariin. Kyse on myös eräänlaisesta kulttuurisesta lukutaidosta, kyvystä havaita merkityksellisiä nyansseja ruoassa. (Bourdieu 1994, 177; Purhonen 2014, 183.) Julkinen ruokapuhe osaltaan tuottaa ja uusintaa näitä hierarkioita.

Suomalaisten ruokamaussa ja ruokailutottumuksissa näkyvät sosioekonomiset jaot. Työväenluokassa nautitaan konstailemattomista ja perinteisistä (liha)ruoista sekä saatetaan tuntea suoranaista epäluuloa ”ulkomaisia kotkotuksia” kohtaan. Toimihenkilöammateissa toimivat ja opiskelijat ovat usein avoimempia uusille ruokakokemuksille, mutta heidänkin ruokailussaan korostuu tavanomaisuus. Yläluokan makua taas leimaa gourmet ja pienten vivahteiden korostaminen. (Purhonen ym. 2014, 205.) Yläluokan maku on Bourdieun termein legitiimiä: sitä, mitä yleisesti pidetään ”hyvänä” makuna.

Tämänhetkisessä ruokapuheessa korostuu monipuolisuuden ihannointi, mitä voi pitää myös nykyisen legitiimin ruokamaun tunnusmerkkinä. Voidaan puhua erilaisten ruokaperinteiden ja -kulttuurien ”dippaamisesta”, testaamisesta ja tutustumisesta, ja moni kokee noloutta, mikäli jokin uusi trendi on vielä maistamatta (Puuronen 2008, 196–197). Nolostuminen paljastaa tällaisen ”dippaamiskulttuurin” legitiimiyden: se tunnistetaan tavoiteltavaksi, vaikkei siihen itse kyettäisikään.

Mitä korkeammalle yhteiskunnallisessa hierarkiassa mennään, sitä enemmän valintoja leimaavat luksus ja elämyshakuisuus välttämättömyyden sijaan

Julkinen ruokapuhe myötäileekin kulttuurisia arvoarvostelmia ja hierarkioita. Puhe, jossa piiloisesti korotetaan gourmet-ruokailu, trendien dippailu ja kaikkiruokaisuus tavoiteltavaksi normiksi, rakentaa myös vastapooliaan eli ei-tavoiteltavaa tilaa. Kun tämä yhdistetään ruokapuheen toimintakykynormatiivisuuteen ja yksilöllistävyyteen, saadaan aikaan diskurssi, jossa normista poikkeavat tottumukset näyttäytyvät yksilön laiskuutena, vastuuttomuutena tai hölmöytenä.

Pikaruokapaikoissa syömistä pidetään yleisesti rahvaanomaisena, eettisesti epäilyttävänä ja epäterveellisenä valintana. Etenkin rasvaiset, nopeasti tarjoiltavat ja kaavamaisessa esteettisessä ympäristössä syötävät purilaisateriat ovat kaukana legitiimistä mausta. McDonald’s-ketjun vegaanipurilaisen ympärille viime vuonna kehkeytynyt hype paljasti omalla tavallaan makuhierarkioiden ehdottomuuden: moni eettisesti kunnianhimoinen kasvisruoan ystävä ilmoitti esimerkiksi Facebookin keskusteluissa rikkovansa vuosien McDonald’s-boikottinsa voidakseen käydä ”tyyppaamassa” uutuusburgerin. Puhetavassa oli tärkeää korostaa nimenomaan kokeilunhalua (omanlaistaan ”dippaamista”) ja oman maun legitimiteettiä (normaalistihan en pikaruokapaikoissa käy, mutta…).

Ruokaluokkaretket, dippailut rahvaan kulttuurin piiriin eivät itse asiassa horjuta kulttuurisia hierarkioita vaan vahvistavat niitä. Itselle vieras kulttuuri määrittyy kokeiltavaksi kertaelämyksen lähteeksi, vähän köyhyyssimulaatioartikkelien tapaan.

Puhe on valtaa

Ruokaan liittyvät puhetavat eivät ole yhteiskunnallisesti merkityksettömiä. Julkinen ruokapuhe tuottaa ja uusintaa paitsi yhteiskunnan hierarkioita, myös tavoiteltavaa yhteiskunnallista subjektia: aktiivista, toimintakykyistä ja vapaasti valitsevaa yksilöä. Gastronomian kentällä legitiimisti toimiminen vaatii yksilöltä varsin turvattua asemaa. Toimeentulotuella elävän on hankala dippailla ruokakulttuureita; samoin vakavasti masentuneen ja siksi ruokahaluttoman arjessa minkä tahansa syöminen on plussaa.

