”Meillä ei ole mitään menetettävää. Tässä tilanteessa meillä on saavutettavana vain turvallisuutemme.” Kouluampumisesta selviytynyt floridalainen opiskelija Delaney Tarr piti puheensa Floridassa, ja minä katselin sitä Jyväskylässä. Nykymedia tekee mahdolliseksi asioiden seuraamisen, tiedon ja tunteen jakamisen, asioihin reagoimisen ja yhteisen keskustelun reaaliajassa.
Video oli julkaistu Yes she can -sivulla, jonka kuvaus kuuluu: ”Uskomme että naisten voimaannuttaminen politiikassa ja yhteiskunnassa voi muuttaa maailmaa.” Sivun tarkoituksena oli seurata ”ensimmäisen naisen” Michelle Obaman elämää, mutta se, kuten Family Obama -sivukin, on elänyt aktiivista poliittista elämäänsä Donald Trumpin valinnan jälkeenkin.
Uutislähetyksessä, josta Tarrin puhe oli otettu, samassa kuvassa puhujan kanssa seurataan opiskelijoiden mielenosoitusta valkoisen talon luona, sekä näytetään edellisten päivien aikana kuvattuja otoksia opiskelijoiden ulosmarsseista ja mielenosoituksista ympäri maata.
Tarr on yksi floridalaisista koululaisista, jotka ovat lähteneet liikkeelle. Viesti on kaikilla sama: me emme tätä haluaisi, mutta emme halua joutua ammutuksi, joten meidän on tehtävä jotain. Nuorten kanta Yhdysvaltojen aselakeihin on yksinkertainen: onko oikeus kantaa aseita suurempi kuin minun oikeuteni olla joutua ammutuksi?
Koululaisten liikkeellelähtö on ennennäkemätön. Se ei ole ainoa lyhyen ajan sisällä käynnistynyt poliittinen liike Yhdysvalloissa. Näyttäisi siltä, että poliittiset liikkeet ovat voimistuneet vuosikymmenten tauon jälkeen. Ilmiö ei ole irrallaan mediasfääristä.
Television suorat lähetykset ja 1960-luvun yhtenäismedia loivat pohjan Vietnamin sodan vastustamiselle, mustien vapausliikkeelle ja feministeille. Liikkeiden saavutukset pitivät pitkään yllä jonkinlaista demokraattisen valtion tunnetta. Ne kuitenkin kuihtuivat ruohonjuuritasolla, sosiaalisina liikkeinä, ja vuosikymmeniä vallalla on ollut konservatiivisuuden nousu, muuallakin kuin Yhdysvalloissa.
Sarjakuva, elokuva ja TV-sarjat ovat olleet moninaisuuden laajentajia ja vallankumouksen kielen kuvaajia
Ajatus vallankumouksesta, utopioista ja vastarinnan mahdollisuudesta tuntui pysyvän Star Warsin vastarintaliikkeen tavoin kituen hengissä 1970–2000-luvuilla niin taiteessa kuin populaarikulttuurissakin. Nyt yhteiskunnallinen kritiikki tuntuu taas kukoistavan lähinnä populaarikulttuurin ilmiöissä: sarjakuva, elokuva ja TV-sarjat ovat olleet moninaisuuden laajentajia ja vallankumouksen kielen kuvaajia, toisenlaisen maailmanjärjestyksen esittäjiä. Niitä ovat esittäneet supersankarit, kuten Patty Jenkisin ohjaamassa elokuvassa Wonder Woman (2017). Totalitarismia purki Wachowskin veljesten käsikirjoittama V for Vendetta (2005) ja vallankumousta tekivät Hunger games -elokuvat.
Viime vuosien aikana hyvinkin suorat analogiat – ei ainoastaan luokkayhteiskunnan kuvaamiseen, vaan myös täysimittaiseen vallankumoukseen – ovat tulleet jo arkikieleksi, kuten esimerkiksi Justin Timberlaken ja Amanda Seyfriden tähdittämässä, Andrew Niccolin käsikirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa In Time (2011).
Ei ole sattuma, että Delaney Tarrin puhe ilmestyi First ladyn Facebook-sivulla. Barack Obaman presidenttiys on ollut suorastaan utooppinen ilmestys muutoin jähmettyneessä globaalissa tilanteessa. Hänen vaalivoittonsa ja menestyksensä on vahvasti sidoksissa hänen kampanjointinsa ja medianäkyvyytensä kykyyn liittyä populaariin kuvastoon ja aikalaismediakommentointiin, pop-taiteesta, Mad-lehdestä, supersankareista ja erityisesti mustan musiikin ilmiöistä lähtien. Populaarikulttuuri on vastakulttuuria, se pukee sanoiksi rakenteita ja antaa kielen vastaansanomiselle. Barack ja Michelle Obama toimivat aktiivisesti nyt voimakkaana poliittisena fanikulttuurisena kontrastina trumpilaiselle aikakaudelle, joka on laajempi kuin itse Trumpin hallinto.
Populaarikulttuuri purkaa länsimaista kapitalismia tehokkaasti symbolisin viestein
Populaarikulttuuri purkaa länsimaista kapitalismia tehokkaasti symbolisin viestein. Se myös luo ja kehittää utooppisia kuvia sellaisten toteuttajille. Aikakaudesta ja valtakulttuurista riippuen populaarikulttuurin valtakulttuurille esittämien haasteiden nostattamat reaktiot vaihtelevat. Mustan ja valkoisen näyttelijän suudelma jäi huomiotta brittiläisen Granadan Play of the week -sarjan näytelmässä You in Your Small Corner vuonna 1962, koska se ei ollut siinä ajassa ja paikassa vallankumouksellinen. Sen sijaan kuusi vuotta myöhemmin kapteeni Kirkin ja luutnantti Uhuran suudelma amerikkalaisessa Star Trek -tv-sarjassa nostatti kohun, koska sille oli kontekstina ja taustana jenkkikulttuuri.
Ei ole niin, että vain puoluepoliittiset ohjelmat voivat olla utopian malleja. Ne kokoavat toteuttamiskelpoisia malleja, tavoitteellisia ohjelmia. Mutta tavoittavatko ne meneillään olevaa muutosta ruohonjuuritasolla? Pitäisikö hieman enemmän seurata myös sitä, miten mielikuvituksen ammattilaiset luovat meille tavoitteellisia maailmoja? Kysyä, millä tavoin populaarikulttuuri herättää ihmiset parempaan yhteiskuntaan?
Nykyvasemmisto on osa pitkää historiallista ketjua, ja se on koko ajan ollut aloittamassa ja saattamassa vallankumouksellisia liikkeitä ideoillaan alulle monin tavoin, kirjoittamassa ”saavuttamattomia utopioita” ilmaisuiksi, jotka nyt näkyvät populaarikulttuurissa. Nyt populaarikulttuuri vie ja yhdistää muutosta. Yhdessä sosiaalisen median kanssa ne antavat ääntä nopealle, globaalille muutokselle arvoissa ja asenteissa. Meillä on monia ryhmiä, joiden viesti on ”meillä ei ole mitään menetettävää”, ja he puhuvat nyt yhteen ääneen, koko ajan yhtä aikaa joka paikassa.
