Markkinaehtoinen teollinen tuotanto on johtanut sekä tuotteen että tuottajan kohdalla kestämättömiin rakenteisiin: teollinen lihatuotanto suuressa mittakaavassa ei voi ottaa eläinten oikeuksia huomioon millään todellisella tavalla, eikä yksittäinen tuottaja voi poiketa kuin hyvin rajoitetusti kilpailun pakottavista laeista asemaansa (elantoaan) menettämättä. Vaihtoehtoiset tuotantomallit jäävät väistämättä marginaaliin keskittyneen pääoman tuotantovoiman edessä. Kuluttajan vallan korostaminen on näiden mekanismien lainalaisuuksien aliarvioimista.

Ruoalla on historiallisesti ollut suuri merkitys valtioiden ja yhteiskuntien vakaudelle. Monesti se on ollut myös imperiumin laajentumisen ja ylläpidon elinehto. Ruoka, ruoantuotanto ja ruoan puute ovat toisin sanoen äärimmäisen poliittisia elementtejä (Schanbacher 2010), myös markkinatalouden ehdoilla pyörivissä länsimaissa.

Ruoan keskeiseen merkitykseen pureutuu myös Evan Fraserin ja Andrew Rimasin vuonna 2011 ilmestynyt kirja Empires of Food: Feast, Famine, and the Rise and Fall of Civilizations. Teos lähestyy ruoantuotantoa osana laajempaa poliittista kokonaisuutta, soveltaen von Clausewitzin kuuluisaa sitaattia ”food is the continuation of policy through other means” (Rimas & Frazer 2011, 156). Ruoantuotantosuhteet nivoutuvat globaalissa taloudessa osaksi laajempaa pääoman kiertokulkua (Marx 1974b).

Tämä essee lähestyy ruoantuotantoa markkinatalouden rakenteiden toisintajana esittäen, että ruoantuotannon valtasuhteet rakentuvat yhtä lailla keskittyvän pääoman ehdoilla.

Marx ja pääoman kiertokulku

Pääoman ensimmäinen osa (Marx 1974a) kuvaa verrattain vakaata vaurauden kasautumista tuotannossa, kun taas toisessa osassa käsitellään pääoman kiertokulkua problematiikkoineen. Pääoman kiertokulku tuo yhteen raha-, tavara-, ja tuotantopääomaa (Marx 1974b, 54). Ruoan tapauksessa voidaan nähdä, että tuottajat, tuotantovälineet, ruoka tavarana sekä maksut, velat että sijoitukset ruoan tuotantoon pyörivät pääoman kiertokulussa. Vaikka Pääoman toinen osa ei käsittele velkaa (joka käsitellään vasta kolmannessa osassa), esimerkiksi David Harvey (2013) näkee välttämättömäksi luoton ja velan käsittelyn kiertokulun yhteydessä, koska ne toimivat oleellisina osina kiertokulkua.

Kiertokulussa syntyy merkittäviä riippuvaisuuksia, jotta tuotanto pystyy säilyttämään ja synnyttämään arvoa sekä laajentumaan vaaditusti. Yksi kiertoprosessi keskittyy tuotannon raaka-aineisiin, toinen tuotantovälineiden tuotantoon, kolmas hyödykkeiden tuotantoon ja neljännessä prosessissa ollaan jo myymässä tuotetta rahaa vastaan. Kiertokulku ei ole vapaaehtoista, vaan kapitalismin elinehto, jota säätelevät pääoman kiertokulun pakottavat lait (vrt. kilpailun pakottaviin lakeihin: Harvey 2013, 13; Marx 1974a).

Kiertokulku tulee ymmärtää sekä prosessina että fyysisenä liikkeenä. Odotellessaan kiertokulun yhden osan pyörähdystä (kuten tuotetta tehtaaseen tai kauppaan) toisten osien pääoma ei tuota mitään.

Odotellessaan kiertokulun yhden osan pyörähdystä (kuten tuotetta tehtaaseen tai kauppaan) toisten osien pääoma ei tuota mitään.