Julkisen ruokapuheen subjekti onkin sekä luokkasyrjivä että ableistinen. Tämän diskurssin purkaminen on haastavaa, koska se, kuten olen aiemmin maininnut, mukailee muiden yhteiskunnan sektoreiden hierarkioita. Ableistisen ja luokkasyrjivän ruokapuheen haastaminen merkitsee myös sitä, että hyväksymme köyhät, sairaat, vammaiset ja muuten toimintakykynormista poikkeavat tasavertaisiksi yhteiskunnallisiksi toimijoiksi hyväosaisten, terveiden ja etuoikeutettujen kanssa. Puhe köyhien ”vääränlaisesta” syömisestä heidän omana valintanaan vahvistaa mielikuvaa köyhistä alempana kastina, joiden huono-osaisuus on vain itsestä kiinni. Tällaiset puheet vahvistavat empatiakuilua ja solidaarisuusvajetta, eriarvoistuvan yhteiskunnan ilmiöitä, joissa ei kyetä ymmärtämään heikommassa asemassa olevien ihmisten elämäntodellisuutta. Nämä sosiaalisen sääntelyn mekanismit rajoittavat ja vahvistavat luokkien, kulttuurien ja statusten vaikutusta luomalla muukalaisuutta tuottavia rajoja (Saari 2015,95).

Monet yhteiskunnalliset liikkeet ovat jo kauan aikaa sitten ymmärtäneet kielen voiman yhteiskunnan muuttamisessa. Esimerkiksi feministit ja antirasistiset aktivistit ovat tehneet valtavan työn saadessaan meidät ymmärtämään, miten vaikkapa puheen heteronormatiivisuus (puhe, jossa oletetaan olevan vain kaksi sukupuolta, joiden edustajat tuntevat toisiaan kohtaan halua) tai valkoisuuden ottaminen normiksi muovaavat aidosti sitä tapaa, jolla asioista ajattelemme. Ruoka koskettaa meitä jokaista, ja siksi siihen liittyvien diskurssien purkaminen ja haastaminen on tärkeää.

Ensisijaisesti pallo on tässä medialla ja muilla julkisilla puheentuottajilla, kuten poliitikoilla. Journalismissa on annettava puhevaltaa myös toisenlaisille äänille, ja sanavalintoihin sekä näkökulmiin on kiinnitettävä huomiota. Samoin on vältettävä harhaanjohtavia yleistyksiä (tämä koskee myös Juhana Vartiaista), joilla lakaistaan iso osa ihmisistä maton alle piiloon. ”Check your privileges”, tarkista etuoikeutesi, on hyvä neuvo kaikille julkisille toimijoille.

Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tiedottaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja yhteisöpedagogi, joka rakastaa pizzaa eikä osaa syödä haarukalla ja veitsellä oikein päin.

Viitteet

[1] Tarkoitan (julkisella) ruokapuheella kielenkäytön tapaa, jolla ruokaa ja syömistä käsitellään tiedotusvälineissä sekä sosiaalisessa mediassa. Tällä puheella on myös tosiasiallisia vaikutuksia ihmisten kulutuskäyttäytymiseen. Esimerkiksi kasvisten syönnin kasvu loppui taannoin hetkellisesti etenkin sosiaalisessa mediassa nousseen karppausbuumin myötä (Risku-Norja 2016, 161).

[2] Viime aikoina käyty alkoholipoliittinen keskustelu osoittaa hyvin, miksi etuoikeutettujen subjektien nostaminen keskustelun keskiöön on ongelmallista. Lainsäädäntöä uudistettaessa tunnuttiin korotettavan hyvinvoivien herkuttelutarpeet päihdeongelmaisten ja suurkuluttajien terveyden edelle.

[3] Richsplainingilla (engl. rich = rikas, explain = selittää) tarkoitetaan puhetapaa, jossa hyväosaiset, köyhyyttä kokemattomat ihmiset katsovat olevansa oikeutettuja kertomaan köyhille, miten heidän tulisi toimia. Saara Särmä on kääntänyt termin vaurausselittämiseksi.

Lähteet

Bourdieu, Pierre (1994): Distinction. A social critique of the judgement of taste. Routledge, Lontoo.

Isola, Anna-Maria & Suominen, Esa (2016): Suomalainen köyhyys. Into Kustannus, Helsinki.

Konstig, Joonas (2016): Pyhä ruoka. Mitä oikein saa syödä? Kosmos Kirjat.

Mattila, Hanna (toim.) (2016): Vähemmän lihaa. Kohti kestävää ruokakulttuuria. Gaudeamus, Helsinki.

Niemi, Mari K. (toim.) (2008): Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa. Ajatus Kirjat, Jyväskylä.

Purhonen, Semi & työryhmä (2014): Suomalainen maku. Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Gaudeamus, Helsinki.

Puuronen, Anne (2008): Olet mitä et syö. Teoksessa Mari K. Niemi (toim.) (2008): Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa.

Raijas, Anu (2017): Onko kaikilla varaa syödä terveellisesti ja vastuullisesti? Yhteiskuntapolitiikka 4/2017, 468- 471.

Risku-Norja, Helmi (2016): Miten yhteiskunta muokkaa ruokatottumuksia. Kirjassa Mattila, Hanna (toim.) (2016): Vähemmän lihaa. Kohti kestävää ruokakulttuuria, 149–172.

Saari, Juho (2015): Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla. Gaudeamus, Helsinki.

Seta (2013): Älä oleta – normit nurin! Seta-julkaisuja 22.