Työnjako on tuottanut yhteisöjen kiinteyden sosiaaliset rakenteet modernissa yhteiskunnassa. Vuokratyö, digitalisaatio, työn monialaistuminen ja sopimuskäytäntöjen pirstoutuminen muuttavat kuitenkin työn merkitystä. Tuottaako työ enää kiinteitä sosiaalisia suhteita? Miten työ ylipäänsä koetaan?
Klassisessa taloustieteessä ja Karl Marxinkin ajattelussa esiintyvä työnjaon käsite oli merkityksellinen myös sosiologi Émile Durkheimille (1858–1917). Durkheimin sosiologiassa työ ei ole vain esineitä valmistavaa tai taloudellisesti tuottavaa toimintaa vaan se tuottaa myös yhteiskunnallisen ja sosiaalisen elämän kiinteyden.
Durkheim pyrki selittämään, mikä tuottaa yhteiskunnan sosiaaliset rakenteet ja käytännöt, sekä arvioimaan yhteisöllisyyden kiinteyden astetta. Tässä tekstissä tarkastelen, miltä tämän päivän työelämä ja työmarkkinat näyttävät Durkheimin sosiologian valossa. Miten erilaiset työsuhteet, vuokratyö, sopimuskäytäntöjen pirstoutuminen tai työn monialaistuminen vaikuttavat työn merkitykseen sosiaalisten suhteiden luojana?
Työnjaon merkitys
Durkheimin varhaisin klassikkoteos Sosiaalisesta työnjaosta (De la division du travail social, 1893) pyrki määrittelemään teollistuvien ja modernisoituvien yhteiskuntien sosiaalisen siteen luonteen. Teoksessa Durkheim määrittelee sosiaalisen solidaarisuuden kaksi muotoa: mekaanisen ja orgaanisen solidaarisuuden. Niiden avulla Durkheim kuvaa yhteiskunnan sosiaalisen rakenteen tunnuspiirteiden eroja traditionaalisessa (mekaaninen) ja modernissa yhteiskunnassa (orgaaninen).
Mainittujen solidaarisuuden muotojen keskeinen ero on työnjaon aste. Työnjako taloustieteen käsitteenä on lähtöisin ”kapitalismin isän” Adam Smithin teoksesta Kansojen varallisuus (Wealth of Nations, 1776). Kun työnjako eriytyy eli kun yhteiskunnassa kehittyy uusia työnmuotoja, syntyy vaurautta (esim. Gronow, 2006, 46-51). Työnjaon eriytymisen ohella vaurautta kerryttävät uudet työvälineet sekä työtä nopeuttavat toimintatavat: tehostaminen tai työvaiheista luopuminen. Työnjaon eriytymisen myötä syntyvät pidemmälle jalostetut hyödykkeet, sekä ylellisyystuotteet.
Marx ei kyseenalaistanut, etteikö työnjako kerryttäisi vaurautta, mutta hänelle työnjako edusti ennen kaikkea yhteiskunnallisen vieraantumisen synnyttävää lähdettä. Yksilö ajautuu työnjaon myötä tekemäänsä työhön ja ”toimintakehään”, johon hän on toimeentulonsa vuoksi sidottu. (Ks. Marx & Engels, 1846, 1.luku). Durkheim taas ajatteli oppi-isänsä Auguste Comten tavoin työnjaolla olevan muitakin tehtäviä kuin taloudellisen tehokkuuden lisääminen (Töttö, 2006, 180).
Durkheimin teorian mukaan työnjako tuottaa yksilöllisyyttä positiivisessa mielessä. Vaikka työnjaon eriytyessä yksilöllisyys kehittyy, myös yksilöiden välinen solidaarisuus muuttuu tiiviimmäksi (Aro & Jokivuori, 2010,103).
Työnjako määrittää yhteiskunnan arvoja ja lainsäädäntöä (Durkheim, 1893, 73). Työnjaon kehityksen myötä syntyvä yksilöiden välinen solidaarisuus ilmenee esimerkiksi sopimuksellisessa solidaarisuudessa, sopimisoikeuteen perustuvassa kooperatiivisessa laissa.
