Kehityskertomukseen, jonka mukaan elämme juuri nyt valistuneinta ja edistyneintä aikaa, kuuluu itsestäänselvyytenä, että aikamme on myös kaikkein syvimmin tieteellisen tiedon ohjaamaa. Sopivasti määriteltynä (esimerkiksi vain tieteen teknologista soveltamista tarkastellen) näin kenties onkin. Samaan aikaan tieteen peruspilareissa on kuitenkin pelottavan nopeasti eteneviä halkeamia.

Paineet hyödyllisen, kaupallistettavan tai ranking-listoilla korkealle nousevan huipputieteen tekemiseen ovat kaikkialla kovat. Melutaso jo tieteen itsensä sisällä on korkea. Viime vuonna hollantilaiset tutkijat totesivat, että ylisanojen kuten ”amazing”, ”astonishing”, ”unique” käyttö on biolääketieteellisissä artikkeleissa kasvanut vuosina 1974-2014 kaiken kaikkiaan 880 prosenttia ja joidenkin sanojen, kuten ”robust,” “novel,” “innovative,” tai “unprecedented,” jopa 15 000 prosenttia. Osa kasvusta voi selittyä aidolla laadun nousulla, osa yleisellä kielenkäytön muutoksella, mutta osansa jää ilman muuta puhtaalle mainostukselle.

Virginia Techin Marc Edwards ja Siddharta Roy huomauttavat kokoavassa tutkimuksessaan, että viimeisen 50 aikana lisääntynyt ”hyper”kilpailu, kvantitatiiviset mittarit ja tieteen muuttunut ”bisnes-malli” ovat johtaneet kieroutuneisiin kannustinrakenteisiin. He lainaavat Barry Schwartzin tokaisua: ”Kun luotetaan kannustimiin, mädätetään hyveitä. Sitten kun pitäisi löytää ihmisiä, jotka toimivat oikein, heitä ei enää olekaan.”

Suomessakin uusi yliopistolaki ja monet muut uudistukset ovat kansainvälistä trendiä apinoiden korostaneet mittareita ja kannustimia. Vaarana Edwards ja Roy näkevät, että tieteentekijöiden kriittinen massa muuttuu epäluotettaviksi (esimerkiksi juuri ylisanoja käyttämällä, liian nopealla ja huolimattomalla julkaisemisella, vertaisarviointia vääristämällä ja puutteellisesti toistettavilla tutkimuksilla jne.). Tällöin koko tieteellisen toiminnan julkinen luotettavuus kärsii.

Vielä pahempaan kilpahuutoon tieteellinen informaatio joutuu julkisuudessa. Internet ja varsinkin sosiaalinen media ja älypuhelimet ovat nuori ilmiö. Elämme vaihetta, jossa perinteisten sanomalehtien ja muiden mediakanavien roolitus on sekaisin, ja jossa valeuutiset, informaatiokuplat, ”vaihtoehtoiset faktat” ja varsinainen informaatiosota hakevat asemiaan. Tilanne varmasti vielä muuttuu, teknologian ja sosiaalisten käytäntöjen kehittyessä, mutta nyt tiede on ikään kuin uudestaan kilpailemassa auktoriteetista, joka sillä jo kerran oli.

Pahin vaara on kuitenkin vasta edessä. Luonnontieteellinen yhteisö on yhtä mieltä, että jollei hiilidioksipäästöjä saada kuriin, ilmasto muuttuu muutamassa vuosikymmenessä katastrofaalisesti. Valitettavasti tieteellisillä instituutioilla kokonaisuutena on se ongelma, että ne esittävät julkisuuteen kahta erilaista viestiä. Yhtäällä ovat yhä epätoivoisemmiksi käyvät äänenpainot, jotka esittävät, että kiireellisetkin toimet ovat myöhässä ja ihmepelastusten sijaan on tehtävä se, mikä toimii varmasti, eli vähennettävä päästöjä. Toisaalla ovat optimisimia korostavat äänet, jotka joko tosissaan luottavat teknologisten ratkaisujen löytymiseen tai ainakin haluavat antaa toivoa siihen (tai saada lisärahoitusta).

Miksi ihmiset eivät luota informaatioon, informaationvälittäjiin ja -lähteisiin? No, miksi luottaa tieteeseen, jos ”tiede” itsekin puhuu kahta viestiä tai jos tiede tunnetaan liioittelustaan ja rahan- ja vallanhalustaan? Varsinkaan jos tieteelliset instituutiot eivät ota selvää johtajuutta asiassa? Voi olla aivan liikaa vaatia suurelta yleisöltä erottelukykyä, jolla se tunnistaisi tieteellisten instituutioiden erilaiset lähtökohdat, tavoitteet ja luotettavuudet.

Jos tieteellisten instituutioiden johtajuus jää puuttumaan, voi käydä niin, että monimutkaiset ihmissivilisaatiot jatkuvat ilmastonmuutoksesta huolimatta, mutta ne katsovat tiedettä yhtenä ohitettuna vaiheena, korruptoituneena ”asiantuntijuuden” muotona, jolla ei lopulta ollut selkärankaa sen enempää kuin muillakaan vanhan maailman järjestelmillä.