Kiertokulun sujuvoittaminen heijastuu usein tehostamisvaatimuksina etenkin, kun on kyseessä helposti pilaantuva tavara, kuten ruoka. Vertauskuvallisesti modernin ruokatuotannon kylmäketju rinnastuu pääoman kiertokulkuun: jos yhdessä osaa kiertokulkua tapahtuu häiriö tai katkos, se pahimmassa tapauksessa säteilee kaikkien kiertokulkuun liittyvien kiertojen läpi. Rahapääoma välittää vaihtoja kierron osista toisiin: esimerkiksi viljelijän täytyy ostaa – velaksi – laitteet ja siemenet saadakseen kasvatettua tuotteen, jonka voi myydä kauppaan. Kauppiaan täytyy vuorostaan ottaa velkaa jotta voi ostaa viljelijältä (ja maksaa tälle) tuotteen myyntiin, ja niin edelleen.

Ruoan teollinen tuotanto modernin teollistumisen taustalla

Tuotannon tehostuminen osuu tyypillisesti yhteen tuotannon keskittymisen kanssa, jolloin kiertokulun suurimmat toimijat voivat dominoida koko ketjua. Suuruuden ekonomia mahdollistaa teollisen ruoantuotannon, jolloin tuotantoa on paljon enemmän kuin kulutusta, eivätkä häiriöt näy välittömästi. Ruoan tapauksessa tämä konkretisoituu kasvavana hävikkinä, tosin olettaen, että tuotantokustannukset ovat suhteellisen edullisia myyntihintaan nähden.

Mitä laajemmalle tuotanto, markkinat ja raaka-aineiden ketjutus leviävät, sitä merkittävämpi tehtävä on uudella teknologialla, esimerkiksi kuljetusvälineillä. Ruoan saatavuus teollisissa kasvukeskuksissa oli välttämättömyys talouskasvulle. Fraser ja Rimas (2011, 150–152) nostavat esiin rahtilogistiikan ja jääsäilönnän kehityksen, joka toi ruoan entistä nopeammin entistä pidempien etäisyyksien päähän. Laivarahdin aikakaudella siirtyminen standardisoituihin malleihin (”containerization”) on mahdollistanut rahdin kuljetuksen yhä suuremmalla mittakaavalla (Harvey 2013, 281). Ruokaa voidaan rahdata yhä kauempaa maksukykyisten asiakkaiden saataville.

Jo 1800-luvun lopulla Yhdysvaltain keskilännen karjatiloilla tuotettu teuraseläin voitiin kuljettaa suurkaupunkien teurastamoihin jäävaunuissa. Samalla suurkaupunki veti myös puoleensa yhä enemmän työläisiä työskentelemään paikallisissa teollisissa teurastamoissa – usein vaarallisissa olosuhteissa (Sinclair 1906). Ei ole sattumaa, että esimerkiksi Yhdysvalloissa työväenliikkeen aktivoituminen osuu tähän samaan aikakauteen. On kuitenkin syytä huomata, että vain ruoan teolliset käsittelijät järjestäytyivät, eivät sen maataloustuottajat.

Teollinen tuotanto ja tuottaja

Marxin ennuste pääoman keskittymisestä kapitalisteille pätee ruoantuotantoon ja teolliseen maatalouteen. Kehittyneet ja huippuunsa viritetyt tuotantoketjut antavat vallan ketjun hallitsijalle eli valmistajalle, ei tuottajalle.

Kansallisromanttinen mielikuva maanviljelijästä ja karjankasvattajasta säilyy yhä, vaikka teollinen tuotanto (Food Inc. 2008) synnyttää mukaisensa valtasuhteet. Siinä missä pienviljelijä aiemmin saattoi rinnastua yrittäjään, etenkin Yhdysvalloissa hän nykyään rinnastuu pikemminkin alihankkijaan (jotkut käyttävät jopa termiä ”sharecropper”, joka tarkoittaa suomalaisille tuttua torpparia), joka omistaa kiinteän pääoman (tuotantovälineet), mutta on sopimusvalmistajana täysin riippuvainen isännästään.