Lisäksi työnjaon kehittyessä yksilöt ovat vähemmän riippuvaisia sosiaalisesta kokonaisuudesta, yhteiskunnasta. Traditionaalisen yhteiskunnan mekaanisessa solidaarisuudessa kollektiivinen tajunta[1] on sosiaalisen elämän lähde. Tämän tajunnan aste on aina sitä vahvempi, mitä traditionaalisempi yhteiskunta on. Modernissa, orgaanisessa solidaarisuudessa, yhteiskunta ei kykene enää tuottamaan sosiaalisen elämän mahdollistavaa kollektiivista tajuntaa. Orgaanisessa solidaarisuudessa yksilön tajunta ja yksilöllisyys saavat työnjaon erikoistuessa tilaa kollektiivisen tajunnan vaikutukselta.
Sosiaalinen elämä on lähtöisin ”yksilöiden tajunnan samanlaisuudesta ja sosiaalisesta työnjaosta” (Durkheim 1893 211). Sosiaalinen riippuvuus näkyy ihmisen luonnollisena taipumuksena kokea lojaalisuutta samanlaisiaan kohtaan (Durkheim 1893, 146; Arppe, 2016, 41-42). Työnjaon tuottama sosiaalisen elämän kiinteys ilmenee ensi kädessä työssä ja sen piiriin kuuluvissa yhteisöissä.
Korporaatiot ja sopimuksellinen solidaarisuus
Miten työnjako kykenee pitämään yhteisöt ja yhteiskunnan koossa? Durkheim osoittaa, että niin mekaanisessa kuin orgaanisessa solidaarisuudessa, on ammattikilloilla ollut historiallinen merkitys solidaarisuuden ja lojaalisuuden luojina. Modernin yhteiskunnan orgaanisessa solidaarisuudessa tämä tehtävä kuuluu Durkheimin kuvaamille korporaatioille. Korporaation tärkein tehtävä ei ole taloudellinen vaan moraalinen tehtävä: asettaa yhteisön etu yksilöä määrittävän edun edelle (Töttö, 2006, 203).
Ammattiliittojen alkuperäiset tehtävät vastaavatkin paljolti Durkheimin korporaatioille määrittämiä tehtäviä. Durkheimin määrittelemä korporaatio on ammatillisesti järjestäytynyt ryhmä, jonka tehtäviin kuuluu alan sisäisen toiminnan ja tarpeiden välinen sääntely (Durkheim, 1893, 21).
Pohjoismaiden kaltaisissa korporativistisissa valtioissa onkin korostunut sopimusoikeuteen perustuva kooperatiivinen laki, ”sopimuksellinen solidaarisuus”. Suomessa tätä piirrettä ovat edustaneet kolmikantaiset työmarkkinaratkaisut, joihin valtio on tunnetusti osallistunut sovittelevassa roolissa työntekijä- ja työnantajajärjestöjen sopiessa keskenään työmarkkinoita koskevista kysymyksistä.
Työmarkkinoilla on olemassa kaikkia työntekijöitä velvoittavia lakeja (esimerkiksi työturvallisuuslaki), sekä sopimusoikeudellisia sopimuksia, joiden piirissä eivät ole kaikki työntekijät (työehtosopimukset). Jälkimmäisten sovellettavuus on tapauskohtaista etenkin moninaistuvien työn muotojen piirissä. Vuokratyöntekijät eivät esimerkiksi yleensä ole tekemänsä työn työehtosopimukseen sisältyvien etujen piirissä (Tanskanen, 2012, 62). [2] Tämä on ongelma nykyisille ammattiliitoille niin sopimuksellisessa mielessä kuin toiminnan harjoittamisen kannalta. Ammattiliitot joutuvat keksimään uudenlaisia edunvalvonnan muotoja ja pohtimaan, miten kannustaa vuokratyöntekijöitä järjestäytymään. Epätyypilliset työsuhteet myös murentavat työntekijöiden keskinäistä solidaarisuutta. Työn vastaanottaminen halvemmalla palkalla ja huonommin työehdoin heikentää aina kaikkien samaa työtä harjoittavien etuja ja palkkatasoa.
Työn vastaanottaminen halvemmalla palkalla ja huonommin työehdoin heikentää aina kaikkien samaa työtä harjoittavien etuja ja palkkatasoa.
