Whoopi Goldberg on kertonut erään lapsuutensa tärkeimmistä kokemuksista olleen sen, kun hän yhdeksänvuotiaana sattui puolivahingossa katsomaan Star Trekiä. Sarja oli aikanaan monella tapaa edistyksellinen, jopa vallankumouksellinen – eikä vähiten siksi, että luutnantti Uhuraa esitti musta nainen, Nichelle Nichols. Goldberg muistelee hämmentyneensä näystä kovasti ja huutaneen äitiänsä katsomaan: televisiossa on musta nainen, joka ei ole piika!
Myöhemmin, kuten tiedämme, Goldbergistä itsestäänkin tuli arvostettu näyttelijä. Kuin kunnianosoituksena lapsuutensa sankarille hän on myös esiintynyt Star Trek: The Next Generation -sarjassa Guinanin roolissa.
Representaatioilla on väliä. Sillä, millaisia ihmisiä näemme televisiossa, lehdissä ja sosiaalisessa mediassa, mistä he puhuvat ja miten heitä arvotetaan, on aidosti merkitystä. Median tarkoitus on kertoa meille, millainen maailma on kaikessa moninaisuudessaan. Naistenpäivän kunniaksi Helsingin Sanomat julkisti sukupuolilaskurin, mittarin, joka seuraa naisten ja miesten edustusta lehden palstoilla. Lehti oli tullut laskelmissaan tulokseen, että naiset ovat sen sisällöissä selvästi aliedustettuja: ”heikoimpina” päivinä vain neljännes jutuissa esiintyneistä ihmisistä oli naisia.
Tällaisessa mekaanisessa laskemisessa on kuitenkin runsaasti ongelmia. Ensiksikin pelkkä määrällinen edustus ei välttämättä kerro juuri mitään. Kuten lehti itsekin huomauttaa, vielä tärkeämpää on kiinnittää huomiota siihen, mitä eri sukupuolet lehdessä tekevät ja sanovat ja millaisissa rooleissa he esiintyvät. Toimittajien pitäisi kyseenalaistaa omia toimintatapojaan: kysynkö lausuntoa taas siltä tutulta miesasiantuntijalta, vai löytyisikö jostain yhtä pätevä nainen kommentoimaan? Sukupuolten tasa-arvoa ei myöskään saavuteta sillä, että samaan juttuun haastatellaan miestä asiantuntijana ja naista kokemusasiantuntijana, arjen äänenä. Tämä varsin tyypillinen asetelma on omiaan vahvistamaan mielikuvia julkisuudesta miesten pelikenttänä, siinä missä privaatti ja arkinen ovat naisten heiniä.
Toimittajien pitäisi kyseenalaistaa omia toimintatapojaan: kysynkö lausuntoa taas siltä tutulta miesasiantuntijalta, vai löytyisikö jostain yhtä pätevä nainen kommentoimaan?
Toisekseen laskuri hukkaa tasa-arvon muut ulottuvuudet. On monia asioita, joissa sukupuolijako ei ole ainoa eikä edes merkityksellisin erottelija. Esimerkiksi puhuttaessa peruskoulusta tavataan toistaa, miten pojat alisuoriutuvat suhteessa tyttöihin. Tosiasiassa heikosti pärjäävät nimenomaan työväenluokkaiset pojat. Jos media ei nosta esiin luokkaulottuvuutta, ei sen merkitystä välttämättä osata riittävästi nähdä – eikä osata vaatia luokkatietoista politiikkaa asian korjaamiseksi. Tämä on intersektionaalista feminismiä, ajattelua, jossa hahmotetaan ihmisten kuuluminen erilaisiin ryhmiin, jotka tuottavat erilaisia asemia yhteiskunnassa. Lisäksi ihan oma kysymyksensä on se, että sukupuolen jakaminen vain kahteen sulkeistaa monen sukupuoli-identiteetin käsittelyn ulkopuolelle – mikä on symbolista väkivaltaa.
Tästä näkökulmasta on tärkeää, että näemme päivittäin muutakin kuin valkoisia, terveitä, heteroseksuaaleja keski- ja yläluokkaisia miehiä ja naisia: julkisuudessa on oltava tilaa myös rodullistetuille, vammaisille, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille, työväenluokkaisille ja syrjäytetyille. Erityisen tärkeää olisi antaa vähemmistöille ääni myös muuten kuin vain heitä koskevissa asioissa. Rodullistettuja voi haastatella muutenkin kuin monikulttuurisuuskysymyksistä; vammaisilla on ihan yhtä lailla näkemyksiä kotimaan politiikasta kuin vammattomillakin; yhdessä asuva homopariskunta voi aivan hyvin antaa lausuntoja vaikkapa rahankäytöstä parisuhteessa ilman, että heidän seksuaalisuudestaan tehdään numeroa.
Kun tasa-arvo kehystetään vain miesten ja naisten osuuksien laskemiseksi, annetaan antifeministeille ladattu ase käteen
Lisäksi on kiinnitettävä huomiota siihen, miten ihmisistä puhutaan. Poliitikkonaisten yhteydessä yhä edelleen puhutaan ulkonäöstä tavalla, joka miespoliitikkojen yhteydessä tuntuisi irvokkaalta. Samoin heidän perheasiansa (ja niiden vaikutus työhön) tuntuvat kiinnostavan toimittajia huomattavasti enemmän kuin miesten, mikä uusintaa perinteistä mielikuvaa naisista miehiä hoivaavampina ja perhekeskeisempinä.
Hesarin laskurissa on lisäksi yksi suuri ongelma: sen voi erittäin helposti kääntää itseään vastaan. Kun tasa-arvo kehystetään vain miesten ja naisten osuuksien laskemiseksi, annetaan antifeministeille ladattu ase käteen. Kaiken maailman ankeuttajat olivatkin jo tätä kirjoitettaessa ehtineet täyttää kommenttipalstat naureskeluillaan ja väitteillään siitä, että tällaisella etäännytään entistä kauemmas objektiivisesta journalismista ja että tällaisen myötähän voi jotain tärkeitä asioita jäädä kertomatta, jos sukupuolikiintiö on päivältä täysi.
Erilaisten ihmisryhmien edustus julkisuudessa on liian tärkeä asia jätettäväksi uuvattien reposteltavaksi, ja toivottavasti Hesarin pelinavaus herättää lisää ihan oikeaa keskustelua – medialla kun on oikeasti merkitystä siihen, miten asioista ajattelemme, mitä pidämme tärkeänä ja minkä ajattelemme olevan ihmisille mahdollista. 1960-luvulla musta nainen tv-sarjassa oli uutinen, muutama vuosikymmen myöhemmin arkipäivää. Samoin olemme jo tottuneet näkemään viihdeohjelmissa seksuaalivähemmistöjä monenlaisissa rooleissa, vaikka jotkut änkyrimmät yhä jaksavat nikotella.
Aivan saman kehityksen pitäisi olla mahdollinen journalismissakin, ja vielä pidemmälle. Se ei ole todellisuuden vääristelyä tai propagandaa vaan oikeudenmukaisuutta.