Sen sijaan että suuryritykset kilpailisivat markkinoilla, ne laittavat alihankkijansa kilpailemaan keskenään. Lisäksi ympäristön ja työntekijöiden oikeuksien huomioiminen kestävällä tavalla jää kapitalistisessa kiertokulussa yleensä alihankkijan tehtäväksi – siis sen tason, jolla itsellään on pienimmät voittomarginaalit ja siten vähiten resursseja (Fraser & Rimas 2011, 88, 113, 158–159, 186–187). Tuotteen kasvatus ei ole yhtä kannattavaa kuin sen jalostus myyntiin. Yksittäinen kasvattaja kantaa myös suuren riskin markkinoiden muutoksesta, kun taas valmistaja voi optimoida usean eri tuotantolaitosten toimintaa. Sama toimintatapa toimii esimerkiksi vaatealalla valmistuksen ja myynnin suhteen.

Tehostamisvaatimukset ja tuotantovälineiden jatkuvan uudistuksen paine työntävät myös maanviljelyä entistä voimakkaammin velan ympärillä pyöriväksi (Fraser & Rimas 2011, 160). Ruoan massatuotanto nojaa sopimuksiin, joilla yksittäiset viljelijät ja kasvattajat joutuvat jatkuvasti mukautumaan markkinoiden muutoksiin, usein mittavin kiinteän pääoman sijoituksin, mikä pakottaa heidät velkaantumaan. Velkaantunut alihankkija on alakynnessä kansallisesti (Yhdysvalloissa) ja kansainvälisesti jatkuvien fuusioiden kautta keskittyneeseen valmistussektoriin verrattuna (Agrifood Atlas 2017; iPES Food 2017). Maanomistuksella ei myöskään ole entisenlaista merkitystä, jos sen tuotoksia ei kykene myymään valmistajille tai kuluttajille: kun kiertokulkuun lasketaan samoin keskittynyt vähittäismyynti, yksittäiset tuottajat ovat väistämättä heikoilla.

Esimerkiksi kanankasvattaja omistaa kasvattamon, muttei kanoja, jotka omistaa isäntäyritys. Kasvattaja joutuu tekemään parannuksia kasvattamoon ja ostamaan ruoan isännältä, sekä myös palauttamaan kasvattamansa kanat isännälle. Maksu määräytyy isännän arvioiden pohjalta. Dokumentti Under Contract: Farmers and the Fine Print (2017) kuvaa kuinka tästä voi sukeutua täydellinen riippuvuussuhde, jota sitoo tuottajan kasvava velkataakka. Ahtaalle ajettujen kasvattajien tarinat ovat murheellista kuultavaa – mutteivät marxilaisen teorian valossa odottamattomia.

Teollinen tuotanto ja kuluttaja

Tarjoavatko vaihtoehtoiset tuotantomallit kuten lähituotanto tai osuuskunnat uusia mahdollisuuksia tasa-arvoisemmille valtasuhteille? Mahdollisesti, mutta vain rajoitetusti. Vaikka esimerkiksi Valio Oy on osuuskuntien omistama maidontuotannon keskittymä, se toimii silti markkinatalouden puitteissa – syyllistyen jopa maidon hinnan polkemiseen. Lähiruoka puolestaan on väistämättä pienen volyymin kauppaa, joka edellyttää lyhyttä fyysistä etäisyyttä markkinoista ja toisaalta keskiluokkaista ostovoimaa.

Markkinataloudessa annetaan ymmärtää, että kuluttajalla on täysi valta hallinnoida kulutustaan ja sitä kautta tuotantoa. Kulurakenne kuitenkin määrittää, että luonnollisissa oloissa kasvaneesta kanasta pitää maksaa kaupassa enemmän. Kana maksaa enemmän, koska sitä ei ole tuotettu kaikella teknologian mahdollistamalla tuotantokulujen säästöllä. Vaikka tehotuotettu kana kuluttaa enemmän teknologiaa, sitä voidaan tuottaa määrällisesti enemmän.