Durkheim esittää, että ammattiin liittyvät rikkeet aiheuttavat yleisiä moraalisia normeja vähemmän paheksuntaa, mutta työhön kytkeytyvät moraalisäännöt ovat muiden moraalisääntöjen tavoin silti yhtä pakottavia. (Durkheim 1893,212). Työlainsäädännön funktio on yksilöä velvoittava siinä mielessä, että yksilö joutuu toimimaan omien intressiensä vastaisesti ja hyväksymään sovitteluratkaisuja korkeampien intressien takia. Korkeampia intressejä keskitetyissä ratkaisuissa ovat olleet talouden vakauttaminen työrauhalla ja talouden ennustettavuus. Täten myös heikommissa työsuhteen muodoissa toimivat työntekijät joutuvat asettamaan nämä intressit omien oikeuksiensa edelle.
Yhteiskunnan rooli ei ole Durkheimille pelkästään sopimusten noudattamisen tarkkailu vaan myös ehtojen asettaminen sopimiselle (Durkheim 1893, 202). Työehtosopimisen ja siihen liittyvien käytäntöjen tulevaisuus on avoin kysymys suomalaisella työmarkkinakentällä. Työnantajajärjestöt ovat ilmoittaneet luopuvansa keskitetyistä ratkaisuista ja haluaisivat lisätä paikallista sopimista. Työntekijäjärjestöt haluavat varmistaa, että paikallinen sopiminen ei tarkoita samaa asiaa kuin yleissitovien työehtosopimusten murtaminen. Lainsäädännön ja sopimuskäytäntöjen pirstoutumisella saattaisi olla laajempia vaikutuksia työelämän laadullisen kokemisen kannalta, kenties jopa negatiivisia sosiaalisia vaikutuksia.
Durkheimin kanta onkin, että mitä pidemmälle työnjako kehittyy, sitä pidemmälle yhteiskunnan sekä itse lainsäädännön tulee kehittyä (Durkheim 1893, 209). Sopimisen vapauden tai keskitettyjen ratkaisujen rinnalla tulisikin pohtia myös kaikkia työntekijöitä ja työnantajia velvoittavaa lainsäädäntöä. Olisi syytä tarkastella esimerkiksi työsuhteen muotoihin liittyviä ehtoja tai sopimusvapautta pakottavia lakeja.
Missä ovat sosiaaliset suhteet?
Tuottaako työ enää kiinteitä sosiaalisia suhteita Durkheimin tarkoittamassa mielessä ? Miten työ ylipäänsä koetaan? Digitaalisen kehityksen tuloksena meillä on mahdollisuus olla jatkuvasti yhteydessä lähipiiriimme, sukulaisiin ja ystäviin verkon tarjoamien yhteisöalustojen kautta. Näin ollen työyhteisössä ei ole samassa määrin tarvetta kiinteälle sosiaaliselle toiminnalle kuin aiemmin.
Sosiaalinen media on tuonut myös uusia työtehtäviä, kuten uudenlaiset viestinnän ja joukkotiedotuksen muodot. Nämä työtehtävät korreloivat työntekijän sosioekonomisen aseman mukaan (TEM 2016, 33). Tämä saattaa olla yksi syy, miksi alemmat ja ylemmät toimihenkilöt kokevat omat työyhteisönsä yhteisöllisempinä kuin työntekijät (TEM 2016, 56). Toimihenkilöt käyttävät kenties taukonsa keskusteluun työkavereiden kanssa, eivätkä käyttämillään työalustoilla. Työntekijöiden ja toimihenkilöiden työolojen eroissa on kuitenkin monia sosioekonomisesti erottavia tekijöitä. Näitä ovat muun muassa työoloihin vaikuttamisen mahdollisuudet (TEM 2016, 21), saatavan palautteen järjestelmällisyys ja kannustimet (TEM 2016, 79), sekä työn kuormittavuus (TEM 2016, 72). Työntekijät kokevat työnsä toimihenkilöihin verrattuna fyysisesti raskaammaksi ja selkeästi raskaammaksi kuin kymmenen vuotta sitten. Alemmat ja ylemmät toimihenkilöt kokevat työnsä taas henkisesti raskaammaksi verrattuna työntekijöihin. Edellä mainituin syin voidaan päätellä, että sosioekonominen asema vaikuttaa ylipäätänsä itse työympäristöön, jossa työelämän sosiaalinen elämä tapahtuu.
