Riitta Kylänpään kirjoittaman elämäkerran Tuhon profeetta. Pentti  Linkolan elämä johdosta Helsingin Sanomat haastatteli Linkolaa. Haastattelussa hän esitti tutuimman teesinsä – maailmassa on liikaa ihmisiä ja mikä tahansa väkiluvun vähennys on toivottavaa – käpytikka-vertauksen avulla:

”Muistan lapsuudestani, kun käpytikkojen kanta oli kasvanut Suomessa niin paljon, että syntyi suurvaellus kohti länttä. Saaristomeren myrskyissä kuoli tuhansittain käpytikkoja, ja rannat olivat niitä täynnä. Siitä lähtien olen ymmärtänyt, että se on ihan oikein. Jäljelle jäänyt käpytikkakanta oli kohtuullinen ja pystyi jatkamaan elämää. Afrikkalaisten liikehdintä on vastaavanlaista kuolinvaellusta.”

Toisin kuin voisi Linkolan julkikuvasta ankaran johdonmukaisena ajattelijana päätellä, käpytikka-vertaus on ristiriitainen. Yhtäältä se katsoo eläinlajeja viileän biologisesti. Ekologisilla lokeroilla on kantokykynsä, jonka ylittäneen lajin elämän jatkumisen kannalta on tarkoituksenmukaista, että kanta pienenee, vaikka rajustikin. Toisaalta vertaus olettaa, että eläinten kohtuullinen määrä ja lajien elämän jatkuminen on hyvä asia. Tällaista väitettä biologia ei kuitenkaan sisällä.

Jos elämää tarkastellaan vain biologisena ilmiönä, lajeilla ja niiden eloonjäämisillä ei ole merkitystä. Eloonjäänti ja sukupuutto ovat saman tason fysiikkaa ja kemiaa. Jos taas elämää pidetään hyvänä asiana, biologia ei voi ainakaan yksin sanella merkityksellisyyden ehtoja.

Linkola on oikeassa vaatiessaan ihmisiä tarkastelemaan itseään yhtenä lajina, jonka määrälle on maapallolla rajat. Samaan aikaan hän on väärässä olettaessaan, että nimenomaan biologialla voitaisiin perustella, mikä on hyvää ja tavoiteltavaa, tai että sellainen perustelu tavoittaisi ihmisjoukot.

Jos väestönkasvua halutaan hillitä ja väestömäärää vähentää, kaikki keinot eivät ole samanveroisia

Linkolan väitteisiin vastaavassa haastattelussa tutkija Ville Lähde osoittaa käpytikka-vertauksen toisen ongelman: Jos väestönkasvua halutaan hillitä ja väestömäärää vähentää, kaikki keinot eivät ole samanveroisia. Muiden tieteiden kuin biologian opit nimittäin kertovat, että parhaita lääkkeitä ovat ”terveydenhuolto, sosiaaliturva, koulutus ja yhteiskunnallinen vakaus”. Sota ja epävakaat olot eivät suinkaan ole keinoja väestön vähentämiseen, ja tämä on tieteellisesti todettu seikka.

Moni kauhistelee, miten jotkut voivat kiistää ihmisperäisen ilmastonmuutoksen olemassaolon. Haastattelussa Linkola toteaa, että Laura Huhtasaaren kaltaisille ihmisille, jotka eivät usko evoluutioon eivätkä tieteen tuloksiin, ei pitäisi antaa suunvuoroa lainkaan. Ehkä tiedekielteisyys tulee ymmärrettävämmäksi juuri näin: Linkola, joka uskoo muita vankemmin seuraavansa tieteellistä järkeä ja sen tuloksia, kuitenkin väestökysymyksen kohdalla kiistää tieteen tulokset tai ei ole kiinnostunut niistä. On täysin mahdollista ja jopa tavallista uskoa tieteeseen yhtäällä mutta ei toisaalla.

Julkisuudessa Linkola on jäänyt käpytikka-vertauksensa ja sen ”johdonmukaisten” seurausten latelun vangiksi. Toimittajia huvittaa hakea Linkolalta jokin ”laivakirveellä kädet poikki” -lainaus, jonka hän tietenkin rehellisenä miehenä tarjoaa. Linkolalla on kuitenkin paljon enemmän annettavaa ajattelijana. Jo 60-luvulta lähtien hän on huomauttanut, että Suomen teollistaminen ja vaurastuminen tarkoittaa samalla kulttuurista köyhtymistä. Linkola on kirjoittanut myös tekstejä, jotka puhuvat lintujen, kuten kalalokin tai mustarastaan, ilosta ja leikistä, luonnon elämästä kapeasti ymmärretyn eloonjäännin tuolla puolen.

Linkola on huomauttanut, että Suomen teollistaminen ja vaurastuminen tarkoittaa samalla kulttuurista köyhtymistä

Toki Linkola sanoo mitä sanoo väestön vähentämisestä ja kulutustarpeiden karsimisesta. Mutta ehkä kapea kuva Linkolasta ekofasistina on myös vastaanottokyvyttömyyden luoma. Esimerkiksi Linkolan syvästi tuntema ja kauniisti kirjoittama suru luonnon kurjistumisesta ja kuolemasta jää vähemmälle huomiolle.

Yksi Linkolan teeseistä on, että suomalaiset vihaavat isoja ja vanhoja puita. Tämän voi hänen mukaansa nähdä siitä, miten vanhat ja suuret puut kaadetaan sumeilematta, toisin kuin esimerkiksi monissa Keski-Euroopan maissa, joissa kaupungeissakin näkee taloja ja teitä, jotka on laitettu kiertämään puita.

Viha voi todellakin olla osa ilmiötä, jonka toinen puoli on kyvyttömyys arvostaa sitä, mikä on lähellä ja mille ei ole valtakulttuurin hyväksyntää. Puissa avostetaan ”vihreää kultaa”, niiden taloudellista arvoa, ja omassa itsessä tunteilematonta suhtautumista luontoon. Samoin Linkolassa arvostetaan ”johdonmukaista” järjenkäyttöä ja totuuksien laukomista.

Mutta entä jos Linkolassa johdonmukaisinta ei olekaan hänen järkensä, vaan hänen surunsa? Entä jos Linkola ajattelijana ei ole parhaimmillaan, kun hän esittää insinöörijärjen purskahduksia, vaan kun hän kutsuu meitä itsenäistymään?

Ja entä jos Suomen luonnossa tärkeintä ja pyhintä ei olekaan Koli, kansallispuistot ja suurpedot, vaan lähimetsä ja -järvi? Entä jos suojella pitäisikin sitä pihapuuta ja mökkilampea, johon on haavellinen tunneside?