Kulutuksen ja tuottamisen maksimoimiseksi teollisen tehotuotannon tuotteet löytävät alhaisen hintansa vuoksi yhä kysyntänsä, kun taas kestävän kehityksen mukaiset tuotteet suunnataan omalle (keskiluokkaiselle) kuluttajasegmentilleen

Jos taas kuluttajat ovat valmiita maksamaan ”käsityönä” kasvatetuista kanoista, suurtuottajalla ei ole mitään sitäkään vastaan; tuotantoketjut voidaan räätälöidä palvelemaan erilaisia asiakassegmenttejä. Fraser ja Rimas (2011, 229) kommentoivat myös eettisen ”reilun kaupan” tuotannon muuttuneen suurtuotannoksi ylätasolla, koska vähittäiskauppa ei osta eettisestikään tuotettua tuotetta suoraan pientuottajilta suurten välillisten kulujen vuoksi. Luomukanojen suosiminen ei automaattisesti johda teollisen tuotannon vähenemiseen, koska muilla kulutussektoreilla kiertokulun piirissä teollisesti tuotettu kananliha on taas heidän liiketoiminnalleen keskeistä (kuten pikaruokalaketjuille). Luomu-kananmunien ilmestymistä suomalaisten ruokakauppojen hyllylle ei seurannut ”luomuttomien” kananmunien katoaminen.

Fraser ja Rimas (2011, 192) toteavat, että markkinatalouden ehdoilla toimiva (kapitalistinen) ”ruokaimperiumi” tarjoilee jokaiselle yhteiskuntaluokalle sille taloudellisesti sopivinta – vaan ei ravinnollisesti tai tuotannollisesti samanarvoista – ruokaa (Monsivais, McLain & Drewnowski 2010). Kulutuksen ja tuottamisen maksimoimiseksi teollisen tehotuotannon tuotteet löytävät alhaisen hintansa vuoksi yhä kysyntänsä, kun taas kestävän kehityksen mukaiset tuotteet suunnataan omalle (keskiluokkaiselle) kuluttajasegmentilleen.

Ruoka ihmisoikeutena?

Kun yhteiskunta eriarvoistuu, halvan ruoan saatavuuden tärkeys kasvaa. Leipäjonot ovat tulleet jäädäkseen esimerkiksi Suomeen (Ohisalo 2017). Ruoan suhteen vapaan markkinatalouden tuoma tehostus ei ole onnistunut lopettamaan laajamittaista ruokapulaa maailmassa, koska markkinatoimintaan kuuluu vain maksavien (kulutuskykyisten) kuluttajien huomiointi (Marx 1974b, 380; Fraser & Rimas 2011, 191; Carey, Gibney & Poe 2010, 90-92). Näin siitä huolimatta, että YK:n Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus, joka takaa muun muassa oikeuden ruokaan, on ollut voimassa jo 70-luvulta. Toisin sanoen, ruoan tulisi olla ihmisoikeus. Viime vuosien kehitys on ollut kaikkea muuta kuin rohkaisevaa.

Vapaan markkinatalouden tuoma tehostus ei ole onnistunut lopettamaan laajamittaista ruokapulaa maailmassa, koska markkinatoimintaan kuuluu vain maksavien (kulutuskykyisten) kuluttajien huomiointi

Ruoantuotannossakin ihmisoikeuksien toteutuminen on vaihtelevaa. Siinä missä teollistuneen maan ruokateollisuuden alihankkija voi ajautua epätoivoiseen velkakierteeseen, toisaalla teollinen ruoantuotanto saattaa toimia käytännössä orjatyövoimalla. Vapaakauppasopimukset ovat avanneet muiden maiden ruokatuotannon kehittyneiden maiden suuryritysten (kiertokulkujen) käyttöön, mistä syystä ruoan jakautuminen maailmassa ei vieläkään ole tasavertaista (Schanbacher 2010, viii). Sopimusten turvin – tai laittomasti – kaukaa pyydetty kala on suuryritysten kiertokulussa kannattavaa, mutta jättää kehittyvien maiden paikalliset pienkalastajat köyhyyteen kuluttamaan saaliinsa elämiseen, vailla mahdollisuutta menestyä taloudellisesti.