Durkheimin työnjaon epätyypilliset muodot ja muuttuva työ
Durkheim ei väitä, että työnjako etenisi markkinatalouteen perustuvissa yhteiskunnissa mutkattomasti. Työnjako voi esiintyä myös patologisissa, poikkeavissa muodoissa. Näitä ovat anominen, väkinäinen, sekä Durkheimin määrittelemätön ”toisenlainen epätyypillinen työnjako” (Durkheim, 1893, 323-324).[3] Nämä työnjaon muodot eivät tuota sosiaalista solidaarisuutta vaan näillä on sen kannalta vastakkaisia seurauksia. Anominen työnjako on teollisuuden tai kaupan kriisien ja vararikkojen seuraus (Durkheim 1893, 324). Väkinäinen työnjako taas on seurausta siitä, että yksilöt eivät ajaudu luonnollisia ominaisuuksiaan ja taitojaan vastaaviin tehtäviin (Durkheim 1893, 343-344). Kolmas tyyppi on seurausta huonosta työtehtävien järjestämisestä ja suunnittelusta (Durkheim 1893, 353).
Anomisessa työnjaossa yksilö saattaa tuntea työn kautta itsensä ja elämänsä merkityksettömäksi (Aro & Jokivuori 2010, 103). Vaikka anomia onkin lähellä Marxin vieraantumisen käsitettä, ei se ole vastaava käsite. Marxille vieraantuminen käsitteenä edustaa työntekijän välistä suhdetta valmistamiinsa esineisiin ja esinemuotoiseen maailmaan ja tämän kautta ihmisluontoon (ks. luku Vieraantunut työ. Marx, 1844).
Durkheimille anomia viestii yhteiskunnan ja yhteisön välisestä normittomuuden tilasta (Allardt, 1971, 91). [4] Anomia voi ilmetä yhteiskunnallisena tilana paitsi talouden kriiseissä, myös jatkuvassa talouskasvussa, jolloin yksilöiden talouteen ja kuluttamiseen liittyvät arvot muuttuvat. Säästäväisyys ei välttämättä olekaan enää hyve ja kuluttaminen voi saada 1980-luvun ”juppivuosien” kaltaisia piirteitä (Aro & Jokivuori 2010, 105).
Väkinäisessä työnjaossa yksilöt eivät ajaudu yhteiskunnassa toteuttamaan tehtäviä, joita näiden luonnolliset taidot vastaavat. Tämän työnjaon muodon voisi ajatella vastaavan ainakin rationalisoitavaa tai automatisoitavaa työtä, oikeastaan mitä tahansa työtä, jossa pyritään työn uudelleen suunnittelulla tehokkuuteen. Väkinäisen työnjaon vastakohta olisi pakottamaton työnjako, jossa yksilöillä ei ole esteitä näiden tehtävien harjoittamiseksi tai näihin asemiin pääsemiseksi (Aro & Jokivuori 2010, 103). Pakottamattomassa työnjaossa yksilö saa tekemästään työstään oikeudenmukaisen palkkion perustuen tämän takaavaan sopimukseen.
Tehostuva työ ja työelämän laatu
Durkheimin mainitsema ”kolmas työnjaon epänormaali tyyppi” ei jätä tarpeeksi tilaa yksilön toiminnalle (Durkheim, 1893, 353). Tämä on seurausta työn huonosta suunnittelusta, jonka seurauksena työntekijät eivät kykene perehtymään mihinkään saamaansa työtehtävään tarpeeksi. Täten ilmenee sosiaalista hajanaisuutta ja epäjärjestyneisyyttä. Jalostuksen menetettyä asemaansa työllisyyden muotona kotimaisilla työmarkkinoilla ei työn tehostaminen aina tapahdukaan välttämättä automatisaatiolla tai työvaiheiden pilkkomisella vaan työn järjestämisellä kokonaan uudestaan. Tähän voi kuulua myös työnmuotojen sekoittuminen toisiinsa.
Durkheimin kuvaamat työnjaon patologiset muodot vaikuttaisivat yleistyneen nykypäivän työelämässä.
Durkheim ei nähnyt ongelmaa eri ammattien välisessä kilpailussa, koska nämä tähtäävät eri päämääriin (Durkheim 1893, 247). Muuttuvassa työssä työ tehostuu kuitenkin niin suorittavassa työssä kuin tietotyössä uusin työtehtävin. Julkisilla ja palvelualoilla yleistyvät monipalvelutyöt, joissa työntekijät hoitavat yhä useamman alan ja ammatin tehtäviä samalla palkalla. Postityöntekijän leikatessa nurmikkoa ja kioskin työntekijän myydessä tuotteita konserttilipusta krakovanmakkaraan herää kysymys paitsi yleisestä työn merkityksellisyyden tunteesta myös itse työn tehokkuudesta. Kioskityöntekijä joutuu pohtimaan uusien opeteltavien tehtävien listaa ja varsinaisten palveluiden laatu kärsii. Postin jakelu tökkii. Kolmannen sukupolven nakkikioskiyrittäjä joutuu kilpailemaan useita palveluita tuottavan kioskiketjun kanssa.
