Klassisessa vallankumouksellisessa perinteessä, niin marxilaisessa kuin anarkistisessakin, on usein nähty erilaisten yhteiskunnallisten kriisien luovan tilaa uuden yhteiskunnan synnyttävälle yhteiskunnalliselle liikkeelle. Ainakin kriisiaikoina erilaiset radikaalia yhteiskunnallista muutosta vaativat maailmankatsomukset saavat tiettyä uskottavuutta, jota niillä ei muuten välttämättä olisi vallitsevaa yhteiskuntaa tukevan ja oikeuttavan ideologian luonteesta johtuen.
Antonio Gramsci puhui omassa teoreettisessa tuotannossaan interregnumista, jolla hän tarkoitti tilannetta jossa vanha yhteiskunnallinen todellisuus oli kuolemassa, mutta jossa mikään uusi ei pääse myöskään syntymään.
Alkujaan interregnumilla tarkoitettiin sitä viivettä, joka ilmenee väistämättä vanhan kuninkaan kuolemisen ja uuden kuninkaan kruunaamisen välillä. Gramsci kuitenkin antoi tälle termille uuden merkityksen, joka korosti laajempaa sosiaalista, poliittista ja juridista järjestystä sekä sosiaalis-kulttuurisia olosuhteita. Interregnum merkitsi Gramscille sitä sekasortoista aikaa, joka vallitsee vanhan yhteiskuntamuodon rappeutumisen ja tuhoutumisen sekä uuden syntymisen välillä. Se viittasi hänelle myös vallankumoukselliseen tilanteeseen, jossa – kuten Lenin oli määritellyt – hallitsijat eivät enää kykene hallitsemaan eivätkä hallitut enää halua tulla hallituiksi.
Kriisikausina hallitsevalla hegemonialla on taipumus menettää uskottavuutensa, jolloin voi hyvinkin syntyä tilaa uusille yhteiskunnallisille visioille
Yhteiskunnalliset (ja planetaariset) kriisit eivät tietenkään automaattisesti tuota uutta yhteiskunnallista todellisuutta, mutta yhteiskunnallisilla kriiseillä on taipumusta kyseenalaistaa vallitsevaa yhteiskuntaa oikeuttavan ideologian legitimiteetti. Kriisikausina hallitsevalla hegemonialla on taipumus menettää uskottavuutensa, jolloin voi hyvinkin syntyä tilaa uusille yhteiskunnallisille visioille. Juuri tällaisina hetkinä oma-aloitteisella poliittisella liikkeellä voi olla mahdollisuus edistää omaa projektiaan mikäli se vain kykenee vakuuttamaan oman projektinsa mielekkyydestä. Tämän vakuuttamisen tueksi tarvitaan vakuuttavaa kertomusta siitä millainen on yhteiskuntamme historia ja millainen voisi olla sen tulevaisuus. Tarvitaan niin sanoakseni ”suuria kertomuksia” ja utopioita näyttämään tie ulos kriiseistä. Juuri nyt utopiaamme on sisällytettävä ennen kaikkea ajatus planeettamme elonkehän pelastamisesta.
Interregnumin aikana utopioiden merkitys tulee ehdottoman tärkeäksi. Utopia välttämättä ole harmitonta (tai harmillista) haaveilua vaan sillä voi olla elintärkeä merkitys sen visioimisessa, mitä voisi tulla juuri nyt tuhoutuvan yhteiskunnallisen järjestelmän tilalle. Kriisiytyneessä yhteiskunnassa ihmiset kokevat elämänsä syvenevästi epävarmaksi, he ovat ahdistuneita tulevaisuudesta ja usein hakevat monitahoisille prosesseille syyllisiä. Tästä voi seurata pahimmillaan vain reaktiivista sulkeutuneisuutta, joka ilmenee nationalistisissa, naisvihamielisissä sekä jopa selkeän rasistisissa ja fasistisissa muodoissa.
Näiden reaktioiden yleisyys kielii ainoastaan siitä, että vasemmisto ei ole kyennyt vakuuttamaan ihmisiä omasta utopiastaan, omasta ”suuresta kertomuksestaan” – mikäli tällaista kertomusta nykyvasemmistolla enää edes on. Valtakamppailut ovat tietenkin aina politiikan ytimessä, mutta näiden valtakamppailujen ydintä puolestaan ovat utopioiden, yhteiskunnallisten visioiden väliset kamppailut. Ja jollei selkeää visiota tulevaisuuden yhteiskunnasta kyetä muodostamaan, joudutaan tarttumaan menneisyyden suurtekoihin. Niin hieno luomus kuin hyvinvointivaltio olikin, ei mikään politiikkaa tukeva visio voi milloinkaan kiinnittyä vain pelkästään menneisyyteen kurottavaan hyvinvointivaltionostalgiaan.
Vasemmisto ei ole kyennyt vakuuttamaan ihmisiä omasta utopiastaan, omasta ”suuresta kertomuksestaan” – mikäli tällaista kertomusta nykyvasemmistolla enää on
Politiikka suuntautuu aina tulevaisuuteen ja siksi juuri näkemys tulevaisuuden yhteiskunnasta on keskeinen. Tällainen visiointi on kaiken politiikan ydin. Ilman yhteiskunnallisia visioita ei ole tulevaisuutta, eikä siten myöskään politiikkaa.
Nyt on uusien aloitteiden aika. Poliittinen toiminta tarvitsee suunnan jota kohden edetä sekä ”kompassin”, jonka avulla suunnistaa. Vaikka etenemisen tielle tulisi railoja, seinämiä tai vuoria ja jouduttaisiin ottamaan takapakkia näiden esteiden voittamiseksi, on meillä oltava kompassi joka näyttää tilanteesta riippumatta suunnan kohti parempaa, kestävämpää ja oikeudenmukaisempaa maailmaa.