Vaaditaan yhteiskunnallinen ja poliittinen muutos

Markkinaehtoinen teollinen tuotanto on johtanut sekä tuotteen että tuottajan kohdalla kestämättömiin rakenteisiin: teollinen lihatuotanto suuressa mittakaavassa ei voi ottaa eläinten oikeuksia huomioon millään todellisella tavalla, eikä yksittäinen tuottaja voi poiketa muuten kuin hyvin rajoitetusti kilpailun pakottavista laeista asemaansa (elantoaan) menettämättä. Vaihtoehtoiset tuotantomallit jäävät väistämättä marginaaliin keskittyneen pääoman tuotantovoiman edessä. Kuluttajan vallan korostaminen on näiden mekanismien lainalaisuuksien aliarvioimista.

Tässä esseessä on pyritty esittämään, että ruoantuotannossa pätevät samanlaiset lainalaisuudet kuin muussakin kapitalistisessa tuotannossa, jossa pienet tuottajat ovat altavastaajina kansainvälisten tuotanto- ja myyntiketjujen kiertokulkua hallitsevan keskittyneen pääoman edessä (Agrifood Atlas 2017, 6). Ruoantuotanto on toki lisääntynyt mittavasti, mutta ruoan jakaantuminen kuluttajille on yhä epätasaista. Pelkän tuotantomuodon muuttaminen ei riitä, jos taustalla hallitsevat rakenteet ovat itse asiassa kapitalistisen kiertokulun elinehtoja. Ilman maksavaa asiakasta kapitalistinen tuotanto ja kiertokulku kriisiytyisivät.

Kestävä ratkaisu vaatisi sekä yhteiskunnallisen että poliittisen muutoksen: kulutustottumusten muutosta seuraa suuryritysten valta-aseman purkaminen ruoantuotannossa. Näin voidaan vähentää pääoman keskittymistä arvoketjussa alempana olevien tuottajien kustannuksella ja tasapainottaa nykyisiä rakenteita. Tavoitteeksi tulee asettaa yhtenäinen ruoan itsemääräämisoikeus (”food sovereignty”: Schanbacher 2010).

 Mikko Poutanen on poliittisesta taloudesta kiinnostunut valtio-opin jatko-opiskelija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

 Lähteet

Agrifood Atlas. (2017) Christine Chemnitz, Benjamin Luig, Mute Schimpf. Heinrich Böll Foundation, Rosa Luxemburg Foundation, Friends of the Earth Europe.

Carey, Sabine C., Gibney, Mark & Poe, Steven C. (2010) The politics of human rights: The quest for Dignity. Cambridge University Press.

Food, Inc. (2008) DVD. Robert Kenner (ohj). Robert Kenner, Elise Pearlstein, Kim Roberts (käsikirj.). Magnolia Pictures.

Fraser, Evan D.G. & Rimas, Andrew. (2011) Empires of Food. Arrow Books.

Harvey, David. (2013) A Companion on Marx’s Capital Volume 2. Verso: Lontoo, New York.

iPES Food – International panel of experts on sustainable food systems. (2017) Too Big to Feed. October 2017 executive summary.

Marx, Karl. (1974a) Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua, Ensimmäinen kirja. Kustannusliike Edistys: Moskova.

Marx, Karl. (1974b) Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua, Toinen kirja: Pääoman kiertoukulkuprosessi. Kustannusliike Edistys: Moskova.

Monsivais, Pablo, McLain, Julia & Drewnowski, Adam. (2010) “The rising disparity in the price of healthful foods: 2004–2008.” Food Policy 35(6): 514–520.

Ohisalo, Maria. (2017) Murusia hyvinvointivaltion pohjalla: leipäjonot, koettu hyvinvointi ja huono-osaisuus. Itä-Suomen yliopisto, väitöskirja.

Schanbacher, William. (2010) The Politics of Food: The Global Conflict between Food Security and Food Sovereignty. Praeger.

Sinclair, U. (1906) The Jungle. Unabridged Dover Thrift Edition, 2001. Dover Publications.

Under Contract: Farmers and the Fine Print. (2017) Marcello Cappellazzi & Sally Lee (ohj.), Marcello Cappellazzi, Sally Lee & Jean Willoughby (käsikirj.).