Lopuksi
Työ on tärkeä ihmiselämän aktiviteetti, joka vie keskeisen osan ihmisen valveillaoloajasta. Työn yhteiskunnallista merkitystä voi kuvata monella tapaa. Voidaan tarkastella työn kustannuksia palkkojen määränä ja kustannusten vaikutuksina kilpailukykyyn. Työllisyysasteella voidaan tarkastella töissä käyvien määrää ja veronkannon valtiolle tuomia tuloja, sekä työttömyyden kustannuksia kuten tulonsiirtoihin menevää rahan määrää.
Työllä on kuitenkin aina myös rooli elämän merkitysten ja siten hyvinvoinnin sekä yksilöllisen persoonallisuuden rakentajana. Durkheimin kuvaamat työnjaon patologiset muodot vaikuttaisivat yleistyneen nykypäivän työelämässä. Tämä vaikuttaa väistämättä siihen, miten työn merkityksellisyyden kokemukset ja solidaarisuus rakentuvat.
Kirjoittaja Joonas Pulkkinen on estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.
Lähteet:
Allardt, Erik :Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine. Porvoo: WSOY.
Aro, Jari & Jokivuori, Petri: Klassisen sosiologia ja moderni maailma. Helsinki: WSOYpro Oy.
Arppe, Tiina 2016: Uskonto ja väkivalta. Durkheimin perilliset. Helsinki: Tutkijaliitto.
Bernard, Phillippe 2002: Suicide and anomie. Teoksessa. Durkheim Today. Toim. W.S.F Pickering. New York: Berghan Books.
Durkheim, Émile 1893/1990: Sosiaalisesta työnjaosta. Suom. Seppo Randell. Jyväskylä: Gaudeamus.
Gronow, Jukka 2006: Valistusfilosofia ja poliittinen taloustiede: Yhteiskunta omalakisena järjestelmänä. Teoksessa. Sosiologian klassikot. Toim. Jukka Gronow, Arto Noro, Pertti Töttö. Jyväskylä: Gaudeamus (1.p 1996).
Marx, Karl & Engels, Friedrich 1846: Saksalainen ideologia. Suom. Tuntematon. Viitattu. 26.4 https://www.marxists.org/suomi/marx-engels/1846/saksalainen-ideologia/index.htm
Marx, Karl 1844: Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset. Suom. Antero Tiusanen. Viitattu. 18.4. https://www.marxists.org/suomi/marx-engels/1844/taloudellis-filosofiset-kasikirjoitukset/index.htm
Tanskanen, Antti 2012: Huono-osaisia työntekijöitä? Tutkimus vuokratyöntekijöiden työelämän laadusta. Väitöskirja. Helsingin yliopisto. Valtiotieteellinen tiedekunta. Sosiaalitieteiden laitos.
Töttö, Pertti 2006: Émile Durkheim – Kaikki on sosiaalista. Teoksessa. Sosiologian klassikot. Toim. Jukka Gronow, Arto Noro, Pertti Töttö. Jyväskylä: Gaudeamus (1.p 1996).
TEM 2016: Työolobarometri. Ennakkotiedot, syksy 2016. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. TEM raportteja 10/2017. Viitattu 4.4.2017. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-327-197-5
[1] Kollektiivinen tajunta (tai Jungin tapauksessa myös alitajunta) on käsitteenä tunnetumpi psykoanalyytikko C.G. Jungin tuotannosta, mutta on alun perin Durkheimin käsite. Jungin ja Durkheimin tavat käyttää käsitettä eivät kuitenkaan ole yhtenevät.
[2] Vuokratyön käytön lisääntyneestä määrästä ks. Työolobarometri. Ennakkotiedot, syksy 2016, 14.
[3] Tämä on pelkistys Durkheimin ajattelusta, poikkeamatyyppejä voi olla hänen mukaansa muitakin. Ks. viite.
[4] Anomiaa ei käsitteenä juurikaan sosiologisessa tutkimuksissa enää käytetä. ks. esim. Bernard, 2002, 82.
